Kuvitellaan seuraava tilanne. Olet keskellä onnellisinta elämääsi. Kaikki on kutakuinkin niin kuin olet aina toivonut. Elämässäsi on paljon asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä. Sinulla on tunne, että elämä on hallinnassasi.
Tiedät mihin suuntaan se menee ja mitä luultavasti seuraavaksi tapahtuu.
Kunnes jonain päivänä saat tietää jotain, joka muuttaa kaiken.
Sinut irtisanotaan. Tai kenties kuulet olevasi parantumattomasti sairas. Isäsi kertoo, ettet olekaan hänen lapsensa. Tai ehkä paras ystäväsi yllättäen kuolee tai puolisosi haluaa eron.
Mikä on ensimmäinen ajatus, joka päähäsi iskeytyy?
Veikkaan, että ajatus ei ole kovin hyväksyvä. Luultavasti se on sen vastakohta. Suurin osa meistä vastustaa uutta tilannetta, etenkin jos kohtaamme sen yllättäen. Meillä on reaktioomme tietysti kaikki oikeus. Onhan meidät viskattu tilanteeseen, joka on itsemme kannalta kaikkea muuta kuin miellyttävä. Lisäksi se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Miksi minulle tapahtuu tällaista? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?
Esiin tulevat ajatuksemme ovat siis vastustavia. Ikävä kyllä vastustava asenne ei auta meitä lainkaan eteenpäin. Päinvastoin, se jähmettää meidät paikoilleen.
Vapaudu vastustuksesta
Robert Zemeckisin elokuvassa Cast away – tuuliajolla (2000) Tom Hanks esittää FedEx-pomo Chuck Nolania, joka pelastuu ihmeen kaupalla lentokoneen pakkolaskusta ja ajelehtii kaukaiselle autiolle saarelle. Hyvin pian käy ilmi, että Chuckin on välttämätöntä muuttua, sillä arjen lainalaisuudet autiolla saarella ovat hänelle aivan uusia eikä hänen vanhoilla johtajan strategioillaan ole siellä mitään käyttöä.
Elokuva valottaa Chuckin metamorfoosia useammalta eri tasolta. Selviytyäkseen hengissä Chuck joutuu käymään läpi radikaalin transformaation. Hänen on pakko muuntua sekä fyysisesti, emotionaalisesti että henkisesti. Mutta ennen kuin tämä tapahtuu, Chuck käyttää kaiken energiansa vastustaakseen sitä, mikä hänen tilanteensa on.
Jos olet joskus ollut tilanteessa, jossa elämäsi perustaa on ravisteltu, tunnistat Chuckin tilanteesta varmasti jotain tuttua. Ennen kuin antaudumme muutokseen, me yleensä kiellämme tapahtuneen.
Kieltämisen voi tehdä monella tavalla. Esimerkiksi ajattelemalla jotain seuraavanlaista:
”Ei minulle voi tapahtua tällaista!”
”En ansaitse tätä!”
”Tämä on jonkun muun syy!”
”Ihan sama. Elämä on joka tapauksessa yhtä pettymystä.”
”Kostan niille, jotka tekivät minulle tämän.”
Tunnistatko reaktioista jonkun? Reaktiot ovat tyypillisiä silloin, kun kiellämme sen, mitä on tapahtunut. Me torjumme, syytämme muita, uhriudumme tai pakenemme, sillä muuttuneen todellisuuden kohtaaminen tuntuu meistä kerta kaikkiaan mahdottomalta. Mitä ihmettä meiltä oikein muka odotetaan? Että me muuttuisimme? Ei ikinä!
Se juuri meidän pitäisi kuitenkin tehdä. Olettaen tietysti, että ylipäätään haluamme päästä eteenpäin.
Karisma löytyy antautumalla
Karismasta on tutkimusten mukaan monenlaista hyötyä. Jos haet parempaa asemaa työmarkkinoilla, Forbesin mukaan karisma on tärkein valttisi. Se takaa sinulle paremman työpaikan ja korkeamman palkan.
Jos puolestaan haet elämällesi tarkoitusta, itsetuntemuksen syventäminen on siihen suorin tie. Jos taas toivot elämääsi tasapainoa ja kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia, aito yhteys itseesi ja toisiin ihmisiin on siihen empiirisesti todettuna paras ratkaisu.
Myös organisaation vetovoiman kehittämisestä on hyötyä. Kuten Nando Malmelin ja Jukka Hakala kirjassaan Vetovoima toteavat, vetovoima on yrityksen aineetonta pääomaa, ja sen kehittämisen tulisi olla yksi jokaisen organisaation strategisista painopisteistä.
Karismaattinen, aito ydinolemuksesi on siis paras työkalu, joka tarjoaa sinulle sen mitä sisimmässäsi kaipaat. Kun tunnet itsesi ja oman syvyytesi, tiedät kuka olet, mitä arvostat ja mitä haluat.
Sinussa on lujuutta ja voimaa, mutta olet samalla avoin ja täynnä myötätuntoa toisia kohtaan.
Kun olet ytimiäsi myöten oma itsesi, tiedät vahvuutesi ja myönnät heikkoutesi. Silloin tulet myös näkyväksi aitona itsenäsi ja saat sen, mitä tarvitset.
Viime kädessä tie karismaan kulkee kuitenkin antautumisen kautta. Vain myöntämällä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat ja päästämällä irti vääristä kuvitelmistamme karisma vapautuu käyttöömme. Niin kauan kuin vastustamme sitä mikä on, energiamme pysyy sidottuna.
Mutta sillä hetkellä, kun lopetamme vastustamisen, tapahtuu käänne, ja mahdollisuudet avautuvat. Meidän ei tarvitse kuin avata portti – ja astua karisman valtakuntaan.
Ihan kiva joo mutta tämä sama logiikka tuntuu olevan mm. massairtisanomisten tai puolisonvaihdon nuorempaan ym. takana… ”Että kato se on susta kiinni miten elämään suhtaudut”, joopajoo.. Eikö vois vaan myöntää että joskus elämä on hyvinkin epäreilua ja sn asian kanssa täytyy yrittää parhaansa mukaan tulla toimeen mutta ei, kriisi ei välttämättä ole mikään ” mahdollisuus uuteen” vaan se voi olla myös kipeä luopuminen vanhasta eikä mikään jargonin toistelu muuta tätä asiaa?
Yksilön elämän kriisit eivät läheskään aina osoittaudu oveksi johonkin parempaan, vaan useimmiten lähes loputtomaan menetyksen ja pettymyksen tuottamaan ahdistukseen ja suruun. Aina ei myöskään tarvitse hyväksyä sitä, mitä on tapahtunut (epäoikeudenmukaisuudet, vääryydet), mutta on tärkeää hyväksyä, että se on tapahtunut, sillä muutoin jää ”jumiin”.
Itselleni jäi aika epäselväksi, mitä kirjoittaja käsitteellä karisma tekstissään tarkoittaa. Vanha eksistentialistien ajatus siitä, että kasvu ihmisenä on kasvua siksi joka olen, tuntuu tulevan lähellle kirjoittajan ajatusta karismaattisesta minästä. Tärkeää tässä ”franklilaisessa” ajattelussa on kuitenkin huomata se, että ydinminä yksin ei riitä, vaan se tarvitsee itselleen luotsin, omantunnon. Omatunto kuitenkaan ei edusta kenenkään kohdalla mitään ehdotonta totuutta, vaanvoi olla hyvinkin kulttuurisidonnainen. Kuitenkin Paavalia siteeraten on tärkeää olla omantunnon ihminen: ”Onnellinen se ihminen, joka tarkoin tutkittuaan omassa tunnossaan pysyy siinä, minkä uskoo oikeaksi”. Room. 14. luku.
Hienoa, joku on pukenut minunkin ajatuksiani sanoiksi ja kirjaksi asti! Vierastan hieman sanaa karisma (jostain syystä) mutta sitähän se on, ja ajatus on tärkein. Mikä mahtava voimavara meillä kaikilla onkaan saavutettavissa!
Hyvä, että idealisteja riittää vielä näinä ankeina aikoinakin. Omalla kohdallani juuri tuo ”myötätunto toisia kohtaan” ja liika ”kiltteys” ovat johtaneet kokemiini epäonnistumisiin ja kaltoinkohteluun elämässäni. Mikä on se paras mahdollinen toimintamalli, jolla voisi säästää itseään liian rankoilta opintokierroksilta? Jokainenhan on viime kädessä itse vastuussa omista tekemisistään ja päätöksistään. Vai onko tosiasia se, että kaikilla ei vaan yksinkertaisesti ole kykyä elää tätä elämää sen edellyttämällä tavalla? Jää ns. elämän virran ajopuuksi, vaikka kuinka yrittäisi uida vastavirtaan? Tätä ei äitee koskaan opettanut mulle. Jään mielenkiinnolla odottamaan, milloin kokemani vääryydet kääntyvät edukseni tulevaisuudessa. 🙂