Olen kyllästynyt naiiviin positiiviseen psykologiaan, jolla ei ole juurikaan liittymäkohtia psykologiatieteen kanssa. ”Asenne ratkaisee” kailottaa konsultti salilliselle YT-uhan alla olevia IT-asiantuntijoita, jotka työpaikan menetyksen pelossa painavat pitkää päivää ja tulevat sairaanakin töihin. Miltähän porukasta mahtaa tuntua, kun konsultti kehottaa katsomaan peiliin tilanteessa, jossa työntekijät ovat viimeiset viikot opettaneet omia töitään intialaisille insinööreille?
Negatiiviseksi psykologiksi?
Naiivi positiivinen psykologia on sitä, ettei ihmisille anneta lupaa ajatella ja ilmaista negatiivisia ajatuksia tai tuntea negatiivisia tunteita. Ajattelin itse jopa julistautua negatiiviseksi psykologiksi ihan vaan tutkiakseni ihmisten reaktioita: herättäisikö se mustavalkoisuudessaan vastustusta? Sanoisiko kukaan, että eihän ole mitään järkeä olla vain negatiivinen?
Radikaaliksi behavioristiksi?
Harkitsin myös radikaalia ratkaisua ja irtisanoutumista mielen sisäisten ilmiöiden tarkastelusta. Mitä jos katselisin maailmaa radikaalin behavioristin silmin: ensisijaisena kiinnostukseni kohteena ympäristön vaikutus yksilön toimintaan. Tämän brändäyksen turvin olisin voinut irtisanoutua keskusteluista, joissa tarkastellaan ihmisen mielen sisäisiä ilmiöitä – motivaatiota, asenteita, ajatuksia ja tunteita – käyttäytymisen selittäjinä. Tieteenfilosofinen argumentaationi olisi kuitenkin jäänyt laihaksi, joten luovuin tästä, vaikka radikaali behaviorismi ansaitsisikin huomiota populaaripsykologisessakin keskustelussa.
Ihmismieli ei asu pullossa
Mustavalkoisen ajattelun lisäksi naiivia positiivista psykologiaa vaivaa kontekstuaalisen ajattelun puute: ihmistä tarkastellaan ikään kuin hän eläisi omassa yksityisessä kuplassaan, irrallaan ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Patenttiratkaisuja ihmisten ongelmiin ei ole, koska olemme muovanneet persoonallisuutemme, ajattelu- ja toimintastrategiamme ja uskomusjärjestelmämme vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.
Positiivisen ajattelu on toimiva ja mahdollinen keino vaikuttaa hyvinvointiin niissä tilanteissa kun siihen riittää kapasiteettia. Ja sitä riittää useimmiten, kun perusasiat elämässä ovat mallillaan. Mutta entäpä kun elämään kasautuukin yhtä aikaa monia murheita: YT:t, masennus, avioero? Tai jos kasvuhistoria on kaikkea muuta kuin optimaalinen: miten ylläpitää kriisitilanteessa positiivista asennetta, jos ei ole alkoholistiperheessä asuessaan oppinut selviämään vaikeissa tilanteissa millään muulla keinolla kuin haistelemalla liimaa?
Pahimmillaan positiivinen psykologia muuttuu julmuudeksi: ihmiselle tuputetaan positiivista ajattelua tilanteissa, joissa on täysin oikeutettua kokea negatiivisia tunteita, kuten surua, vihaa, katkeruutta tai kiukkua. Kärsivä ihminen tarvitsee myötätuntoa. Jos positiivisuudesta puhuminen muuttuu myötätunnottomuudeksi, siitä on aito positiivisuus kaukana.
Työpaikalla ei tarvita konsulttia työntekijöille, vaan työnantajalle eli johdolle. Jos joku mättää, on johdon syytä katsoa peiliin!
Kiitos tästä kirjoituksesta. Juurikin näin. Tästä pitää laajemminkin puhua ja todellakin viha voi olla toisinaan oikeutta. Kun on esim. kokenut vääryyttä tai väkivaltaa. Kyllä on silloin terapeuttista saada tuntea niitä negatiivisia tunteitakin, kunhan eivät jää päälle. Vihan voi kanavoida myös rakentavasti.
Asiaa! Motivaatio on monellä vähissä, kun 30-vuotisen työuran päätteeksi istuu ”opettelemassa” CV:n kirjoittamista ja itsensä työnantajalle myymisen taitoja. Ja kaiken päälle kaikki syyllistävät! Työntekijä polo on hallituksen, etujärjestöjen ja konsulttien mukaan vastuussa siitä, että on tahtonut työstään toimeen tullakseen sellaisen hinnan, että osakkeenomistajien mielestä on parempi siirtää tuotanto muualle…
Enpä vois olla enempää samaa mieltä ! Kiitos !
Olen samaa mieltä! Mutta ajattelen, että myötätunnoton on tuskin positiivinen psykologia vaan se ihminen joka sitä soveltaa..häneltä puuttuu yksinkertaisesti kyky kohdata toinen ihminen. Sellaisessa tilanteessa on yhdentekevää minkä viitekehyksen takana henkilö seisoo.
Hauska : ) Joskn tässä menevät positiivinen psykologia (tieteenala joka tutkii ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia) ja positiivinen ajattelu (The Secret -tyyppinen onnellisuustuputus) pahasti sekaisin. Kuin myös se, että psykologeja on hyviä ja huonoja -> niitä jotka tarjoavat ohuita, yksisilmäisiä ja vahingollisia ohjeita ja niitä, jotka perustavat työnsä vankkaan kokemukseen ja hyödyntävät ihan oikeita tutkimustuloksia.
Jutussa hämmentävästi sotketaan ns. positiivinen ajattelu ja positiivinen psykologia, jotka eivät ole sama asia. Tiivistetysti: ”Positiivinen psykologia pyrkii vastaamaan kysymykseen: voiko psykologia tuottaa tietoa, jonka avulla voidaan lisätä ihmisten hyvinvointia?” Positiivinen psykologia ei käsittääkseni millään muotoa kiellä negatiivisten tunteiden olemassaoloa tai oikeutusta. Lisätietoa positiivisesta psykologiasta esim. https://positiivinenpsykologia.wordpress.com/positiivine…/