Sanotaan, että maailmassa vain muutos on pysyvää. Pienen lapsen vanhempana ja elämäni ruuhkavuosia elävänä uraäitinä voin hyvin allekirjoittaa tämän ajatuksen. Juuri, kun tietty kehitysvaihe on saavutettu, sitä seuraakin jo toinen.
Sama tuntuu toistuvan myös työelämässä, jossa jatkuvasti pyritään parempaan ja parempaan. Ajattelen, että valmentajana minun tehtäväni on kannatella, kulkea vierellä ja luoda pysyvyyden tunnetta jatkuvan muutospaineen keskellä. Tukea ensiaskeleiden ottamisessa kohti uutta tietoa, taitoa tai toimintatapaa.
Miten omaa muutoskyvykkyyttään voi tukea?
Ensinnäkin, niin isoissa kuin pienissä muutoskohdissa olisi mielestäni hyödyllistä pysähtyä muodostamaan tietoinen suhde muutokseen, esimerkiksi utelias tai kiinnostunut. Meidän ei siis kannattaisi ottaa annettuna sitä, että aivomme luontaisesti vastustavat muutosta, sillä ne ovat evoluutiossa kehittyneet säilyttämään vallitsevan tilan.
Laiskojen aivojemme armoille jättäytyessämme muutos tuntuu meistä epämiellyttävältä ja vastustamme sitä tunnetasolla, syvällä liskoaivoissamme. Tällöin muutostarve voi tuntua myös kehossamme erilaisina epämiellyttävinä tuntemuksina ja oireina, joita saatamme vielä voimistaa vastustamalla muutosta tietoisesti tai tiedostamattamme.
Muutoskyvykkyytemme heijastuu siis siihen, miten hyvin voimme ja miten joustavasti toimimme muuttuvassa maailmassa. Aivoja voi ja kannattaa harjoittaa tokenemaan erilaisista muutoskohdista. Kukin löytää varmasti itselleen sopivimman keinovalikoiman, kun vain rohkeasti kokeilee eri keinoja.
Voi olla hyödyllistä harjoittaa tietoisen läsnäolon taitoja tai hurahtaa positiiviseen psykologiaan, joka tutkii myönteisten tunteiden voimaa ja sitä, mikä saa meidät vääjäämättömästi onnistumaan, kun toimimme myönteisen mielentilan vallitessa.
Aivoja voi auttaa myös heittäytymällä vuorovaikutukseen, joka haastaa oletuksia lempeästi ja arvostavasti, ja tukee samalla uusien hermoyhteyksien muodostamista. Tästä ratkaisukeskeisessä työskentelytavassa on pitkälti kysymys.
”Ratkaisun kannalta on yhdentekevää, mistä ongelma on peräisin.”
Filosofi Wittgensteinin ajatusta hyödyntäen ratkaisukeskeisessä ajattelussa ei olla kiinnostuneita käsiteltävästä ongelmasta sinänsä, sen oletetuista syistä tai siitä, kuinka kauan ongelma on ollut olemassa.
Valmennustilanteessa mielenkiinto suunnataan ihmisen ja ongelman väliseen suhteeseen, eli siihen, millä tavalla käsiteltävä asia on henkilölle ongelma, mikä siinä on hänelle merkityksellistä ja mitä hän haluaa sen tilalle. Tämän vuoksi valmentaja ei juuri tarvitse tietoa käsiteltävän asian taustoista eikä hän käytä aikaa sen selvittämiseen, minkä asiakas jo tietää.
Yleensä asiakas tuntee ongelmansa riittävän hyvin suunnatakseen energiansa muutokseen johtavan ratkaisun rakentamiseen, kun häntä vain kannustetaan tähän suuntaan.
Joillakin meistä saattaa kuitenkin olla kokemusta siitä, miten turhauttavaa on, kun suuri osa ensitapaamiseen varatusta ajasta käytetään siihen, että auttaja pääsee kärryille siitä, mistä ongelmassa on kysymys. Sen jälkeen katsotaan kelloa ja todetaan, että tilanteeseen tarvitaan muutos, ja varataan ehkä uusi tapaamisaika.
Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka moni meistä haluaa tulla uudestaan sellaisen auttajan luo, jonka ensikohtaamisesta ei ole meille mitään hyötyä. Jälleen yksi uusi ihminen tietää, miten huonosti asiat ovat!
Samastumme ongelmaamme niin vahvasti, että miellämme sen osaksi itseämme. Ongelma voi tuntua ihan konkreettisestikin esimerkiksi möykkynä vatsanpohjassa tai puristavana tunteena rinnassa. Tällöin on luonnollista ajatella, että ongelma pitää oksentaa ulos ja selvittää sen syy mahdollisimman tarkkaan.
Tällä käsittelyn tasolla pitäytyminen on kuitenkin siinä mielessä ongelmallista, että emme vielä tiedä, mitä tuolle ongelmamöykylle pitäisi tehdä, kun pyörittelemme sitä edessämme.
Ratkaisukeskeinen työskentelytapa mahdollistaa sen, että käsittelyssä päästään ongelman käsittelyn tasolta halutun tulevaisuuden rakentamisen tasolle. Perusajatuksena on, että jokainen kohtaaminen vie asiakasta sitä kohti, minne hän on matkalla, joten työskentelyn suunta on tulevaisuudessa.
Koska suurin muutos on usein näkymätön ja tapahtuu ihmisen sisimmässä, sen näkyväksi tuleminen voi ottaa aikansa. Kuka tahansa voi opetella uuden tempun tai taidon, mutta lopulta sen hyödyntäminen päivittäisessä arjessa ratkaisee, millainen muutos on saavutettu: pinnallinen vai syvällinen.
Tunnusomaista syvälliselle muutokselle on, että toiminnassa näkyy tekemisen ilo ja helppous. Muutos ilmenee tavoitteen suuntaisena toimintana, jota ohjaa vahva sisäinen motivaatio ja tunne pakottomuudesta. Tällöin muutos on tapahtunut ajattelun syvärakenteissa, uskomusten tasolla, eikä siihen tarvita ulkoista motivaatiota, keppiä tai porkkanaa.
Jokainen meistä tunnistaa kuitenkin toisinaan ajattelevansa, että maailma olisi paljon helpompi paikka elää, jos vain toiset muuttuisivat. Muutostoive kohdistuu silloin itsemme ulkopuolelle, ja olemme melko voimattomia tämän ajatuksen äärellä.
Valmentajana on tällöin erityisen tärkeää suunnata asiakkaan huomio ja voimavarat niihin asioihin, joihin hän voi vaikuttaa ja joita hän voi muuttaa. Voi olla hyödyllistä tunnistaa, että vaikka kaikki muu muuttuisi ympärilläni, niin minulla on yhä valta omiin ajatuksiini, tunteisiini ja asennoitumiseeni.
Minulla on siis olemassa suhde ja suhtautuminen ympäröivään maailmaan, ja sitä muuttamalla voin saada pieniä ihmeitä aikaan. Kuten Sir Winston Churchill aikoinaan totesi:
”Pessimisti näkee vaikeuden jokaisessa mahdollisuudessa. Optimisti näkee mahdollisuuden jokaisessa vaikeudessa.”
