Yhteiskuntavastuusta ja omistamisesta

Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan usein hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Lääkkeeksi on esitetty erilaisia tapoja yrityksen yhteiskuntavastuu toteutumisesta. Mutta jotta yhteiskuntavastuuajattelu aidosti edistäisi hyvää, vaaditaan selvä käsitys vastuusta ja sen edellytyksistä.

Pari vuotta sitten, kun taloudessa elettiin niin sanottua hyvää aikaa, puhuttiin paljon yritysten yhteiskuntavastuusta silloin kun jonkin tehtaan tuotanto päätettiin siirtää halvemman työvoiman maahan tai muuten vaan väkeä vähennettiin.

Siitä, että talouskriisin iskettyä keskustelu yritysten yhteiskuntavastuusta on loppunut lähes tyystin, voi mielestäni tehdä päätelmiä tuon keskustelun luonteesta.

Väitän, että keskustelu yhteiskuntavastuusta liittyy pääasiassa nykyisenkaltaisessa kapitalismissa niin sanotun nousukauden ilmiöihin, sen ihmettelemiseen, miten yhtiön johtajat voivat rahastaa optioilla miljoonia samaan aikaan kun voitot ”revitään työläisen selkänahasta”.

Vuonna 2010 tuollaista nousukautta elävät vain suurimmat pankkiliikkeet, ja niitä ei Suomessa ole, joten keskustelua ei tarvita. Toisin on Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, missä pankkiirien bonukset puhuttavat.

Yhteiskuntavastuusta keskustelun voi siis sanoa olevan tietynlainen tapa käsitellä sitä epäsuhtaa ja voimattomuutta, mitä palkansaajat tai vähäosaiset kokevat suhteessa talouselämän päättäjiin, jotka näyttävät huoletta suistavan satojen ihmisten elämän raiteiltaan vain ansaitaakseen muutaman miljoonan.

”Vastuu” viittaa siis yritysjohtajien vastuuseen päätöksistään. Vastuusta puhuttaessa tekee kuitenkin mieli kysyä, kenelle päättäjä on vastuussa ja millä edellytyksillä?

Yhteiskunnasta

Yhteiskunta käsitteenä on aika epämääräinen. Rikosasioissa syyttäjä syyttää Suomen valtion nimissä ja edustaa siis kansaa, ja julkisuudessa Mikael Lilius on jo tuomittu vastuuttomuudesta yritysjohtajana.

Pörssiyhtiön johtajia tuskin kuitenkaan kannattaa ryhtyä laajamittaisemmin rikollisina käsittelemään ja kansan tuomio median välityksellä kohdistuu aika satunnaisiin henkilöihin. Esimerkiksi Fortumin optioista olisi voitu yhtä hyvin vetää vastuuseen poliitikot, jotka antavat valtiollisen monopolin toimia pörssiyhtiönä ja sen johdon rahastaa optioilla.

Jos yhteiskuntavastuuta kuitenkin halutaan eritellä enemmän, kannattaa tätä yhteiskunnan käsitettä yrittää täsmentää. Yhteiskuntavastuulla suomalaisessa kontekstissa tavoitellaan usein mielikuvia patruunoiden ajan Suomesta. Teollinen historia on edennyt niin vauhdilla, että vielä ovat elävässä muistissa ajat yhden tai kahden tehtaan hallitsemista paikkakunnista, joissa koulut, päiväkodit, palokunnat ja jalkapallojoukkueet ovat tehtaan rahoittamia.

Toisaalta keskusteluun yhteiskuntavastuusta liittyy hieman toisenlainen kertomus 1980-luvulta alkaneesta pörssikapitalismin noususta ja 1990-alkaneesta hyvinvointivaltion keventämisestä.

”Hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa” käytetään perusteena yhteiskuntavastuun vaatimuksille, mutta yhtiöiden luonne pörssiyhtiöinä, ”joiden tarkoitus on vain tuottaa voittoa” vaikeuttaa vaatimusten toteutumista.

Keskustelua yhteiskuntavastuusta näyttäisi siis perustelevan kertomus, jonka mukaan pörssikapitalismi on päästänyt valloilleen yritysjohtajien ahneuden, ja pörssiyhtiön yhteiskuntavastuusta pitää käydä keskustelua jonkinlaisten rajojen asettamiseksi. Viime kädessä tämä on yhtiön omaksi hyväksi, koska ”kvartaalitalous on epäinhimillistä”. Onko syytä kyseenalaistaa tätä kertomusta?

Jos historiallisesta kertomuksesta näyttäisi puuttuvan keskeltä merkittävä pala, voidaan kysyä, onko se jätetty pois tarkoituksella vai vahingossa.

Jos ”unohtaminen” vaikuttaa tarkoitukselliselta, koko kertomus ja sen esittäjän motiivit voidaan kyseenalaistaa. Patruunoiden Suomen ja nykyisen pörssikapitalismin väliin jää hyvinvointivaltion rakentamisen kausi. Hyvinvointivaltio esiintyy keskustelussa kuitenkin jonakin möhkäleenä, jonka synnystä, dynamiikasta ja sen (esitettyyn) keventämiseen liittyneistä päätöksistä ei sen enempää puhuta.

Joka tapauksessa nykyinen pörssikapitalismi on hyvinvointivaltion kannalta ongelmallinen.

Modernin valtion managerialismi

Ehkä voimakkaimmin tätä edellä esitettyä kertomusta vastaan puhuu teoria managerialistisesta valtiosta, jolla amerikkalainen professori Paul Gottfried on yrittänyt kuvata modernin valtion toimintatapaa. Tämän kertomuksen mukaan toisen maailmansodan jälkeen kaikkien länsimaiden yhteiskuntajärjestelmää on luonnehtinut managerialismi, eli hallitseminen valtion ja liike-elämän yhdistyneen byrokratian kautta.

Käsittelemämme aiheen osalta managerialismi ilmeni selkeimmin siinä, miten yritysten johtajat syrjäyttivät omistajat päätöksenteossa. 1950- ja 60-luvuilla tapahtunut valtiollisen vallan ja finanssijärjestelmän keskittäminen antoivat niille yritysjohtajille, joilla oli hyvät poliittiset yhteydet, mahdollisuuden päästä määräämään tuotantoa koskevista päätöksistä aivan toisella tavalla kuin teollisuuspatruunan omistaman yhtiön palkattu johtaja.

Inflaatio eli rahan arvon alentaminen oli kaikkialla länsimaissa tavoiteltu politiikka koko sodanjälkeisen ajan, mikä säännöstelyjen rahamarkkinoiden oloissa tarkoitti sitä, että fyysinen pääoma päätyi niille, joilla oli mahdollisuus ottaa luottoa. Suomessa suurimmat yritykset kuuluivat jomman kumman suurpankin leiriin tai olivat valtionyhtiöitä.

Ammattiyhdistykset olivat osa tätä managerialistisen valtion luomista. Ay-liikkeen kasvu perusteltiin sillä, että sen piti oikeudenmukaisuuden nimissä ottaa itselleen ne sosiaaliset tehtävät, jota teollisuuspatruunat ennen vanhaan olivat tarjonneet.

Ammatillisen järjestäytymisen ja keskitetyn palkkaneuvottelun suurin vaikutus, voidaan väittää, on kuitenkin ollut se, että suuryritykset ja ammattiyhdistykset voivat keskinäisin sopimuksin vähentää kilpailua. Jos suuryritykset sopivat jonkin alan sitovan vähimmäispalkan juuri niin korkeaksi, kuin suuryritykset voivat maksaa työntekijöilleen, ne ehkäisevät alalle tulevaa uutta kilpailua, koska aloitteleva yritys harvoin pystyy maksamaan työntekijöilleen samaa korkeaa palkkaa kuin suuryritys, jolla on paljon pääomaa.

Managerialistisen yhteiskuntamallin ongelma on, että talouselämä näyttäytyy siinä vain resursseina, joiden hallinnasta käydään poliittista taistelua. Pidemmän päälle taloudellinen tuotanto ei kuitenkaan voi menestyä, jos päätöksiä ei voi tehdä taloudellisten seikkojen perusteella.

Tämä suoraviivainen managerialistinen malli, suuryritysten, ay-pomojen ja poliitikkojen keskinäinen sopiminen romahti maailmalla Thatcherin ja Reaganin aikoihin ja Suomessa viimeistään Neuvostoliiton romahdettua. Uusliberalististen ajatusten ja pörssikapitalismin voi sanoa vapauttaneen talouselämän epäpätevien, muun kuin liike-elämän tajun perusteella valikoituneiden johtajien kynsistä.

Mitä tahansa nykyajan pörssiyhtiöt ovatkaan, ainakaan niiden johtajien pääasiallinen tarkoitus ei (useimmilla aloilla) ole kilpailijoiden kampittaminen tai kuluttajien riistäminen erilaisten kartellijärjestelyjen avulla.

Yhteiskuntavastuu ja pörssikapitalismi

Alussa esitin huomion, että yhteiskuntavastuusta kuulee lähinnä niin sanottuina nousukausina, kun yhtiön johdon palkitsemiseen ja investointeihin tuntuu rahaa riittävän. Keskustelua yhteiskuntavastuusta voi kuitenkin pitää tietyllä tavalla edellä esitetyn managerialistisen strategian jatkamisena, yrityksenä poliittisen painostuksen avulla saada päätäntävaltaa yrityksen taloudellisista resursseista.

Yhteiskuntavastuusta puhumista voidaan verrata esimerkiksi rehelliseen marxilaisuuteen. Karl Marxin oppien yhteiskunnallisen funktion voi sanoa olevan tarjota älyllisesti lahjakkaille, mutta laiskoille ja työhaluttomille keinon sosiaaliseen nousuun. Marxin työnarvoteoria sanoo että työ sinänsä toisen palveluksessa on riistoa, joten nuoriin intellektuelleihin kohdistuvat vaatimukset työnteosta ovat epäoikeudenmukaisia.

Työnteon sijaan voi yrittää kääntää köyhien tuntema kateus rikkaampia kohtaan oikeudenmukaisuuden kielelle, ja esiintyä tämän oikeudenmukaisuuden vaatimuksen edustajana. Jos intellektuellin hanke onnistuu ja hän saa suurten joukkojen kannatuksen, hän voi käytännössä uhata suurpääoman omistajia työläismassojen väkivallalla, jollei hänen oikeudenmukaisuuden vaatimuksiinsa suostuta.

Vaatimuksiin yleensä sisältyy että työläisten edustajien, eli intellektuellin itse, on päästävä osallisiksi päätöksentekoon ja nauttimaan sen mukaisista eduista. Tämä sosialistisen agitaation toimintamalli on palvellut vasemmistointellektuelleja siitä lähtien, kun suurteollisuus kokosi yhteen niin suuria määriä työläisiä, että heistä saattoi muodostaa joukkovoiman.

Samantapainen toiminta on toistunut pörssiyhtiöiden yhteiskuntavastuun kohdalla. Esimerkiksi ympäristöperustein on nähty toteutettavan laajamittaisia yhteiskuntavastuuta vaativia kampanjoita.

Surullisen kuuluisia sietäisi olla 1990-luvulla toteutettu Shellin boikotointikampanja Brent Spar -porauslautan suunnitellun upottamisen takia tai suomalaisen Metsä-Botnian Uruguayn tehdasta vastaan suunnattu kampanja Argentiinassa. Molemmissa suuri yleisö on kiihotettu vastustamaan jotakin suuryritystä täysin havaitsemattoman ympäristövaikutuksen takia. Ydinvoiman vastustuksesta on tullut elinkeino sinänsä, ja ydinvoimaa vastaan esitetään mitä fantastisimpia väitteitä vaarallisuudesta.

Kysymys yhteiskuntavastuusta on siis monitahoinen. Toisaalta yritysjohtajan pitää huolehtia siitä, että suhteet työntekijöihin ja muihin sidosryhmiin pysyvät kunnossa. Toisaalta johtajan pitää osata puolustautua, kun omaa yritystä vastaan suunnataan virheelliseen tietoon perustuvia syytöksiä.

Yhteiskuntavastuun voi ehkä yrityksen johdon kannalta tiivistää siihen, että firma ei elä tyhjiössä, päätöksiä on tehtävä myös ydinliiketoiminnan ulkopuolisissa asioissa.

Mutta miten tällaisia päätöksiä pystyy järkevästi tekemään? Vastuu ei voi olla vain loputtomasti auki oleva piikki jokaiselle joka keksii tulla vaatimaan.

Vanhan ajan patruunat omistivat yrityksensä, ja sen lisäksi että työntekijöitä saattoi houkutella ja sitouttaa tarjoamalla sosiaaliturvaa ja harrastustoimintaa, omistajaa painoi myös vallankumouksen uhka. Firma saattaa tuottaa voittoa vuodesta vuoteen, mutta jos sosialismin suosio kasvaa firman voittoja nopeammin, ei omistajalla välttämättä ole mitään seuraaville sukupolville annettavaa.

Vastuullisen ja järkevän päätöksen yrityksen yhteiskuntavastuun laajuudesta voi oikeastaan tehdä vain sellainen, joka voi punnita kaikkia päätöksestä seuraavia hyötyjä ja haittoja. Yrityksen omistaja voi kantaa yhteiskuntavastuuttomuuden seuraukset monin verroin raskaammin kuin palkattu ammattijohtaja.

Vastuun edellytys

Lopuksi haluan vielä kiinnittää huomiota vastuuseen sinänsä ja vastuullisuuden edellytyksiin. Individualistisessa hengessä on tapana puhua henkilökohtaisesta vastuullisuudesta, hyvejohtajuuden sateenvarjon alla voisi puhua oikeudenmukaisuuden ja järkevyyden hyveistä. Juridinen normaalitapaus vastuusta on se, että henkilö vastaa tekemistään vahingoista omaisuudellaan.

Jos ei ole mitään keinoa korjata tekemäänsä vahinkoa, kantaa vastuuta seurauksistaan, ei vastuun toteutumisesta kannata puhua.

Individualistisessa yhteiskunnassa vastuullisuuden kehittymisen yhteiskunnallinen edellytys on siis henkilökohtainen omaisuus, jolla vastaa teoistaan. Omistamisen tärkeyden itsestään huolehtimaan kykenevien kansalaisten kasvattamisessa ymmärsivät hyvin 1900-luvun alun distributionististen yhteiskuntajärjestelmien kehittäjät, mm. Hilaire Belloc.

Ajatuksena on, että henkilökohtaisen vastuun toteutumisen mahdollisuus auttaa ihmisiä harjoittamaan ’vastuullisuuden’ hyvettä. Vastuu huonoista päätöksistä nyt voi toteutua vaikka niin, että joutuu elämään säästöillään, jos ei löydä työtä.

Yhteiskunnassamme ei kuitenkaan ole toimittu tämän distributionististen ajatusten hengessä, mitä se sitten tarkoittaisikaan. Ennemminkin täällä toimitaan solidaarisuuden hengessä. Yhteisvastuu on siinä mielessä kaksipiippuinen juttu, että jos yhteisöllisyyden käsite hämärtyy, hämärtyy myös vastuullisuuden käsite. Heimoyhteiskunnissa tyypillisesti koko suku vastaa huonosti käyttäytyvän jäsenen aiheuttamasta vahingosta. Tämän takia yhteisöllisyys tarkoittaa kovaa kuria.

Modernissa hyvinvointivaltiossa yhteisvastuu yksittäisestä mätämunasta hajautuu niin laajalle, ettei kenellekään tule mieleen ojentaa tätä virheistään.

Sama koskee yrityksen yhteiskuntavastuuta. Ainoastaan omistaja voi kantaa vastuun siitä, miten yritys toimii.

Johtaja kantaa vastuun henkilökohtaisesti vain omista toimistaan, ja on vastuussa omistajille vain siinä mielessä että hänet voidaan irtisanoa. Yrityksen johtoa voidaan velvoittaa toimimaan muiden intressissä ja noudattamaan kattavaa sääntelyä. Yrityksen johtoon voidaan suhtautua managerialistiseen tapaan yrityksen todellisena hallituksena, jolloin omistajia pidetään vain pankkien vaihtoehtona rahoituksessa. Tällöin vastuullisuudelta kaivetaan maata jalkojen alta.

Vastuun käsitteessä henkilökohtainen liittyy yhteiskunnalliseen, tämän oikein ymmärtämällä voimme kenties päästä lähemmäksi yhteiskuntavastuun toteutumista.