Johtajan lujuudesta

Hyvän johtajan yksi tuntomerkki on lujuus. Lujuus on hyve, joka sijoittuu löperyyden ja kankeuden välimaastoon. Oikealla tavalla luja johtaja tietää milloin olla luja ja milloin joustava. Norsusta sanotaan, että se voi sekä repiä kärsällään irti puun juurineen että poimia maasta perunalastun murtamatta sitä. 

Meille on luonnollista tarrautua uskomuksiimme, kantoihimme ja teorioihimme varsin voimakkaasti. Me luonnostamme vastustamme muutosta sen suhteen mitä pidämme oikeana.

Tietomme voi kohdistua joko siihen miten ajattelemme asioiden tai sen hetkisen tilanteen olevan, mitä päämäärää meidän tulisi tässä hetkessä tavoitella, sekä sitä mikä on paras tapa pyrkiä tähän päämäärään.

Kun olemme muodostaneet kantamme, emme muuta sitä kovin helposti. Kuten sanoin, tämä on meille luonnollista ja luovuttamaton ehto, jotta voimme ylipäätään toimia tai tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Tätä voidaan kutsua ”tiedolliseksi konservatiivisuudeksi”.

Samaan aikaan meissä kuitenkin elää pyrkimys oppia uutta. Opiskelun, keskustelujen, tutkimuksen ja kokemuksen kautta saamme tietoa maailmasta, joka voi haastaa aiemmat kantamme.

Nämä kaksi luontaista halua saavat aikaan meissä usein sisäisiä konfliktitilanteita. Toisaalta haluamme pitäytyä vanhaan, mutta toisaalta haluamme sulauttaa ainakin osan oppimastamme osaksi omaa, vanhaa järjestelmäämme. Tässä sulauttamisprosessissa tiedollinen konservatiivisuus näyttelee merkittävää osaa. Emme mielellämme muuta ydinuskomuksiamme, mutta voimme helpostikin muuttaa kehällisiä uskomuksiamme, jotka sijaitsevat tiedollisen järjestelmämme reunoilla ja joilla ei ole suurta merkitystä toimintojemme suhteen.

Esimerkiksi voi uskoa, että Adam Smithin Wealth of the Nations on kirjoitettu vuonna 1767. Kuitenkin kun minulle kerrotaan, että olen erehtynyt (kirja on kirjoitettu 1776), muutan kantaani saman tien. Kuitenkin jos minulle esitettäisiin argumentteja, että Smithin kuvaus talouden toiminnasta on täyttää potaskaa ja olisi kaikkien onni, jos näkymätön käsi vetäisi sen huusista alas, minun olisi paljon hankalampaa muuttaa kantaani, mikäli olen aiemmin pitänyt Smithin teorioita pääpiirteissään oikean suuntaisina.

Tämä johtuu siitä, että ydinuskomuksemme ”kantavat suurempaa painoa” kuin kehälliset uskomuksemme. Usein olemme vielä käyttäneet enemmän aikaa ja vaivaa niiden perustelemiseen sekä itsellemme että muille; emme ryhdy tällaiseen uudelleenmuokkaukseen kovinkaan helposti. Tietyssä mielessä me määrittelevät sen mitä ja ketä me olemme, jolloin niiden muuttaminen edellyttäisi usein myös oman identiteettimme muutosta.

Tarkastelen tässä esseessä lujuuden hyvettä. Lujuudella tarkoitan jotakuinkin sellaista perusasennetta, joka sijoittuu löperyyden ja kankeuden välimaastoon. Olennaista ei kuitenkaan ole kannasta kiinni pitämisen vahvuus tai heikkous, vaan taito kohdistaa oikeansuuruinen voima oikeaan tilanteeseen.

Esimerkiksi norsusta sanotaan, että se voi sekä repiä kärsällään irti puun juurineen että poimia maasta perunalastun murtamatta sitä. Norsu kärsineen edustaa siis lujuuden oikeaa ihannetta.

Selkärangattomat pässit narussa

Kirjallisuudessa esiintyy useita hyviä esimerkkejä erilaisista tiedollisista hyveistä ja paheista.

Esimerkiksi George Eliotin kuuluisassa romaanissa Middlemarch (1871–72) Mr. Brooke edustaa löperyyden pahetta. Brooke ei kuitenkaan ole mikään typerys, vaan monella tapaa hyvin lahjakas mies, oiva kandidaatti vaikka Mensan jäseneksi. Hän ei tuhlaa aikaansa joutavuuksiin, vaan lukee hyviä kirjoja ja keskustelee niistä. Kuitenkin hänet kuvataan epävarmaksi ja ailahtelevaiseksi.

Brookea vaivaa lujuuden puute.

Filosofi John Locke kuvaa tätä tilannetta seuraavasti. Mikäli ihminen joka opiskelee uusia asioita ei osaa jäsentää niitä kokonaisuuksiksi joidenkin rakenteellisten periaatteiden (nykyään puhuttaisiin ”skeemoista”) avulla, tuloksena on pikemminkin lautakasa kuin talo. Filosofi ja nunna Edith Stein väittää samoin: ”Jos perusta ei ole paikallaan, mitään edistymistä ei voi tapahtua.”

Brookella on lahjoja, muttei jäsentäviä periaatteita, ei perustaa mille rakentaa.

Leo Tolstoin Anna Kareninassa Annan veli Stepan Arkajevitsh Oblonsky edustaa vastaavaa pahetta. Stepan pitäytyy aina tiukasti enemmistön mielipiteeseen ja siihen mikä näyttää olevan muodikasta. Hän ei valitse kantaansa siksi, että olisi tullut vakuuttuneeksi sen järkevyydestä, vaan siksi, että se vastaa paremmin hänen elämäntyyliään. Ei riskejä, ei vastakkainasetteluita ja kiistoja, kiitos.

Stepan on Brookea onnettomampi tapaus. Brooke sentään näkee vaivaa ottaakseen selvää asioista, mutta Stepan on vain narussa talutettava pässi, joka kyllä menee tukka putkella minne vain, jonne joku toinen haluaa hänen menevän. Pienikin muutos olosuhteissa saa molemmat miehet muuttamaan suuntaansa yhtä helposti kuin tuulenvire kääntää tuuliviirin suunnan etelästä pohjoiseen.

Kirjallisuuden välinein tällaisten paheiden esittäminen on aina helppoa, todellisuudessa niiden huomaaminen voi olla paljon vaikeampaa ja vaatia paljon aikaa. Lisäksi olemme aika hyviä naamioimaan valintojamme siten, että annamme ymmärtää, että olemme tehneet valinnan harkiten ja episteemisesti kestävistä syistä, vaikka olemme todellisuudessa lyöneet laimin kaikki tiedolliset hyveet.

Yleensä ottaen nuorelle henkilölle on helpompaa kärsiä löperyyden paheista kuin vanhemmalle.

Nuoren, tai jonkun josta huolehditaan suuressa määrin, ei tarvitse muodostaa kovin vahvoja tiedollisia rakenteita, jotka ohjaavat hänen ajatteluaan. Mitä vanhemmaksi ja itsenäisemmäksi ihminen tulee sitä todennäköisemmin hän valitsee jonkin rakenteen, joka ohjaa hänen ajatteluaan ja toimintaansa.

Esimerkiksi jotkut opiskelijat saattavat vaihtaa kantaansa aina luettuaan jonkin uuden kirjan, joka haastaa heidän edellisen positionsa, ja muutaman vuoden sisällä he ovat esimeriksi ehtineet liputtaa jokaisen mahdollisen talousteorian puolesta. Tämä ei ole itsessään vielä huolestuttavaa. Opiskelu parhaimmillaan johtaa kestävien tiedollisten rakenteiden syntyyn, mikäli henkilö vain osaa tavoitella niitä ja häntä ohjataan siihen suuntaan.

Ajallemme erityisen tyypillinen asenne on kuitenkin ironia.

Koska erilaisia teorioita ja oppeja on niin paljon, ehkä onkin viisainta olla investoimatta niistä mihinkään liian vahvasti, jotta pettymys ja epäonnistuminen ei olisi niin suuri. Henkilö voi kyllä edustaa jotakin moraalista, poliittista tai maailmankatsomuksellista kantaa, mutta hän aina myös samalla epäilee sitä. Hän ajattelee, ettei kyseessä ole lopullinen totuus ja hän säilyttää selvän hajuraon teoriaan ja sen kannattajiin.

Tämä voi ilmetä esimerkiksi vitsailemalla asiasta ja sen kannattajista, jolloin henkilö etäännyttää itseään heistä. Hän käyttää myös suhteessa melko paljon aikaa sen pohtimiseen, että hän on valinnut väärän joukkueen tai jopa kokonaan väärän pelin.

Ironikkoja on vaikea saada sitoutettua yhtään mihinkään, koska he eivät viime kädessä usko mihinkään tarinaan. He sitoutuvat vain sitoutumattomuuteen ja siihenkin usein tiedostamatta. Ironia on usein myös sangen itsekeskeistä, koska suurin arvo on oman itsenäisyyden suojelu, joka viime kädessä onkin ainut todellisesti olemassa oleva asia.

Kankea kuin kelohonka

Löperyyden vastakohta on kankeus, ja se voi ilmetä monessa eri muodossa.

Puhuttaessa tiedollisista hyveistä, sen yleisin ilmenemismuoto lienee dogmatismi. Dogmatismilla en kuitenkaan tarkoita sinänsä voimakasta kannanottoa jonkin asian puolesta (koska tällöin me kaikki olisimme automaattisesti dogmatisteja).

Sen sijaan tarkoitan sillä tiukkaa pitäytymistä johonkin kantaan epäkelvollisista syistä sekä kyvyttömyyttä kohdata ristiriitatilanteita maltillisesti ja argumentoiden. Se voi ilmetä myös irrationaalisena, epäkohteliaana, ja jopa jossakin mielessä väkivaltaisena, käytöksenä silloin, kun oma kanta haastetaan. Taustalla voi olla pelko oman kannan heikkoudesta ja sen salainen epäily.

Kuitenkin tässä kohdin halpaa psykologisointia tulee välttää. Jokainen malttinsa menettänyt ei välttämättä ole dogmaattinen eikä kantaansa intohimoisesti puolustava kärsi välttämättä vakaumuksen heikkoudesta. Pikemminkin argumentoiva ote, lujakin sellainen, kertoo hyveellisesti omaksutusta järjestelmästä, kun taas monien aidosti dogmaattisten henkilöiden vaikeutena on usein kyvyttömyys esittää perusteluja kannalleen.

Toinen kankeuden esiintymismuoto on älyllinen laiskuus.

Henkilö, joka pitäytyy kantaansa vain siksi, että hän on aina ajatellut eikä nyt vain kehtaa alkaa miettimään asiaa uudestaan kärsii kankeuden paheesta.

Kolmas muoto on jääräpäisyys ja se on tietyssä mielessä laiskuuden vastakohta.

Jääräpäinen kärsii vimmaisesta tarpeesta tietää miten asiat todella ovat. Eliotin aiemmin mainitussa romaanissa esiintyy eräs Henry Casaubon, jonka elämäntyö on kirjoittaa kirja nimeltä ”Key to All Mythologies”. Casaubon käyttää kolmekymmentä vuotta aineistonsa keräämiseen, mutta ei saa koskaan riviäkään paperille, koska on asettanut riman liian korkealle. Hän on tavoitellut taivaita, kuitenkaan sitä tajuamatta.

Casaubonin ongelma on vajaa itsetuntemus. Hän on selvästikin älykäs henkilö, mutta hän ei näe lahjojaan oikein. Hän ei kykene tekemään synteesejä, vaan hänen vahvuutensa on yksityiskohdissa. Kuitenkin ehkäpä turhamaisuus ajaa häntä jääräpäisesti suuntaan, jossa hänellä ei ole tulevaisuutta.

Neljänneksi voimme kärsiä perspektiivisestä jäykkyydestä.

Olemme niin oman historiamme, kokemustemme ja uskomustemme kalkkeuttamia, että emme kykene omaksumaan tai edes kuvittelemaan muita perspektiivejä käsiteltävään asiaan. Kyky vaihtaa perspektiivejä liittyy henkilön henkiseen kypsyyteen ja itsetuntemukseen. Henkisesti ehjä yksilö kykenee helposti omaksumaan erilaisia positioita ja arvioi niitä empaattisesti. Epäkypsä yksilö taas pelkää muita kantoja ja pikemminkin välttelee niitä, kuin haluaisi ottaa niistä toden teolla selvää.

Tätä lähellä on ymmärryksellinen jäykkyys.

Tällainen henkilö pitää toista kantaa edustavia melko lailla automaattisesti typeryksinä, idiootteina ja muuten häntä alempina. Tällöin hän ei kykene asettamaan asioita oikeisiin konteksteihin eikä näe sitä kuinka toinen on päätynyt omaan kantaansa ja mitkä tekivät siihen ovat vaikuttaneet. Samalla ymmärryksellisesti jäykkä kärsii empatiakyvyn puutteesta, hän ei osaa eläytyä toisen osaan.

Hyvä esimerkki tiedollisista hyveellisestä henkilöstä on Sokrates. Hän osaa eläytyä sellaisiinkin kantoihin, joita ei itse kannata, ja hän osaa edustaa niitä erittäin autenttisesti. Sokrates ei kuitenkaan ole ironikko, joka ajattelisi, että kaikki kannat ovat yhtä hyviä, vaan hän silti kannattaa jotakin yhtä kantaa.

Tuntemus ja ymmärrys

Meillä ei voi olla minkäänlaisia kantoja, uskomuksia tai tietoa, ellei meillä ole ensin tuntemusta erilaisista asioista. Emme kuitenkaan tunne asioita automaattisesti, vaan usein meidän täytyy harjoitella paljonkin, jotta opimme tuntemaan esimerkiksi taidetta, musiikkia, kirjallisuutta tai mitä tahansa filosofian tai tieteen alaa.

Koska olemme yksilöllisiä olentoja, jollekin meistä on helpompi tulla tuntemaan esimerkiksi musiikkia kuin toisten. Taidetta hyvin tunteva osaa löytää tauluista sellaisia asioita, joita ummikko ei edes tule ajatelleeksi. Tämä tekee taiteentuntijalle museovierailusta paljon vahvemman kokemuksen kuin ummikolle.

Usein asioiden tuntemaan oppiminen vaatii meiltä motivaatiota. Itse haluaisin oppia tuntemaan musiikin teoriaa paremmin, jotta voisin ymmärtää paremmin klassista musiikkia, josta jo muutenkin pidän. Tuntemukseni saisi minut mitä todennäköisemmin arvostamaan sitä vieläkin enemmän.

Tuntemusta vahvempi on ymmärrys. En ainoastaan teoreettisesti ja ulkokohtaisesti tiedä jotakin, vaan syvemmällä tasolla ymmärrän sitä, joka ajattelee toisin ja kykenen jakamaan (edes osittain) hänen perspektiivinsä. Tiedollisesti terveellä yksilöllä voi kuitenkin olla vain yksi ymmärrys, yksi kanta, yhdellä kertaa.

Erilaisten asioiden ymmärtäminen ja tunteminen, toisten saappaissa seisominen, vaatii meiltä paljon työtä itsemme suhteen. Aina meillä ei edes ole siihen energiaa. Joskus vastustus herättää meissä turhautumisen ja vihan tunteita. Mutta mitä paremmin yksilö hallitsee lujuuden hyvettä, sitä paremmin hän näistä tilanteista selviytyy.

Hän ei ole kuin se kuuluisa norsu posliinikaupassa, vaan se norsu joka tajuaa pysyä viidakossa ja tehdä niitä asioita, joita norsu parhaiten osaa tehdä.

–  –  –  –  –

Suositeltavaa lukemista: Robert C. Roberts & W. Jay Wood, Intellectual Virtues. An Essay in Regulative Epistemology (Oxford: Clarendon, 2008).