Hyvän johtajan yksi tuntomerkki on rohkeus. Rohkeus on hyve, joka sijoittuu pelkuruuden ja yltiöpäisyyden välimaastoon.
Rohkeuteen liittyy olennaisesti kyky hallita oikein yleensä negatiivisiksi koettuja tunteita, erityisesti pelkoa ja ahdistusta. Joskus pelkoa tulee kunnioittaa, joskus se tulee ylittää. Jollekulle pelon ylittäminen tietyssä tilanteessa on hyve, mutta toiselle se voi olla pahe.
Pidämme rohkeana yleensä henkilöä, joka voittaa pelkonsa. Rohkean ei tarvitse tuntea pelkoa joka kerta, kun hän on valintatilanteessa. Esimerkiksi laskuvarjojääkäri on voinut olla kauhusta jäykkänä ennen ensimmäistä hyppyään, mutta sen jälkeen jokainen hyppy on tuntunut aina vain helpommalta. Tällöin rohkeus on muodostunut habituaaliseksi hyveeksi, joka toistettuna on tullut osaksi hänen persoonaansa ja luonnettaan. Vastaavassa tilanteessa jokamies tuntisi pelkoa, mutta hän ei, koska on toiston avulla voittanut sen.
Rohkeuden ydin
Kuitenkin tämä määre on liian suppea, jotta voisimme kuvata rohkeutta hyveenä. Hyveellisesti rohkea voittaa pelkonsa oikeista motiiveista. Henkilö voi siis olla rohkea olematta hyveellinen tai myöskään sortumatta yltiöpäisyyteen. Hyveellisesti rohkealla täytyy olla jokin hyveellinen motiivi toiminnalleen.
Esimerkiksi voimme kyllä sanoa, että Duudsonien Jarppi on rohkea, koska hän uskaltaa ajaa autolla lumilautahyppyristä. Kuitenkaan häntä ei motivoi mikään erityinen tai tunnistettava hyve. On luontevaa olettaa, että hän hölmöilee vain, koska hän saa siitä elantonsa ja isännän maineen. Tietenkään ihmisten hauskuuttaminen ei ole paha, vaan hyvä asia, mutta Jarpin toimintaa ei voi verrata esimerkiksi YK-sotilaaseen, joka vaarantaa henkensä tuntemattomien puolesta. Lisäksi ainakin joissakin tapauksissa Jarpin toimintaa sisältyy yltiöpäisyyttä ja itsensä vakavasti loukkaamisen vaara, joka ei ole itsestään selvässä suhteessa hölmöilystä koituvaan hyötyyn.
Toinen hyvä esimerkki on MTV:n (mainio) sarja Bully Beatdown, jossa lähimmäisiään terrorisoivat kiusaajat haastetaan vapaaotteluun ”kokoisiaan” vastaan (joka tässä tapauksessa on melkoinen eufemismi). Ottelussa kiusaaja kohtaa ammattilaisvapaaottelijan, joka poikkeuksetta pyyhkii kiusaajalla lattiaa. Kiusaaja kuitenkin nousee kehään, koska hänelle on luvattu 10.000 dollaria mikäli hän kestää pystyssä ottelun loppuun eikä anna periksi mikäli hänet saadaan lukkoon tai kuristukseen. Ilman rahallista hyötyä kukaan järkevä ihminen ei menisi lähellekään niitä mörköjä, joita heidän kimppuun vyörytetään.
Kiusaajat eivät siis ole hyveellisesti rohkeita, koska heitä motivoi raha ja kunnia, ei halu hyvittää väärät tekonsa. Mikäli joku antautuisi nuijittavaksi ilman palkkiota, tilanne olisi ehkä toinen.
Pelkuruuden ydin
Pelkuruus voi koskea monenlaisia tekoja ja asenteita. Pelkuruutta ilmentää periksi antaminen pelolle tilanteessa, jonka tuloksena henkilö vahvistaa itsessään paheellisia ominaisuuksia ja heikentää hyveellisiä.
Pelkuruuden tunnistaminen edellyttää usein syvällistä itsetuntemusta ja jatkuvaa omien motiivien tarkkailua, koska olemme melko hyviä esittämään itsellemme pelkuruutta ilmentävät teot tekoina, jotka itse asiassa ovat hyveellisiä.
Tällöin kehityksemme kulkee toiseen suuntaan kuin laskuvarjojääkärin tapauksessa. Kun teemme toistuvasti pieniä valintoja, joilla säästämme itseämme, emme enää kohta ajattele toimintaamme pelkuruutena, vaan ehkäpä jonkinlaisena ”poliittisena tilannelukutaitona” tai ”pelisilmänä”.
Pelkuruutta on myös oman rajallisuutensa ja tietämättömyytensä peittäminen.
Esimerkiksi hyvin älykkäille ihmisille on tyypillistä esittää kaikkitietäviä, joilla on muka perusteltu mielipide ihan kaikesta. He voivat esittää näennäisen fiksuja kommentteja mistä tahansa asiasta, joilla ei kumminkaan ole suurta lisäarvoa asian kannalta, muuta kuin henkilön persoonan esittely; emmehän me halua näyttää tyhmemmiltä kuin muut. Jos joukossa kaikki ajattelevat näin, tilanne muuttuu pian täysin sietämättömäksi nokitteluksi.
Joillakin filosofeilla on taas tapana kuorruttaa argumenttinsa lävitse pääsemättömään jargoniin, jolloin hänen väitteidensä tarkastelu ja arviointi muuttuu täysin mahdottomaksi. Mikäli häntä syytetään jostakin, hän voi aina vetäytyä uuteen positioon ja sanoa, ettei tarkoittanut sitä mitä kommentoija sanoi.
Pelkuruutta on myös olla esittämättä kaikkia kantoja tasapuolisesti.
Poliittinen korrektius voi vaatia jonkin kannan mustamaalaamista ja jatkuvaa vääristelyä sekä pahimmassa tapauksessa jopa verhottua sensurointia. Esimerkiksi TV-väittelyissä voimasuhteet joskus jaetaan etukäteen niin, että paikalla olevista vähemmistö edustaa kantaa, joka on poliittisesti epäkorrekti, jolloin enemmistöllä on helpot mahdollisuudet käristää heitä tai häntä.
Yltiöpäisyys
Rohkeat henkilöt ovat usein sangen varovaisia.
Tämä johtuu tietenkin siitä, että jos henkilö on sekä rohkea että varomaton, luonnonvalinta korjaa nämä tapaukset melko nopeasti pois keskuudestamme. Rohkea ei altista itseään jatkuvasti ja harkitsemattomasti vaaralle, vaan arvioi tarkkaan milloin riski kannattaa ottaa ja milloin siitä saatu hyöty voittaa mahdolliset haitat.
Toinen esimerkki TV:n ihmeellisestä maailmasta on sarja Kiusausten Saari (ja muut samankaltaiset ohjelmat), jossa seurustelevat parit rahdataan saarelle, jossa heidät erotetaan toisistaan ja asetetaan muiden vastaavien tapausten kanssa bungalowiin, jossa joukko pilatesohjaajavartaloisia misuja tai komistuksia erittää vietellä heidät ja saattaa heidän parisuhteensa päätökseen.
Saarelle vapaaehtoisesti (jos joku pakotetaan sinne, tilanne on toinen) lähtevät eivät ole varsinaisesti rohkeita, koska he saattavat itsensä tietoisesti vaaraan motiiveista, jotka ovat epäselviä. Kyse on pikemminkin narsistisesta ekshibitionismista, yltiöpäisyydestä, itsetuntemuksen ja käytännöllisen viisauden puutteesta.
Ylikriittisyys
Jos joku haluaa välttää yltiöpäisyyden, hän voi joutua ylikriittisyyden ja perfektionismin vangiksi.
Yliopistolla työskentelevät törmäävät usein ihmisiin, jotka ovat keskivertoa huomattavasti lahjakkaampia ja erottuvat joukosta kuin jääkarhu pingviinilauman keskellä. Kuitenkin heille voi olla hyvin vaikea tuottaa tekstiä tai muodostaa omia kantoja. Lahjakkaina he huomaavat nopeasti asioiden monimutkaisuuden ja kykenevät keksimään mille tahansa positiolle hyviä vastaväitteitä. Koska he pelkäävät keskinkertaisuutta ja epäonnistumista, he eivät koskaan saa mitään valmiiksi. He voivat halveksua muita, jotka tyytyvät vähempään, mutta eivät itse kykene koskaan julkaisemaan yhtään artikkelia.
Kuuluisa brittifilosofi Mary Midgley kertoo kuinka hän ei halunnut julkaista mitään ennen kuin täytti 50, koska hän ei tiennyt mitä hän todella ajattelee asioista. Tämä strategia voi olla tiedollisesti hyveellinen, mutta sen avulla on lähes mahdoton edetä akateemisessa ”publish or perish” -maailmassa.
Noin sata vuotta sitten käytiin tätä ongelmaa valottava keskustelu W.K. Cliffordin ja William Jamesin välillä. Clifford muotoili kuuluisan teesinsä väitteessä: ”on väärin, aina ja kaikkialla ja kaikille uskoa mitään ilman riittäviä perusteita”.
Clifford teki esseessään Ethics of Belief monia olennaisia huomioita ja hänen teesistään käydään edelleen kiinnostavaa keskustelua. Cliffordin mukaan älyllinen yltiöpäisyys kostautuu ennen pitkää: jos päästämme läpi perustelemattomia uskomuksia, ne muokkaavat tiedollista järjestelmäämme niin, että puolestaan päästävät läpi lisää perustelemattomia uskomuksia. Clifford halusi estää väärien uskomusten omaksumisen, mikä on mitä suositeltavin ja kannatettavin periaate.
Kuitenkin Jamesin näkökulmasta Cliffordin periaate on liian jäykkä, jopa neuroottinen ja se kuvastaa irrationaalista pelkoa välttää virheitä. James vertaa Cliffordin periaatetta seuraavaa ihmistä kenraaliin, joka sanoo sotilailleen, että on parempi välttää taistelua, koska taistelutantereella voi vaikka loukata itsensä. Clifford ei ole vain varovainen, vaan edustaa kantaa, joka tekee elämästä absurdin.
On aivan normaalia ottaa riskejä; joskus menemme harhaan, mutta sitten vain korjaamme suuntaamme ja yritämme uudelleen. Rohkeus yhdistyy usein kärsivällisyyden ja kestävyyden hyveisiin. Kehäpäättelijä Rocky Balboan suuriin viisauksiin kuuluu tunnettu lause: ”It’s not about how hard you can hit, it’s about how hard you can get hit and keep moving forward.”
Rocky ei ole mikään Bertrand Russel, mutta hänellä on ehkä sellaisia hyveitä, mitä Russelilla ei ole. Olennaista ei ole keskittyä yhteen iskuun, joka peittoaa kaikki vastustajat kerralla, vaan opetella ottamaan vastaan iskuja ja etenemään vähitellen ja oppimaan virheistään. Se edellyttää rohkeutta.
– – – – –
Suositeltavaa lukemista: Robert C. Roberts & W. Jay Wood, Intellectual Virtues. An Essay in Regulative Epistemology (Oxford: Clarendon, 2008).
Eikös se jarppi ny kummiski uskaltais sit kotimaatakin puolustaessa harjottaa todellista rohkeutta paljon helpommin kun on kerran duudsoneissa jo tehny niin paljon kaikkee hullunvaarallista?
ps. ”yrittää” eikä ”erittää” 😀 (viettelyssaarikohassa)
Hyvä Emil,
Olet oikeassa. Kuitenkaan Jarpin (puhun nyt geneerisestä Jarpista, en tietystä duudsonhahmosta, koska en tunne miestä tarkemmin) toiminta ei sellaisenaan ilmennä hyveellisten päämäärien puolesta toimimista, mitä ”todellinen rohkeus” tuntuisi edellyttävän. Silti Jarppi olisi varmasti hyvä sotilas missä tahansa armeijassa (vaikka rohkeus ei olekaan ainoa asia mitä sotilaalta tarvitaan), mutta kaikki armeijat eivät taistele päämäärien puolesta jotka ovat puolustamisen arvoisia. Noiden päämäärien tiedostaminen ja kelailu on osa hyvän sotilaan luonnetta.
Henkilökohtaisesti olen tuntenut itseni aina jotekin tieteellisen maailman ulkopuoliseksi, koska mielestäni maailma on ollut paljon monimutkaisempi, kuin mitä oma empiirisanalyyttinen tieteenperinteeni on sallinut olettaa.Mielestäni vaatii rohkeutta rikkoa oman tieteen perinteen rajoja. On paljon helpompaa olla järjestelmän marionetti, samaa mieltä muiden kanssa. Sinut saatetaan helposti jättää sosiaalisen hyväksynnän ulkopuolelle, jos et ole samaa mieltä kuin muut. Eli joko olen tyhmä tai rohkea tai ehkäpä molempia, kun uskallan kyseenalaistaa oman tiedekuntani medikalisoivaa valtavirta-ajattelua. Tässä iässä 50+ olen onnistunut onneksi kasvattamaan itselleni aikuisia hyväksyviä mielenosia, joten minun ei tarvitse enää kerjätä omieni hyväksyntää. Mielestäni osa yksilöitymistä on, että ihminen kykenee reflektoimaan ja tarkistamaan jatkuvasti omia uskomuksiaan todellisuudesta. Eikö tämä ole juuri sitä oman suuntansa korjaamista? Ajattelen ihmistietoisuuden yksilöitymisen olevan onnistunutta eettistä jatkuvaa muutoksenalaista peilausprosessia. Mielestäni valtavirta lääketiede kärsii edelleen indoktrinaatiosta ja kyvyttömyydestä itsekritiikkiin.
KatiS, olen samalla aallonpituudella kanssasi. Lieneekö tämä yksisilmäisyys medikaalisessa maailmassa johtuvan vasemman aivopuoliskon kohtuuttomasta valta-asemasta ajattelussa 🙂
Perfektionismi on aikamme vitsaus. Työpaikka- ja muissa haastatteluissa pyydettäessä kertomaan heikkouksista, hakija kertoo ”kärsivänsä perfektionismista”. Mutta lähes poikkeuksetta hakija ei ole täysin rehellinen. Hän saattaa oikeasti olla perfektionisti, mutta hän ei oikeasti ”kärsi” perfektionismista, vaan pitää sitä hyveenä (mitä se ei ole) eikä toimintavalmiutta ja persoonallisuutta surkastuttavana paheena (mitä se on).
Jarppi-esimerkistä tulee mieleen ”luonnollisten” ja ”yliluonnollisten” hyveiden suhde. Monet ihmiset, erityisesti kristityt, haluavat hypätä luonnollisen tason ”yli” suoraan yliluonnolliseen tasoon. Tämä on mahdotonta. Vaikea kuvitella tilannetta, jossa saavuttaa yliluonnollisen rohkeuden ilman luonnollisen rohkeuden perustaa. Alkeet pitää opetella ensin. Josef Pieper sanoo, että rohkeuden harjoittamisessa ei saa väheksyä pieniä asioita.
Lisäksi Pieperin mukaan, koska ihminen on kokonaisvaltainen olento, pitää myös harjoittaa rohkeuden fyysistä ulottuvuutta, jos haluaa olla henkisesti rohkea. Tämä on mielenkiintoinen huomio, esimerkiksi lasten kasvatusta mietittäessä.
Perfektionismi voidaan joidenkien johtajien tapauksissa suomentaa: suhteettomat odotukset alaisilta (palaute sen mukaista), pikkutarkka (puuttuu liian pieniin seikkoihin) ja hävittänyt kokonaiskuvan aikaa sitten (toiminnan tavoite ja merkitys unohtunut).