Hyve on luonteenpiirre eli teoissa näkyvä hyvä tapa. Mutta entä huonot tavat? Miksi ne ovat huonoja?
New York Timesin bestseller-kirjoittaja Don Miller kirjoittaa tarinoita. Itse asiassa Don Miller kirjoittaa siitä kuinka me kaikki kirjoitamme omia tarinoitamme.
Jos elämäsi olisi elokuva, haluaisitko katsoa sitä? Onko se poskettoman tylsä, tunteeton suoritus, jonka suuri loppukohtaus, grande finale, on suuri vain koska se on vihdoinkin tarinan loppu?
Jos elämäsi on — tai on toisinaan ollut — jotain muuta kuin kuolettavan tylsä still-kuva huonosta saippuaoopperasta, myöntänet että omilla valinnoillasi saatoit elämääsi vaikuttaa.
Me kaikki kirjoitamme omat tarinamme. Suurenmoisen elokuvan, suurten unelmien, suuren elämän tavoittelu on helpompaa, jos se on tavan mukaista. Jos se on tapa, jonka olemme opetelleet. Jos se on hyve.
Don Miller ehdottaa, että huono tapa on huono, koska se estää meitä tavoittelemasta suuria, kauniita, merkityksellisiä unelmia.
”[T]heir habit is stealing their dreams. When they smoke pot, they are satisfied for the rest of the day, they are calm and mellow, they don’t feel like pursuing anything.” — Don Miller
Riippuvuutemme ja huonot tapamme (paheemme) kahlitsevat meidät nykyisiin toimintamalleihin. Suurten asioiden unelmoimisen ja tavoittelun sijaan tyydymme pikku paheisiimme. Parhaimmillaan tyydymme keskinkertaisuuteen. Ei keskinkertaisuudessa ole mitään pahaa, mutta siihen jäämisessä on. Meissä kaikissa on potentiaalia erinomaisuuteen!
”Things that bring us pleasure are often good. Scratch that, they are often great. But most of our addictions bring us extreme pleasure without the cost of conflict. Porn brings us pleasure without the conflict of relationship. Alcoholism brings us a release of stress without having to deal with our issues.” — Don Miller
Tapani, paheeni ja hyveeni, kirjoittavat tarinani puolestani. Huonot tavat kirjoittavat tylsän tarinan. Hyvät tavat kirjoittavat inspiroivan tarinan. Valinta on minun.
Kuinka kärsimys (tai sen pelko) muuttaa minua? Turrutanko tunteen vai tunnistanko sen syyt ja valitsen kasvaa ihmisenä?
Lainaukset ja koko homman juju: How bad Habits Create Boring Stories | Donald Miller’s Blog
Loistokirjoitus. Tästä tuli mieleeni Charles C. Noblen sitaatti: “First we make our habits, then our habits make us.”
Tuosta Millerin viimeisesti lainauksesta tuli mieleeni konfliktin rooli elämässä. Eräs teatteriohjaaja painotti minulle kerran sitä, että näytelmä, josta puuttuu konflikti on väistämättä lattea. Edellyttääkö myös hyvä ja/tai mielenkiintoinen elämä konfliktia? Ainakin kehitys tyssää aika nopeasti, jos elämästä puuttuvat vastavoimat, tai jos ne lakaistaan maton alle.
Mainio kysymys! Konfliktin tai jonkin muun merkittävän asian kokeminen todennäköisesti ainakin edesauttaa mielenkiintoista elämää.
Jim Collins nostaa ”merkittävät kokemukset” esille puhuessaan viidennen tason johtajista:
Esim. kuoleman kohtaaminen tavalla tai toisella oli merkittävä tekijä.
Joskaan kaikilta esiin nousseilta viidennen tason johtajilta näitä piirteitä (merkittävä kokemus / usko) ei löytynyt — ainakaan tutkimusmateriaalista. Arvelisin kuitenkin, että heidänkin elämässään on ollut merkittäviä ”vastavoimia”, kuten Lauri hyvin sanoit.
Tämähän on yksi vastauksista kun pohditaan kärsimyksen ongelmaa. Miksi on kärsimystä? Vastaus: Se kun pakottaa ihmisen kasvamaan. (Milloin esim. rohkeutta, hyvettä, nähdään määrällisesti ja laadullisesti enemmän: sodan vai rauhan aikaan?)
(Lainaukset: Hyvästä paras, Jim Collins, Talentum 2003)
Lauri,
Viimeaikainen julkaisutahtisi on ollut ihailtavaa. Kuten aina, pystyt kirjoittamaan viihdyttävästi syvällisistäkin asioista. Kiva kuulla, että LEINO-seminaarinne meni kivasti. Oma Trust-Building -seminaarimme oli myös succee. Selailin Onnellisuus-opastanne: bravo! Palasin juuri Heidelbergistä kollokviosta. Jaoin huoneen kaverin kanssa, joka kertoi käyneensä LUOVA AJATTELU-seminaarissanne aikoinaan. Kehui sitä kovasti.
Kirjoituksen aiheeseen liittyen juttelin eilen kaverin kanssa koulutuksen tasapäistämisestä, joka Suomessa on edennyt merkittävästi viimeisten vuosikymmenien aikana. Jättämällä erottelematta hyvät ja huonot oppilaat jo nuorena ja avaamalla yliopistot massoille ehkä vältytään monenlaisilta traumaattisilta tilanteilta ja yhteiskunnallisilta jännitteiltä, mutta kyllä on jälki tylsää.