Hitaan järjen kritiikki (Perussanoma 2011) on yllättävä kirja typeryydestä ja järkevyydestä. On vaarana, että tämä pienen kustantamon julkaisema mainio teos jää vaille sitä huomiota, jonka se ansaitsee. On myös syytä olettaa, että Hyvejohtajuus-sivuston lukijat saattavat olla kirjasta kiinnostuneita. Syy käy ilmi tämän arvion loppupuolella.
Erimielisyydet ja niistä nousevat konfliktit ovat niin oman pienen lähipiirimme kuin koko ihmiskuntamme rasite. Ongelma on globaalia mittaluokkaa. Minkälaista lääkettä olisikaan, jos erimielisyyttä osattaisiin ymmärtää ja sen kanssa osattaisiin elää paremmin? Ja kuinka mahtavaa olisikaan, jos saisimme nostettua ymmärryksemme ja tiedon hankintakykymme sille tasolle, että nuo rasitteet vähenisivät oleellisesti?
Tämä kirja tarjoaa tuota lääkettä ja mahtavuutta. Oletko valmis ensimmäiseen annosteluun?
Kirjoittaja Olli-Pekka Vainio (TT) on filosofisesti orientoitunut nuori suomalainen teologi. Tämä määrätietoisesti kansainvälistä uraa luonut tuottelias ekumeniikan dosentti vaikuttaa tällä hetkellä Oxfordin yliopistossa vierailevana tutkijana. Vainio on luterilaisen teologian asiantuntija, mutta viime vuosina hän on keskittynyt eritoten postmoderniin ajatteluun ja uusimpaan uskonnonfilosofiaan. Hitaan järjen kritiikki liittyy hänen tuoreeseen projektiinsa, jossa tarkastellaan erimielisyyden käsitettä.
Hikistä historiaa
Vainio ei päästä lukijaansa aivan helpolla. Heti alussa seuraa lukijan kannalta ehkä hikisin osuus: aatehistoriallinen katsaus siihen, kuinka järkeä ja järkevyyttä on lähestytty länsimaisen teologian ja filosofian historiassa.
Miltä Vainion silmissä järkevyyden historia näyttää? Pikakelauksella maisema avautuu jokseenkin näin:
Lukija johdatetaan kirkkoisä Augustinuksen ja katolisen kirkon normaaliteologin Tuomas Akvinolaisen (1200-l.) kautta varhaiskeskiajan suureen käänteeseen, jolloin Akvinolaisen viitoittaman tomismin uskon ja järjen yhteinen harmoninen kokonaiskuva todellisuudesta alkoi mennä päreiksi.
Nominalismin (William Ockham) ja voluntarismin (Duns Scotus) myötä järki ja usko hilautuivat erilleen toisistaan. Tämän jälkeen järkeä omaan karsinaansa olivat työntämässä niin Martti Luther (1500-l.) kuin Francis Baconkin (1561—1626).
1600 ja 1700-luvuilla remmiin astui joukko tietoteoreettisia kireäpipoja, jotka epäilivät kovin ihmisen kykyä saada tositietoa juuri mistään (Descartes, Hobbes, Locke, Hume, Kant). Hieman tasapainoa mukaan toi Thomas Reidin (1700-l.) common sense -realismi, jossa aistien ajatellaan välittävän luotettavaa tietoa maailmasta.
Absoluuttisen varmuuden tavoittelun projekti, loogisen positivismin liike (1900-l:n alku), koki mahalaskun. Näyttämö oli valmis kielifilosofian esiinmarssille: kokeminen ja järkeily tapahtuvat aina kielen kautta.
Jotkut keskittyivät subjektiin. Kritiikki kohdistui tällöin kylmään tekniseen järkeen ja ihmisen ja inhimillisen kokemisen ohittamiseen. Omilla tavoillaan tällaiseen suuntaan keskustelua veivät Friedrich Nietzsche (1800-l.), Martin Heidegger (1889—1976) ja Jacques Derrida (1900-l.).
Aatehistoriallinen tarkastelu osoittaa Vainiolle, että mitään yhtä yhtenäistä järkevyyden käsitettä tai kriteeriä ei ole. Eri traditioiden pohjalta hän nostaa esiin neljä tapaa ymmärtää järjen luonne ja tehtävä. Näitä ovat järki 1) totuuden yleispätevänä kriteerinä, 2) käytännöllistä toimintaa ohjaavana periaatteena, 3) valtapelinä ja 4) viisautena.
Ovatko ihmiset yksinkertaisesti tyhmiä?
Ken on selvinnyt kirjan raskaahkosta aloituksesta, hänet palkitaan hauskalla luvulla järjen rajoista. Vainio näkee tilanteen tosin hieman synkähkönä. Tiedon hankintamme ja järjen käyttömme on monin tavoin rajoitettua. Meitä rajoittavat muun muassa aika, kiinnostuksemme ja elämäntilanteemme.
Mutta myös kognitiivinen apparaattimme tuottaa ongelmia. Se on viritetty hyvin tietynlaisiin prosesseihin, mutta esimerkiksi monimutkaisten kokonaisuuksien edessä se alkaa pian nikotella. Myös todennäköisyyksien arvioimiseen aivomme soveltuvat huonosti. Intuitiomme vie helposti harhaan.
Koska järkeily ja näkökantojen muodostaminen on vaivalloista ja monille häiriöille altista, ei ole ihme, että ihmiset ovat monista asioista eri mieltä. Vainio nostaa esimerkiksi koulutetut huippufilosofit, jotka älyllisestä paneutumisesta huolimatta jakautuvat eri leireihin aivan perustavaa laatua olevissa kysymyksissä.
Erimielisyyden törmäyskurssi
Mitä tehdä, kun erilaiset näkemykset törmäävät toisiinsa ja sulkevat toisensa pois? Tämä erimielisyyden perusasetelma askarruttaa Vainiota, ja hänellä on asiaan liittyen paljon punnittua sanottavaa. Hän ei pidä hyvänä ratkaisuna kannanotoista pidättäytymistä eikä liioin omassa kannassa pitäytymistä hinnalla millä hyvänsä.
Tilanteessa, jossa tiedollisesti tasavertaiset henkilöt edustavat vastakkaisia kantoja, on mahdollista tunnustaa toisen kannan rationaalisuus ja pitää silti oma näkemyksensä. Tämä on Vainiolle ihanteellinen malli, sillä siinä tunnustetaan ihmisen rationaalisen arviointikyvyn heikkous. Toisen kantaa voidaan yhä kritisoida, ja toisaalta kilpailevan näkemyksen tunnustaminen rationaaliseksi pakottaa asettamaan oman kannan kritiikille alttiiksi. Näin vältetään jyrkän eksklusiivisuuden skylla ja jyrkän pluralismin kharybdis.
Viisauden periaatteet
Yhdeksi lääkkeeksi ristiriitatilanteisiin Vainio esittää filosofi Linda Zagzebskin tällaisissa tilanteissa peräänkuuluttamaa fronesista, käytännöllistä viisautta. Tällainen viisaus toteutuu siten, että yhtäältä osataan asettua toisen asemaan ja nähdä maailma hänen silmin, ja toisaalta ei vaihdeta omia uskomuksia jokaisen pienen haasteen edessä.
Käytännöllinen viisaus näkyy myös Zagzebskin kolmessa periaatteessa, joiden avulla dialogi voi toteutua. 1) Yksilöiden tulee pyrkiä purkamaan ryhmien uskomuksien väliset konfliktit. 2) Toisen ryhmän jäsenet tulee nähdä lähtökohtaisesti yhtä rationaalisina, kuin minä itseään pitää. 3) Mikäli uskomus on järkevä, toisen ryhmän käytännöllisesti järkevät jäsenet tulee voida vakuuttaa sen järkevyydestä.
Eroavaisuuksia dialogi ei poista, mutta ymmärrys toisen ryhmän kulttuurista ja sisäisestä logiikasta lisää ymmärtämystä sitä kohtaan, miksi toisen näkemykset ovat erilaisia. Tämä vähentää konfliktien riskiä. Erimielisyyksien jääminen voimaan ei ole Vainiosta huolestuttavaa, sillä hän painottaa sitä, että jonkinasteinen eksklusivismi on väistämätöntä: pidämme aina jotakin kantaa parempana kuin jotain toista.
Hyveiden kautta oikeaan ymmärtämiseen
Käytännöllinen viisaus johtaa lukijan kirjan viimeiseen ja tärkeimpään lukuun, jossa Vainio lopulta paljastaa oman tietoteoreettisen mallinsa. Hän ei ole kiinnostunut abstrakteista periaatteista vaan siitä, millaisia ominaisuuksia ihmisellä, tiedon hankkijalla, tulisi olla. Tästä Vainio pääsee hyveisiin, tarkemmin sanottuna älyllisiin hyveisiin.
Älyllisesti hyveellinen persoona kykenee lähestymään totuutta soveltamalla omia tietojaan, ymmärrystään ja tuntemuksiaan eri asioista. Oleellista ei ole se, minkälaisia kriteereitä tositiedolle asetetaan vaan se, millainen on se persoona, joka tietoa hankkii.
Hyveissä voi kehittyä, koska kyseessä on harjoituksen avulla saavutettu taipumus. Vainion pohdinta hyveiden olemuksesta on kiehtovaa: Osa hyveistä on motivoivia, ts. ne suuntaavat yksilön toimintaa hyvää päämäärä kohti ja tuottavat näin toisille hyvää. Toiset hyveet ovat rakenteellisia; kyse on kyvystä hallita omaa toimintaa ihanteellisesti.
Vainio huomauttaa, etteivät hyveet väistämättä johda yksilön onneen, ainakaan heti. Rakenteelliset hyveet voivat tehdä jostakusta kelpo diktaattorin. Toisaalta hyveellisyys saattaa olla ihmisille joissain tilanteissa jopa epäedullista.
Kannattaako hyveellisyys? Kysymys vie harhaan, koska hyveellisyys oman luonteensa mukaisesti vastustaa välineellistämistä. Hyveet ovat hyviä luontaisesti, linjaa Vainio. Ambivalenssi ratkeaa sillä, että hyveellisyys kokonaisuutena johtaa todellisuuteen, joka on parempi kuin sellainen todellisuus, josta hyveet puuttuisivat.
Tiedon rakastajan taipumukset
Vainio tarkastelee tarkemmin viittä hyvettä, joita ovat tiedon rakastaminen, rohkeus, lujuus, nöyryys ja itsenäisyys. Tiedon rakastaminen tarkoittaa oleellisen tiedon erottamista epäoleellisesta ja oikeita motiiveja tiedon hankkimiseen. Tällaisella hyveellä varustettu ihminen osaa ottaa vastaan myös tietoa, joka on hänelle itselleen epäedullista.
Lujuuden hyve merkitsee pitäytymistä omassa näkemyksessä silloin, kun siihen on hyviä perusteita. Löperö ihminen muuttaa mielipidettään kuin tuuliviiri. Kankea taas ei muuta näkemystään, vaikka se olisi kaiken aineiston valossa väistämätöntä. Kankeutta Vainio löytääkin useampaa lajia.
Todellista rohkeutta on se, että voittaa pelkonsa oikeiden motiivien tähden. Vastaava pahe on pelkuruus. Pelkuruutta on pakeneminen silloin, kun tulisi toimia. Sitä voi olla myös oman rajallisuutensa peittäminen muilta. Rohkeutta saadaan usein vain koettelemusten kautta. Siksi rohkeuteen liittyvätkin kärsivällisyyden ja kestävyyden hyveet.
Nöyryys määrittyy pitkälti paheiden kautta. Turhamaisuus ja ylimielisyys ovat kaukana nöyryydestä. Turhamainen ihminen on kiinnostunut siitä, millaisena ihmiset hänet näkevät. Tällainen henkilö kaipaa osakseen arvostusta ja ihailua. Nöyrä ei ole nöyristelevä vaan itsensä suhteen realistinen. Nöyrä kykenee ottamaan vastaan kritiikkiä ja oppimaan uutta monenlaisilta ihmisiltä.
Itsenäisyyden hyve ei voi toteutua jääräpäisessä oman pään pitämisessä eikä toisaalta lammasmaisessa ohjeiden seuraamisessa. Vainio määrittelee hienosti: ”Todellinen itsenäisyys on tietoista riippuvaisuutta toisista.”
Itsenäinen ihminen osaa ottaa palautetta vastaan, mutta kykenee arvioimaan myös sen, onko kritiikki aiheellista. Itsenäisellä toimijalla voi olla esikuvia, mutta hän samalla säilyttää kriittisen etäisyyden. Hänellä voi olla jopa auktoriteetteja, mutta niidenkin toiminnan rajat itsenäinen ihminen ymmärtää. Vainio huomauttaa tässä aiheellisesti, että ihmisluonto antaa auktoriteeteille helposti kohtuuttoman suuren vallan. Tämän vastustamiseksi tarvitaan luonnetta, hyveitä.
Tuleeko hyve lihaksi?
Hyveiden luomaan toiveikkuuteen sekoittuu Vainiolla vakavuutta. Hyveistä on meille ihmisinä ja ihmiskuntana hyötyä vain silloin, jos niitä toteutetaan käytännössä. Hyveen tarvitsee tulla lihaksi, muuten puhe hyveistä hukkuu teorioiden valtamereen, eikä muutosta tapahdu.
Aivan kirjan lopussa Vainio puhuu vielä väkevästi kauneudesta, joka ei ole tahtomme luomus ja jotain varmasti saavutettavissa olevaa. Kauneus on meidän ulkopuolellamme ja se kutsuu meitä ja saa meidät valtaansa:
”Kauneus kutsuu meitä arvioimaan toimintaamme sellaisessa valossa, joka ylittää helposti mitattavan hyödyn. Mutta onko tämä sellainen vaihtoehto, joka koskettaa meitä? Olemmeko jo tulleet niin aikuisiksi, että olemme jättäneet tuollaiset lapsellisuudet taaksemme? Vai olisiko niin, ettemme ole vielä edes kasvaneet aikuisiksi ja olemme juuttuneet ikuiseen uhmaikään?”
Hitaan järjen kritiikki on fyysistä kokoansa suurempi teos, joka syvällisesti pureutuu järkevyyden, erehtymisen, tietämisen ja hyvän elämän ytimiin. Kyseessä ei ole mikään pintapuolinen opas siitä, kuinka väittelyt voitetaan vaan johdatus erimielisyyden ymmärtämiseen ja suuntanuoli sen kanssa elämiseen.
Vainion kirja voi todella johdattaa järkevyyteen, mutta ei vain sellaiseen, jolla on mitattavia tuloksia. Hyveiden tie on kokonaisvaltaisen viisauden tie. Se on kutsu elämän suurten perspektiivien uudelleenkalibrointiin. Se ei ole aina helppo tie, mutta se on lopulta tie, joka ei johda ainoastaan järkevyyteen ja viisauteen vaan lopulta myös totuuteen.
”Älylliset hyveet” voivat olla filosofille tietoteoreettisesti mielekäs konstruktio, mutta niillä ei tosiasiassa ole mitään tekemistä ihmisen todellisen tiedonkäsittelyn kanssa. Tällaisten huippuabstraktien ajatusten laukomisen suurin ongelma on se, ettei niiden kirjoittaja tyypillisesti ymmärrä juuri mitään modernista kognitiotieteestä, neurobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta. ”Persoona” on täysin epärelevantti käsite, koska emme pysty millään tavoin sisällyttämään sitä järjen toiminnan arviointiin. Jos moderniin aivotutkimukseen tutustuttuaan pystyy sanomaan, että ihminen voi jotenkin ”harjoittaa” itsensä pysyvästi järkevämmäksi, niin empiiriset tutkimustulokset on hyvä esittää heti kärkeen.
Ihminen ei pysty suunnittelemaan juuri millään tasolla järjen toimintaa, koska ihmisen ajattelu ei toimi sillä tavoin kokonaisvaltaisesti ja hallittavasti. Emme pysty ottamaan toimintamme kaikkia seurauksia huomioon ja koska näin on, eivät myöskään tulokset ennakoimattomassa maailmassa ole välittömästi järkemme saavutettavissa. Lisäksi mielemme on täynnä mitä harhaisempia sisäänrakennettuja epäluuloja ja muita biaseja. Tätä kannattaa ihan kotikutoisesti testata loogisilla päättelytehtävillä tai matemaattisin sormiharjoituksin: ihmisen mieltä ei ole tehty hankkimaan ’oikeaa’ tietoa ja rakastamaan sitä, vaan kivikautinen mielemme etsii sitä tietoa, joka edistää selviytymistä ja vahvistaa aiempia (harhaisia) uskomuksiamme.
Siis on ihan kiva ajatella, että voimme jotenkin valmistaa itsemme erityisen hyveellisiksi tiedonrakastajiksi ja arvioida muiden näkökulmia kriittisesti ja puolueettomasti (ja jotenkin metakognitiivisesti vielä arvioida muiden kritiikkiä tavallaan oman mielemme sisällä), mutta jos se ei ole totta, niin miksi tällaiseen pitäisi uskoa?
Kiitos Certerukselle provosoivasta kommentista, joka toivottavasti synnyttää keskustelua. Kaipasit empiirisiä todisteita tietoisuuden ja tahdon kyvystä vaikuttaa toimintaamme. Tarjoan seuraavat kaksi neurotieteellistä tutkimusta, joihin olen itse törmännyt.
Schwartz et al 1996, “ Systematic Changes in Cerebral Glucose Metabolic Rate After Successful Behavior Modification Treatment of Obsessive-Compulsive Disorder”. Tässä testattiin aivokemiaan vaikuttamista henkisten harjoitusten avulla, ja onnistui. http://archpsyc.ama-assn.org/cgi/content/abstract/53/2/109
Beauregard et al 2006, Functional magnetic resonance imaging investigation of the effects of neurofeedback training on the neural bases of selective attention and response inhibition in children with attention-deficit/hyperactivity disorder. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/16552626
Tässä parannettin yliaktiivisten lapsien aivokemiaa henkisten harjoitusten avulla. Molemmissa tutkimuksissa siis muokattiin aivojen toimintaa merkittävästi ilman lääkitystä.
Toivottavasti myös dosentti Vainio pääsee mukaan keskusteluun ja kertomaan lisää näkemyksistään. Sitä odotellessa tässä muutama ajatus Vainion puolustukseksi. Vaikka olisi niin, että hyveistä puhuvat eivät yleensä ymmärrä ”juuri mitään modernista kognitiotieteestä, neurobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta”, niin Vainion kohdalla tämä ei onneksi pidä paikkaansa. ”Hitaan järjen kritiikki” sisältää aika paljon pohdintaa esim. ihmiselle tyypillisistä kognitiivisista vääristymistä ja jonkin verran myös evoluutiopsykologiasta, ja juuri tässä kontekstissa Vainio muotoilee ajatuksensa älyllisistä hyveistä.
Vainio pohtii myös kognitiivisia biaksiamme ja päätyy siihen, että ”vaikka tilanteemme on hieman synkkä, ei täydelliseen epätoivoon ole syytä. Jos emme voi tietää koko totuutta ilman tulkintoja muunnelmia, ei tästä seuraa ettemmekö voisi tietää jotakin todellisuudesta aivan oikein.” Mielestäni Vainion kanta on mielestäni oikeutettu jo siitäkin syystä, että täydellinen skeptisismi kumoaa itse itsensä. Jos emme voi saavuttaa mitään totuutta, niin kuinka voisimme vakuuttua skeptisismin totuudesta esim. ihmisen kognitiivisten kykyjen rajallisuudesta kertovan tutkimuksen kautta?
Ajattelen tosin itse niin, että vaikka Vainio ei tuntisikaan modernia kognitiotiedettä, neurobiologiaa ja evoluutiopsykologiaa, niin tämä ei välttämättä tekisi hänen argumentaatiostaan täyttä tuubaa. Mainitut tieteenalat eivät kuitenkaan ole ainoa tapa saada tietoa ihmisen kognitiivisten prosessien toiminnasta, vaan sitä voidaan saada myös inhimillisen kokemuksen ja sen pohdiskelun kautta. Jo koko tietämisen käsite on filosofinen, eikä nouse mistään neurotieteellisestä tai evoluutiobiologisesta tutkimuksesta. Myös aivotutkimusten tulosten merkityksen arvioiminen edellyttää filosofiaa. Tästä meillä Suomessa on kirjoittanut filosofi Leo Näreaho kirjassaan Tiede, uskonto ja tietoisuus (2010). Näreaho viittaa kirjassa aika moneen aivotutkimukseen, ja arvostaa sen antia, mutta toisaalta hänen mukaansa ”yrittäessään kartoittaa ja jopa ratkaista tietoisuuden ongelmaa aivotutkijat tekevät usein ongelmallisia filosofisia oletuksia”.
Jotkut modernit kognitiotieteilijät ovat pitäneet perinteisiä esim. persoonan, tahdon, tietoisuuden, intentionaalisuuden jne. käsitteitä hyödyttömänä ”kansanpsykologiana”, mutta nähdäkseni tämä on itsensä kumoavaa tieteisuskovaisuutta. Sitä vastaan voidaan esittää esim. seuraavat argumentit: (1) ”Kansanpsykologiset” käsitteet ovat välttämättömiä myös materialistien elämässä. Usko tieteeseen todellisuuden ainoana mittarina tekisi suurimmasta osasta arkielämän uskomuksistamme perusteettomia. (2) Intentionaalisuuden jne. todellisuus on välttämätöntä myös luonnontieteessä. Ymmärtääkseni esim. kukaan neurotieteilijä ei voi tehdä tiedettä suunnittelematta omia kokeitaan intentionaalisesti siten, että koe soveltuu relevantilla tavalla hypoteesin testaamiseen. (3) Usko tieteeseen ainoana todellisuuden mittarina ei ole itse mikään tieteen tulos, vaan filosofinen ajattelutapa. Filosofiaa ei voi välttää. (Ks. skientismin kritiikistä tarkemmin Mikael Stenmarkin teos Scientism: Science, Ethics and Religion). http://www.ashgate.com/default.aspx?page=637&calcTitle=1&forthcoming=1&title_id=7&edition_id=23
1. Kiitos hienosta kirja-arvostelusta!
2. Certerus ja Rope: mielenkiintoinen kirja hyveistä ja psykologiasta on Christopher Peterson and Martin E. P. Seligman (2004), Character strengths and virtues: A handbook and classification. Oxford: Oxford University Press.
Peterson ja Seligman ovat arvostettuja amerikkalaisia psykologeja. Kirja ei ole puhdasta kognitio- tai neurotiedettä, mutta tässä 800-sivuisessa järkäleessä on runsaasti lähdeviitteitä uudempaan empiiriseen tutkimukseen psykologian alalta.
http://en.wikipedia.org/wiki/Character_Strengths_and_Virtues_%28book%29
Hei,
Kiitos Certerukselle kysymyksestä, Ropelle ja Oskarille kommenteista.
On totta, että filosofit (tai mikä pahempaa teologit) tuntevat huonosti muita tieteenaloja. Ja sama pätee myös toisin päin. Useat kovien tieteiden edustajat eivät ymmärrä filosofiaa. Syyn tähän nostan esille kirjassani. Ihmisten kognitiviinen kapasiteetti on rajallinen eikä aikakaan tahdo riittää. Yhden tieteenalan kunnolla oppimiseen menee elinikä, miten sitten oppia kaksi. Viimeksi eilen osallistuin keskusteluun siitä kuinka sana ”altruismi” käsitetään aivan eri tavalla moraalifilosofien ja evoluutiopsykologien keskuudessa. Yritä siinä sitten puhua samaa kieltä ja rakentaa jonkinlaista kokonaiskäsitystä.
Erityisen ongelmallista tilanteessa on se, että jengi nappaa jonkin argumentintyngän ja lähtee rummuttamaan sitä täysillä sulkien samalla korvat sille, että tässä olisi vielä aika paljon selvitettävää. Seurauksena on koomisia tilanteita, joissa kaksi aivotutkijaa alkaa esittää poliittisia toimintasuosituksia jotka ovat keskenään ristiriitaisia ja molemmat ”ehdottoman tieteellisiä”.
Oma käsitykseni ihmisluonnosta on aika synkkä, eikä kovin kaukana siitä mitä Certerus esittää. Debiasing (kognitiivisten biasten haitallisten vaikutusten kiertäminen) on äärimmäisen hankalaa ja aikaa vievää, muttei kuitenkaan täysin mahdotonta. Hyveet sopivat tähän kuvioon mielestäni kuitenkin ihan hyvin; hyveiden toteuttaminen on vaikeaa ja vaatii harjoitusta. Maailmalla on jonkin verran aiheeseen liittyvää empiiristä tutkimusta, mutta tässäkin ollaan vasta alussa. Samalla on hyvä muistaa, että kognitio- ja neurotieteiden suhde klassiseen filosofiaan on sama kuin Mc Hammerin ja Mozartin välinen suhde. Neurotieteet joutuvat esittämään mullistavia väitteitä perustellakseen olemassaolonsa ja hankkiakseen rahoitusta. Todellinen kova data on kuitenkin toistaiseksi ollut melko vähäistä ja sen filosofinen merkitys varsin köykäistä. Usein tyypit esiintyvät vielä mestarin elkein (you can’t touch this!) ja tekevät järkevän keskustelun ja kritiikin hankalaksi.
Tulevaisuudessa tarvitsemme kuitenkin enemmän panostusta sekä neuro- ja kognitiotieteisiin että niiden filosofisten taustaoletusten ja tulosten seurausten selvittämiseen. Helppoa tämä ei tule olemaan. Syynä on ihmisen rajoittuneisuus, ajan ja resurssien puute ja myös poliittiset agendat, jotka varsin usein ohjaavat tutkijoiden teorisointia.
En nyt turise tästä tämän enempää. Asiasta kiinnostuneet voivat kaivaa kirjassa olevien viitteiden lisäksi tietoa mm. alla olevista lähteistä, erityisesti Kahnemanin ja McGilchristin kirjat ovat hyvin kiinnostavia, myös Oskarin mainitsema Peterson & Seligman on hyvä nimenomaan tutkimusten listaamisen kannalta:
Jonathan Haidt, The Righteous Mind. Forthcoming 2012.
Leslie Paul Thiele, The Heart of Judgment: Practical Wisdom, Neuroscience and Narrative. Cambridge University Press 2006.
Robert C. Roberts & W. Jay Wood, Intellectual Virtues. An Essay in Regulative Epistemology. Oxford University Press 2007.
James A. Van Slyke, Gregory Peterson, Warren S. Brown and Kevin S. Reimer, Theology and the Science of Moral Action: Virtue Ethics, Exemplarity, and Cognitive Neuroscience (Routledge Studies in Religion) 2012
Kahneman, Daniel, Thinking, fast and slow. London: Allen Lane 2011.
Larrick, Richard P., “Debiasing”, Blackwell Handbook of Judgment and Decision Making. Ed. by Derek Koehler & Nigel Harvey (Oxford: Blackwell 2004): 316–337.
McGillchrist, Iain, The Master and His Emissary. New Haven: Yale University Press 2009.
Plous, Scott, The Psychology of Judgment and Decision Making (New York. McGraw-Hill, Inc. 1993)
Babcock, Linda., and Loewenstein, George. (1997). ”Explaining bargaining impasse: the role of self-serving biases.” Journal of Economic Perspectives. 11, 109-126.