Hyvä ajattelu edellyttää moraalista selkärankaa, jonka pettäminen johtaa myös älyllisiin paheisiin, sanoo filosofi Aku Visala. Hän neuvoo, miten akatemian paheista pääsee eroon.
Olin jonkin aikaa sitten tunnetun brittifilosofin, Basil Mitchellin, hautajaisissa Oxfordissa.
Hautajaisissa useampi Mitchellin kollega muisteli häntä lämpimästi esikuvallisena ajattelijana ja ihmisenä. Vaikka Mitchell tunnettiin kristillisestä vakaumuksestaan, hänen älyllistä avoimuuttaan ihailtiin ja kunnioitettiin. Hän halusi ymmärtää vastustajiaan mahdollisimman hyvin ja parantaa heidän argumenttejaan. Mitchell osoitti kunnioitusta niillekin, jotka eivät voineet sietää hänen omia älyllisiä ja moraalisia (ja uskonnollisia) näkemyksiään.
Basil Mitchell on hyvä esimerkki älyllisten ja moraalisten hyveiden yhteenkuuluvuudesta. Hänelle pyrkimys totuuteen ja esimerkilliseen elämään olivat saman kolikon kaksi puolta. Korkeatasoinen älyllinen elämä voi olla – ja sen tulee olla – myös moraalisesti korkeatasoista elämää.
Älyllisen ja moraalisen elämän linkki ei ole suosittu puheenaihe. Lisäksi se toteutuu vain harvoin: on tyypillistä, että älylliset ja moraaliset hyveet ajautuvat erilleen toisistaan. Tämä pitää paikkansa niin akatemiassa kuin muissakin työpaikoissa.
Kirjoitan lähinnä ammattiakateemikkona ja älyllisen työn tekijänä. Tästä syystä esimerkkini on nimenomaan yliopistomaailmasta. Älyllinen elämä ei kuitenkaan ole (onneksi) rajoittunut akatemiaan. Älyllistä elämää on aina siellä, missä etsitään totuutta: toimistoissa, pörssissä, kouluissa ja firmoissa.
Turmeltunut akateemikko
Voisi kuvitella, että kaikista työpaikoista juuri akatemia olisi otollinen älylliselle ja moraaliselle elämälle. Ikävä kyllä kuva hyveellisistä filosofeista astelemassa viisauden pylväiden juurella on kuollut tai ainakin vetelee viimeisiäään. Pahimmillaan nykyakatemia turmelee sekä moraalin että älyn.
Millainen on älyllisesti ja moraalisesti turmeltunut akateemikko? Yliopistossa opiskelleet tai työskennelleet ovat varmasti kohdanneet tällaisia ihmisiä.
Turmeltunut akateemikko tavoittelee valtaa itselleen, laitokselleen, tiedekunnalleen ja koulukunnalleen. Kilpailu vähäisistä rahoista oikeuttaa hänen vallanhalunsa. Kyseessä on ihmisten ammatti, palkka ja koko elämä. Yksi filosofia vastaan toinen, yksi tieteenala vastaan toinen. Voittaja saa projektiinsa rahaa. Häviäjä ei saa mitään.
Turmeltuneella akateemikolla on suuri joukko totuudenetsintää haittaavia tunteita ja taipumuksia. Hän on ylpeä ja halveksuu vastustajiaan. Hän ehkä jopa vihaa heitä ja pitää heitä moraalisesti ala-arvoisina. Jos joku on eri mieltä hänen kanssaan, tämä on varmasti paha ja tyhmä. Tästä syystä vastustajat pitää kammeta leivänsyrjästä pois: onhan kysymys hyvän ja totuuden taistelusta pahaa tyhmyyttä vastaan.
Ennakkoluuloisuus ja dogmaattisuus ovat myös tyypillisiä paheelliselle akateemikolle. Koska vastustajat kuuluvat pahiksiin, ei heidän väitteistään tarvitse ottaa selvää, eikä heitä tarvitse tulkita hyväntahtoisesti. Eroa ihmisten ideoiden ja heidän itsensä välillä ei tarvitse tehdä. Koska menossa on hyvän ja pahan taistelu, juoksuhautoihin linnoittautuminen tulee itsestään. Periksi ei anneta edes massiivisen todistusaineiston edessä.
Toivottomuuden myrkky
Pahimmillaan akateemikko on lisäksi kyynikko: älyllinen elämä ei ole pyrkimystä kohti totuutta, vaan pelkkää valtapeliä. Kyynisyyttä edesauttavat myös filosofiat, joiden mukaan mitään totuutta ei ole tai emme voi saavuttaa sitä. Se, joka on vallassa, päättää, mikä kulloinkin hyväksytään totuudeksi.
Toivottomuus ja kyynisyys ovat perustavanlaatuisia ongelmia sekä älyllisessä ja moraalisessa elämässä. Jos totuutta ei voida tietää, ei älyllisen elämän päämääränä voi olla totuudenetsintä. Totuudenetsinnän paikan ottaa esimerkiksi jonkin poliittisen tai muun ideologian edistäminen. Tästä seuraa rappio: älylliset hyveet eivät ole enää taipumuksia, jotka edistävät totuuden tietämistä.
Kyynisyys ja toivottomuus moraalin alueella johtaa yhtä lailla ongelmiin. Jos uskomme, että oikeata ja väärää ei ole, ei meillä ole syytä elää hyveellisesti. Näin toivottomuus ja kyynisyys nakertavat pyrkimyksiämme älyllisen ja moraalisen elämän alueella.
Paheellinen akateemikko on heittänyt toivonsa syrjään juuri tällä tavalla. Totuudenetsinnästä on tullut valtapeliä, korkeinta moraalia on oman edun tavoittelu keinoja kaihtamatta.
Onko tällaiselle älyn ja moraalin turmelukselle vaihtoehtoa? Tietysti on. Pitää palata akatemian juurille, jossa hyvä elämä ja totuudentavoittelu kuuluivat yhteen.
Älyllinen elämä on moraalista elämää
Lopulta – kaikesta abstraktiosta huolimatta – älyllisessäkin elämässä on kyse ihmisten kanssa olemisesta. Älyllinen elämä on siis sosiaalista elämää, eli moraalista elämää. Moni ei tule tätä ajatelleeksi, koska älyllinen elämä ymmärretään oman pään sisäiseksi elämäksi. Tämäkin on yksi nykyaikaisista harhoistamme.
Ajatellaanpa vaikka lukemista. Voimme lukea kuolleen filosofin kirjaa. Vaikka tyyppi ei ole enää hengissä, tulee meidän ymmärtää hänen ajatuksensa parhain päin. Totuus velvoittaa meitä, emmekä saa kohdella hänen ajatuksiaan, miten huvittaa.
Mikä pätee lukemiseen, pätee vielä enemmän keskusteluun. Turmeltunut ajattelija näkee keskustelun valtapelinä, jossa vastustaja pitää voittaa ja alistaa. Hänen on päästävä voitolle, on oltava oikeassa. Myös hyveellinen ajattelija haluaa osoittaa, että hän on oikeassa. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää. Hyvä älyllinen itseluottamus alkaa siitä, että ajattelemme olevamme oikeassa.
Hyveellisen ja paheellisen ajattelijan ero on, että jälkimmäisen päämäärä on vastustajan tyhmyyden tai moraalittomuuden osoittaminen. Hyveellisen ajattelijan päämääränä sen sijaan on totuus. Hänelle älyllinen keskustelu erimielisyyksineen päivineen on harjoitus, joka korjaa hänen omia virheitään. Keskustelu ei siis ole sotaa, vaan kisailua ystävien kesken.
Myös hyveellinen ajattelija tekee toisinaan virheitä. Hänen pääsynsä asiaankuuluvaan tietoon on rajallinen, hän voi väsyä tai olla ennakkoluuloinen. Vilpitön älyllinen keskustelu on kuin ystävyysottelu: vastapuoli tarjoaa mahdollisuuden oman pelin hiomiseen. Tavoitteena ei kuitenkaan ole toisen lyöminen tai pokaali, vaan omien virheiden korjaaminen, oman rajallisuuden ylittäminen muiden avustuksella.
Moraalinen ajattelija tunnustaa oman rajallisuutensa ja näkee muut ystävinä, joiden kanssa hän jakaa pyrkimyksen kohti totuutta. Hyveellinen ajattelija arvostaa kriitikkojaan, koska parhaimmillaan nämä auttavat häntä tunnistamaan omat virheensä. Jokainen tarvitsee kriitikkoja, vaikka kritiikin vastaanottaminen kirvelee ja koettelee ylpeyttä. Kukapa meistä ei ärsyyntyisi huomatessaan olevansa väärässä?
Perustellun kritiikin vastaanottamisesta ja omien virheiden tunnistamisesta syntyy älyllinen itseluottamus ja nöyryys. Siinä, missä paheellinen ajattelija ajautuu yhä kauemmas totuudesta, syvemmälle omien ideoidensa slummiin, hyveellinen ajattelija matkaa hitaasti mutta varmasti totuuden keitaalle muiden kanssa.
Kohtele muiden ajatuksia niin kuin haluaisit omiasi kohdeltavan
Älyllisen elämän selkäranka on vuorovaikutus – tapahtuupa se kirjallisesti, seminaarissa tai kahvipöydässä arkisesti väitellen. Vuorovaikutus, kuten olemme jo nähneet, kuuluu moraalin piiriin.
On oikein kohdella toista ihmistä samalla tavalla, kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Tätä kaikkein tuntemaa moraalia kuitenkin sovelletaan vain harvoin älylliseen elämään. Kohtele muita ajattelijoita – erityisesti vastustajiasi, heidän filosofioitaan – samalla tavalla, kuin haluaisit omiasi kohdeltavan. Etsi toisen ideoiden hyvää: rakasta lähimmäisesi ajatuksia niin kuin rakastat omiasi.
Me kaikki haluamme, että meitä yritetään vilpittömästi ymmärtää ja tulkita parhain päin. Haluamme, että sanomisiimme perehdytään kunnolla ennen kuin ne torpataan. Haluamme, että meitä ei tieten tahtoen loukattaisi tai ennakkoluuloisesti ohitettaisi. Haluamme myös, että henkilökohtaista arvoamme ei mitattaisi ajattelumme onnistumisen tai epäonnistumisen perusteella. Näitä vaadimme itsellemme, mutta harvemmin annamme toisille.
Meidän siis tulisi tulkita kriitikkojen sanomiset ja näkemyksen parhain päin, emmekä saa lytätä heitä henkilöinä. Toisen kannasta on syytä muodostaa mahdollisimman vahva versio ennen kritisoimista. Lisäksi kannattaa muistaa, että toisen motiivit ovat usein vilpittömät, vaikka heidän näkemyksillään olisikin mielestämme pahoja seurauksia.
Kolme tapaa taistella älyllisiä paheita vastaan
Rappio toisinaan uhkaa meitä kaikkia. Mitä voimme tehdä? Tässä kolme neuvoa, jotka olen itse kokenut hyödyllisiksi.
Yksi menetelmä on ajatella toisia ihmisiä yksilöinä ja persoonina. Ikävä kyllä ihmismieli on rakennettu niin, että moraaliset tunteemme toimivat parhaiten lähipiirimme sisällä. Meidän on helppo olla huomioimatta ihmisiä, joita emme tunne.
On helppoa pilkata nimeä kirjan kannessa, koska ei pidä kirjan sanomasta. On kuitenkin hyvin vaikea sanoa samaa kirjoittajalle päin naamaa. Kun kritisoit tai olet kritiikin saamapuolella, ajattele olevasi kahvilla kriitikkosi kanssa. Miten silloin asettaisit sanasi?
Tämä on vain yksi tapa muistuttaa itseään siitä, että kriitikkokin on ihan oikea persoona. Myös ne, jotka ovat kanssamme eri mieltä, pyrkivät totuuteen samalla intohimolla kuin mekin. Jos autamme kriitikkoamme parantamaan hänen järkeilyään, hän voi tehdä saman myös meille. Voimme saada hänestä ystävän ja kumppanin älyllisen elämän matkalle.
Toinen tapa edistyä älyllisissä hyveissä on tunnistaa ja torjua oma älyllinen ylpeys. Jokaisella meistä on taipumus kiinnittää huomiota enemmän omia kantojamme tukevaan todistusaineistoon, kuin sitä kyseenalaistaviin todisteisiin. Oletamme myös, että tunnemme todisteet paremmin kuin muut.
Näiden taipumusten vastustaminen edellyttää pitkäjänteistä harjoittelua. Kannattaa esimerkiksi lukea tarkkaan niitä, jotka kritisoivat filosofiaasi, poliittista näkemystä tai muita lempiajatuksiasi. Kuuntele asiantuntijoita, jotka ovat eri mieltä, ja perehdy heidän väitteisiinsä.
Kolmas tapa on pitää yllä älyllistä itseluottamusta ja uskoa totuuteen. Kyynisyys ja toivottomuus uhkaavat, jos päästämme irti totuuden ja hyvän elämän ihanteista. Tämä ei tarkoita, että juuri me olemme oikeassa tai elämme hyvää elämää, vaan sitä, että totuus ja hyvä elämä ovat tuolla jossakin. Jos olemme tunnollisia, voimme päästä niiden jäljille.
Jos älyllisen itseluottamuksen vääristymä on jääräpäinen juoksuhaudasta paukuttelu, on älyllisen nöyryyden vääristymä epätoivo. Älyllinen itseluottamus välttää sekä ylpeyttä että epätoivoa.
On ehkä vaikea nähdä älyllisen epätoivon uhkaa. Yliopistomaailmassa eläneet tunnistavat tunteen. Kirjoja, artikkeleita ja hyviä perusteita on lukemattomat määrät. Asiantuntijat, joilla on vuosikymmenten kokemus, riitelevät keskenään. On toisinaan hyvin vaikea tietää, onko saanut käsiinsä kaiken relevantin tiedon.
Kaikki nämä iskevät kolhua älylliseen itseluottamukseemme. Miten voisimme koskaan tietää, olemmeko tehneet virheitä tai jättäneet jotain huomiotta?
Voimme kuitenkin muistuttaa itseämme siitä, että ajatuksemme ovat syyttömiä kunnes toisin todistetaan. Älyllisten virheiden välttäminen ja kritiikin ottaminen vakavasti ovat jo hyvä alku.
Jos pyrimme näkemään toiset persoonina, torjumaan älyllistä ylpeyttämme ja viljelemään tervettä itseluottamusta, olemme jo kulkeneet hyvän matkaa hyveen tiellä.
Hyvä ja tärkeä puheenvuoro. Onnittelut siitä Akulle! Tunnistan monia Akun mainitsemia asioita niin itsessäni kuin muissakin. Nyt, kun on elänyt jo jonkin aikaa päivittäisen akateemisen työn ulkopuolella, on hämmästyttävää, miten eri asioiden arvostuskin muuttuu. Aiemmin oli tärkeää saada julkaisuja, jotta voisi saada rahoitusta. Nyt, kun rahaa tulee vakinaisesta työstä ja päivittäinen toimeentulo on turvattu, on perspektiivi aika erilainen.
Terävää tekstiä ja eiköhän osu yliopistomaailman ytimeen.
Kiitos palautteesta Jussi ja Ilmari. En ajattele, että rahoituksesta kilpaileminen olisi sinänsä pahaa tai tuottaisi aina paheita. Se kuitenkin toisinaan tekee niin. On kyllä selvää, että vakituinen toimeentulo ilman jatkuvaa rahanruinaamista muuttaa perspektiiviä. En kumminkaan usko, että akateemikoista tulisi sen hyveellisempiä, vaikka rahoituksesta ei tarvitsisikaan kilpailla.
Kiitos loistavasta kolumnista!
Lause, joka parhaiten jäi mieleen, on akateemikon kultainen käsky: ”Kohtele muiden ajatuksia niin kuin haluaisit omiasi kohdeltavan.”
Mutta pidin erityisesti siitä, miten – ja että! – moraalin ja älyn elimellistä suhdetta perusteltiin. Usein nimittäin kuulee ajatuksen siitä, että niillä on jokin linkki, mutta tätä ei perustella. Kolumnissa osoitettiin kuitenkin aika vakuuttavasti, että ja miten älylliset paheet (”moraalittomuus”) tosiassa haittaavat älyllistä työtä.
Monet länsimaiseen ajatteluun vaikuttaneet jättiläiset, kuten Akvinolainen, ovat puhuneet viisauden hyveen (prudentia) ja itsehillinnän hyveen (temperantia) tärkeästä suhteesta. Kun nuorena kuulin tämän väitteen ensimmäisen kerran, pidin sitä pöljänä. (Ehkä tämä on vakioensireaktio itseään älykkäänä pitäville moraalittomille ihmisille?) Ikään kuin moraalinen ei voisi olla älykäs, höpsis – näin ajattelin.
Mutta sittemmin olen tajunnut, että eihän siitä ole kyse.
Pointti on se, että kahdesta (luontaisesti) yhtä älykkäästä tyypistä taitavampi on loppupeleissä se, jonka toimintaa ohjaavat hyveet. Tämä ei ole mitään moralismia, vaan kylmä fakta.
*Ikään kuin moraaliTON ei voisi olla älykäs, höpsis – näin ajattelin.
Olipa hyvästä aiheesta. Mutta mielestäni tässä kirjoituksessa on ristiriitaisuuksia. Alussa sanotaan, että yliopistomaailmassa on sekä moraalista ja älyllistä turmeltuneisuutta. Lopussa sanotaan, että omien ajatusten kriitikot oletettavasti pyrkivät totuuteen intohimoisesti, ja sen takia heidän ajatuksistaan pitäisi pyrkiä löytämään hyvää. Jos akateemisessa keskustelussa paheellinen henkilö on yksiviivaisen dogmaattinen ja hyveellinen pyrkii löytämään vastustajan argumenteista jotakin hyvää, pitämään kiinni omasta totuudestaan ja viemään myös vastustajan kohti tätä totuutta, niin miten tämä keskustelu vie kohti totuutta, jos paheellinen henkilö on lähtökohtaisesti järkähtämätön. Ja eikö yleisön näkökulmasta tässä keskustelussa olisi vastakkain yksinkertainen ja selkeä vastaan monimutkainen ja kiertelevä, jolloin yksinkertaisuus veisi voiton?
Ja vielä, jos yliopistomaailmassa olisi näitä turmeltuneita ja paheellisia henkilöitä, jotka valehtelevat ja vääristelevät, niin eikö olisi älyllistä ylpeyttä ajatella, että voi käydä heidän kanssaan akateemista keskustelua ja pyrkiä löytämään heidän argumenteistaan jotakin hyvää, ilman että tästä paheellisuudesta tarttuisi osa? En ole eri mieltä kirjoituksen sanoman kanssa, mutta tämä moraali jää ehkä vähän liian abstraktiksi jos sitä konkreettista totuuteen kannustavaa ympäristöä ei ole.
Kiitos kommenteistasi, Matias. Pari juttua:
1. En sanonut, että paheellinen ajattelija on aina väärässä. Tästä seuraa se, että paheellisenkin tyypin kritiikissä voi olla jotain hyvää.
2. En myöskään sanonut, että paheellinen henkilö on kokonaan järkähtämätön. Hänkin voi muuttaa mielensä. Tämä edellyttää töitä. Pointsi on se, että paheellinen tyyppi on huonommin joustava kuin hyveellinen, mikä puolestaan hidastaa paheellisen tyypin pääsyä totuuteen. Kyllä varsin paheellinenkin tyyppi yleensä jossakin vaiheessa muuttaa näkemystään: hän vain tarvitsee enemmän vastaväitettä kuin rationaalisesti olisi tarpeen.
3. Keskustelu hyveellisen ja paheellisen akateemikon välillä voi johtaa kohti totuutta, vaikka paheellinen tyyppi olisikin järkähtämätön, koska hänen kritiikkinsä voi olla perusteltua ja hyveellinen tyyppi voi oppia siitä jotain. Totta kai paheellinen kritiikki voi olla kokonaan virheellistä väärinymmärrystä tai vääristelyä. Tällaisessa tapauksessa pitäisi kai yrittää osoittaa se ja yrittää nähdä sen taustalla jokin hyvä tahto. Ehkä siellä ei kuitenkaan ole hyvää tahtoa ollenkaan. Lisäksi en näe mitään syytä ajatella, että paheellisen dogmaatikon näkemys olisi yleisön näkökulmasta jotenkin automaattisesti yksinkertainen ja selkeä. Sitä paitsi yleisö voi helposti kääntyä paheellista tyyppiä vastaan, jos se näkee, kuinka paheellinen tulkitsee hyveellistä jatkuvasti väärin tai epäsuotuisasti siinä, missä hyveellinen tyyppi yrittää olla hyväntahtoinen ja oikeudenmukainen.
4. En näe syytä sille, miksi paheet jollakin tavalla ”tarttuisivat”, jos paheellisen tyypin kanssa käy keskustelua. Ehkä on hyvä tässä korostaa, että kirjoituksessa esiinnostamani akateemisia paheita näkee monissa ihmisissä, mutta tämä ei tarkoita, että he olisivat jotenkin läpeensä turmeltuneita. Yritin sanoa sitä, että akatemia turmelee jossakin määrin kaikkia ja paheita vastaan pitää taistella ensisijaisesti omassa itsessään.
Teki mieli vaan kysyä, että miten niin? Väität ensin, että on olemassa ihmisiä, joita kiinnostaa vain oman uran edistäminen muista piittaamatta, mutta että nämä ihmiset voi kuitenkin johtaa totuuteen keskustelemalla. Pidätkö kenties yliopistoa yhteisönä, joka olemuksellisesti pyrkii totuuteen, ja siksi näiden paheellistenkin uraa edistää totuuteen pyrkiminen, vaikka sillä onkin vain välineellinen tarkoitus?
Olen itse Bruce Charltonin linjalla, ja pidän nykyistä yliopistolaitosta lähinnä byrokratiana, joka muiden byrokratioiden tapaan pyrkii keräämään valtaa ja rahoitusta. Tällöin yliopistossa menestyy vallan mainiosti ilman kosketusta totuuteen.
http://charltonteaching.blogspot.fi/2012/08/peer-review-makes-modern-science.html
Siksi pidän tutkimusta tekeville tärkeänä ensin koettaa selvittää, kenen kirjoituksista kannattaa ylipäätään välittää ja keskittymään sitten keskusteluun näiden kanssa.
Totuuteen taas pyritään pääasiassa pitäytymällä totuudessa, ei valheita kannata kuunnella edes oppimistarkoituksessa.On tietysti vaikea tietää etukäteen, kuka valehtelee, mutta jos viettää liikaa aikaa valehtelijoiden seurassa, koko totuuden käsite hämärtyy.