Itsekkyyden hyve

Mitä on itsekkyys? Voiko itsekkyys olla hyvää? Voiko epäitsekkyys olla pahaa? Tässä esseessä haetaan vastauksia näihin kysymyksiin Armas-ankalta, Friedrich Nietzscheltä, Ayn Randilta, yritysjohtaja Renkoselta ja neiti Virvalta.

”Olipa kerran ankka, kutsukaamme häntä vaikka Armaaksi.

Armas asui samassa lammikossa kuin muutkin ankat. Hänellä oli oma pikkuinen soppensa nukkumiseen ja runsaasti vesiheinää syötäväksi. Armas ei kuitenkaan ollut tyytyväinen: hän oli sentään koko lammen kaunein lintu, mutta kukaan ei sanonut sitä läheskään tarpeeksi usein. Armas oli sitä mieltä, että lammen parhaan ankan olisi kuulunut saada eniten vesiheinää ja paljon isompi nukkumasoppi – viis siitä, että jotkut muut saisivat sitten syödäkseen vähemmän tai joutuisivat nukkumaan epämukavammin.

Eräänä päivänä ankkalammen omistaja saapui lammelle kaunis kiiltävä putkilo mukanaan. Armas arveli, että auringossa säihkyvä asia oli tarkoitettu lahjaksi hänelle ja taapersi ylös lammesta valkoista rintaansa röyhistellen.

Sinä iltana kartanossa syötiin ankkapaistia.”

Mitä on itsekkyys? 

Kun olin pieni, minulle ja sisaruksilleni kerrottiin usein tällaisia satuja. Meidän perheessämme itsekkyyteen suhtauduttiin hyvin kielteisesti, ja siksi se näyttelikin keskeistä osaa iltasadun vaatteisiin puetuissa moraalioppitunneissa. Mitä itsekkyys sitten noiden tarinoiden mukaan oli?

Armas-ankan tarina kertoo sen melko tiivistetysti, joskin yksipuolisesti. Itsekäs ihminen (tai ankka) haalii itselleen enemmän kuin soisi muille, jättää huomiotta toisten tunteet ja tarpeet ja pitää omaa olemassaoloaan muiden olemassaoloa arvokkaampana. Itsekkyys on jotakin sellaista, mitä yleisesti ottaen pidetään negatiivisena asiana.

Toki on olemassa vastakkaisiakin näkökantoja.

Friedrich Nietzschen mukaan alistuminen yhteiskunnan sääntöihin ja toisten hyväksi toimiminen oli vain eräänlaista orjamoraalia, ja jos joku kykeni irtautumaan siitä ja käyttämään heikompia hyödykseen, hän oli saavuttanut korkeamman tilan, johon ihminen oli oikeastaan tarkoitettu. Hänen tarinoissaan Armas olisi varmaankin ollut sankari.

Ayn Randin, venäläis-amerikkalaisen filosofin ja kirjailijan, filosofiassa ihminen luo itse itselleen merkityksensä ja on olemassa itsensä vuoksi, ei muiden. Rand ajatteli, että ihmisen oli mahdotonta saavuttaa onnellisuutta altruismin keinoin.

Yleisesti ottaen itsekkyyttä ei kuitenkaan pidetä kovin mainiona juttuna. Saduissa ahneudella ja itsekkyydellä on varsin usein huono loppu, eikä kovin moni ihminen halua olla sellaisen tyypin ystävä, joka muistuttaa aina kovaan ääneen omista onnistumisistaan, muttei lotkauta korvaansakaan muille.

Koska satumme elämään maailmassa, jossa elää meidän itsemme lisäksi myös muita ihmisiä, ei ole pidemmän päälle järkevää tavoitella vain omaa etuaan ja onneaan.

Hetkinen. Eikös tämän esseen pitänyt puhua itsekkyyden hyveestä?

Kysymys on varsin aiheellinen. Vastataanpa siihen: kyllä piti.

Hyveet sijoittuvat yleensä kuvitteellisen janan keskelle ja niin on tässäkin tapauksessa. Jos toisessa ääripäässä on röyhkeä ja piittaamaton oman edun tavoitteleminen ja muiden ihmisten huomiotta jättäminen, toisesta päästä löytyy vastaavasti oman itsensä huomiotta jättäminen ja laiminlyöminen muiden ihmisten vuoksi.

Joku voisi ajatella, että nimenomaan juuri tämä toinen ääripää, jossa ihminen uhraa itsensä kokonaan vaikkapa työpaikkansa menestyksen eteen, on jotakin jaloa ja tavoiteltavaa. Näin ei kuitenkaan ole. Miksi ei?

Ensinnäkin siksi, että voidakseen työskennellä mahdollisimman tehokkaasti ihmisen tulee huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Jos emme nuku, syö, peseydy tai huolehdi muista perustarpeistamme, lopputulos ei ole kovin hyvä. Ihminen tarvitsee lepoa, eikä se tarkoita pelkästään kahdeksaa tuntia unta öisin – se tarkoittaa myös sitä, että vapaapäivät ovat hyväksi. Sitä paitsi seiniin tuijoitteleminen edistää luovuutta.

Toisekseen siksi, että usein ihminen, joka uhraa kaiken aikansa jollekin tärkeänä pitämälleen asialle, luopuu samalla jostakin muusta. Asian havainnollistamiseksi esittelen teille seuraavaksi herra Renkosen ja neiti Virvan.

Yritysjohtaja Renkonen on oikea työmyyrä. Hän jää usein ylitöihin, pyrkii pysymään kärryillä kaikesta siitä mitä yrityksessä tapahtuu ja pohdiskelee öisin valveilla maatessaan keinoja edistää firman tuottavuutta.

Renkosella on vaimo ja kaksi lasta, mutta hän ei ehdi juurikaan viettää aikaa näiden kanssa – töitä on niin paljon. Renkonen on kyllä useaan otteeseen luvannut lähteä lasten kanssa kalaan ja vaimon kanssa viikonloppulomalle, mutta kun väliin tuppaa aina tulemaan tärkeitä palavereja eikä uusien tulokkaiden perehdyttämistäkään oikein voi jättää kenenkään muun tehtäväksi.

Renkonenhan sen on aina hoitanut. Renkosen perhe-elämä tuppaa usein jäämään työn jalkoihin.

Virva opiskelee yliopistolla kirjallisuustiedettä ja unelmoi äidinkielen opettajan ammatista. Siinä sivussa hän työskentelee kioskilla. Alunperin ajatuksena oli tehdä vuoro tai pari viikossa ja se tuntuikin toimivan ihan hyvin. Töistä alettiin kuitenkin soittaa yhä useammin ja pyydellä ylimääräisiin työvuoroihin.

Virva koetti aluksi kieltäytyä, mutta pian hän havaitsi, että kun töihin kutsuttiin vieraita sijaisia, työn laatu ei aina ollutkaan niin hyvää kuin olisi voinut toivoa. Virva arvostaa työkavereitaan ja esimiestään, eikä hän halua olla syypää siihen, että kioskin toiminta häiriintyy, ja siksi Virva tekee nykyään viittäkin työvuoroa viikossa opiskelujensa ohella.

Lopputuloksena tenttiarvosanat ovat alkaneet laskea ja aikaa ei tunnu riittävän työn ja pänttäämisen lisäksi millekään muulle.

Renkonen ja Virva tekevät molemmat kovasti töitä ja ovat todennäköisesti arvostettuja työyhteisöissään. Samalla he kuitenkin luopuvat jostakin tärkeästä työnsä hyväksi: Renkosen aika ei riitä perheelle, Virva taas laiminlyö opiskelujaan.

Tietenkin on tärkeää, että työtehtävät hoidetaan vastuullisesti ja hyvin. Hyvä työyhteisö toimii silloin, kun sen jäsenet voivat luottaa toisiinsa ja uskoa siihen, että jokainen tekee parhaansa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että työn pitäisi olla koko elämä.

Sitä paitsi Renkonen ja Virva ovat molemmat omalla tavallaan itsekkäitä.

Ai että mitä? Juurihan sanoit, että nyt puhuttiin liiallisesta epäitsekkyydestä!

Niinhän minä sanoin. Itsekkäät motiivit eivät kuitenkaan aina näyttäydy yhtä selkeinä kuin Armas-ankan tapauksessa. Pysähdytäänpä siis hetkiseksi tarkastelemaan vaikuttimia Renkosen ja Virvan toiminnan taustalla.

Renkonen on toki yrityksen johtajana vastuussa yrityksestään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Renkosen tulisi hoitaa kaikki mahdolliset työtehtävät. Jos firma kerran on pyörinyt jo pidemmän aikaa, voisi olettaa, että joku muukin olisi kykenevä hoitamaan uusien työntekijöiden perehdyttämisen.

Vaatiiko jokainen palaveri todella Renkosen läsnäoloa vai onko kyse yksinkertaisesti siitä, että Renkonen katsoo itse olevansa korvaamaton? Renkonen pitää niin tiukasti kiinni kaikista työtehtävistään, ettei hän suostu antamaan niitä muiden hoidettaviksi, vaikka päteviä työntekijöitä olisikin.

Renkonen ei ole valmis jakamaan vastuutaan, koska hän ajattelee – ehkä sitä itse tiedostamatta – että hoitaa homman itse parhaiten.

Virva on kioskinsa tavallinen työntekijä, mutta kioskityöstä on hiljalleen tullut hänen elämänsä keskipiste. Virva ei huomaa – tai suostu huomaamaan – sitä, että hänen työtoverinsa eivät jää jatkuvasti ylitöihin, vaan tekevät juuri sen verran kuin ovat luvanneetkin tehdä.

Miksi Virva on aina se, joka huitaisee muun elämänsä syrjään? Syitä voi olla monia.

Saattaa olla, että Virva on yksinkertaisesti liian kiltti. Tällöin kyse on nimenomaan liiallisesta epäitsekkyydestä.

Saattaa kuitenkin olla myös niin, että Virva saa työssään kokea olevansa korvaamaton ja tärkeä sellaisella tavalla, jota hän ei yliopistossa koe. Työkaverit ihastelevat Virvan vastuullisuutta ja työintoa, mutta eivät tiedä, että hän jättää työn takia väliin tenttejä. Virva saa kioskityöstä posiitivista palautetta ja arvostusta, eikä häneltä odoteta kuin tietyn työnkuvan täyttämistä – työnkuvan, jonka Virva jo osaa.

Paiskimalla lujasti töitä Virva on itsekäs kahdesta syystä: hän nauttii saamastaan arvonannosta niin paljon, että laiminlyö siksi jopa oman unelmansa, ja toisaalta myös siksi, että hän antaa samalla itselleen tilaisuuden selittää epäonnistumisensa yliopistossa: ”Olisin voinut menestyä paremmin, mutta tein niin paljon töitä, etten ehtinyt päntätä.”

Miten sitten löydetään tasapaino itsekkyyden ja yltiömäisen epäitsekkyyden välillä?

Ei se helppoa olekaan. Siksi kannattaakin opetella esittämään itselleen kaksi kysymystä:

Kysymys yksi: Miksi minä toimin juuri näin?

Haalinko liikaa töitä koska koen, että osaan tehdä ne parhaiten, enkä halua jättää niitä kenenkään mahdollisesti epäpätevämmän hoidettavaksi? Jäänkö ylitöihin siksi, että työpanostani tarvitaan, vai siksi, että haluan vaikuttaa hyvältä ja vastuulliselta työntekijältä?

Kysymys kaksi: Onko tämä parhaaksi minulle ja muille?

Jos jätän tälläkin viikolla viikonloppuvapaan väliin, jaksanko minä todella? Kuuluuko minun todella jättää väliin lapseni koulun joulujuhla koska samana päivänä pitäisi päättää, miltä yritykseltä ostetaan firmaamme uudet lyijytäytekynät? Pystynkö oikeasti elämään kahvilla ja energiajuomilla vai olisikohan aika pitää lomaa?

Se, että joskus sanoo ei, ei tee kenestäkään itsekästä. Se on vain järkevää.

Ihminen ei ole kone eikä elämäämme mitata sillä, miten paljon ylitöitä ehdimme tehdä ennen kuin jotain räsähtää rikki.