Minulla meni kymmeniä vuosia, että opin keskustelemaan muiden kanssa. Osasin toki jo pienestä pitäen vängätä, vääntää ja jyrätä, mutta lopulta siinä pääsee jommalta kummalta helposti itku. Huomaavaisempi tapa kohdata toinen ihminen rakentui vasta myöhemmin, mutta onneksi sen taustalla olevat periaatteet ovat varsin yksinkertaiset ja ne voi ottaa käyttöön milloin vain.
”Opettaja, opettaja! Minä tiedän!”
Tietämisestä sain kehuja, ja jos en tiennyt, niin hävetti. Toista tätä tuhansia kertoja. Lopputulos: minähän tiedän, minun täytyy tietää, mutta ennen kaikkea, minun täytyy näyttää, että tiedän. Se ei ollut hyvä tapa.
Lapseni, minä olen mokaillut aika lailla. Koska meillä on samoja geenejä, pelkään että olet taipuvainen samoihin virheisiin kuin minä. Toivon, että kertomalla omista virheistäni helpotan sinun tietäsi tässä elämässä.
Neljä ja viisi tappelivat, kumpi voitti?
Olimme vuosia sitten syömässä tuttavapariskunnan kanssa. Vieressä tapahtui jotain, mihin totesin sen vahvistavan hyvin sen, että ihminen hahmottaa näkemiensä kohteiden lukumääräksi enintään neljä. Sitä suuremmat määräthän vaativat jo laskemista.
Tätä väitettä ei nielty.
”Siis ihminenhän hahmottaa kyllä viisi kohdetta.”
Koetin vastata, että olen melko varma, että se on neljä.
”Ei, se on viisi.”
Neljä tai viisi, mitä väliä, eikö? Ei tietenkään. Koin eri mielipiteen hyökkäyksenä. Tässä tilanteessa luontainen reaktioni on pitkään ollut puolustaa omaa kantaani viimeiseen saakka.
Esimerkiksi nyt olisin voinut todeta, että juuri käymieni ihmisen hahmontunnistusta koskevien yliopistossa suoritettujen opintojen ja testien pohjalta muistan varsin kirkkaasti, että yläraja on neljä ja lisäksi omakohtainen kokemukseni tukee tätä lukua.
Minä olin oikeassa ja hän väärässä, sillä hyvä. Olisi ollut vain palvelus korjata väärä tieto. En sitä kuitenkaan tehnyt. Sen sijaan nielin tiedollisen ylemmyydentuntoni ja annoin vastaväittäjän pitää oman vahvan kantansa.
Tai oikeammin, säilytin ylemmyydentuntoni, ja annoin siitä huolimatta toisen pitää kantansa. En nimittäin itsekään ollut valmis muuttamaan omaa mielipidettäni.
Olisinhan hyvin voinut todeta, että ”minä tosiaan olen luullut toista, ja minua kiinnostaa kovasti mistä oma numerosi tulee”, mutta sen sijaan vaihdoin vain aihetta. Onhan mahdollista, että hän tunnisti itse lukumäärät viiteen asti. Tai ehkä hän tulkitsi tutkimustuloksia eri tavoin. En tiedä, koska en kysynyt.
Tämä oli kuitenkin tärkeä virstanpylväs sosiaalisissa taidoissani. En enää väkisin lähtenyt puskemaan omaa agendaani ja voittamaan. Sillä sellaista aivan liian moni kohtaaminen on elämässäni ollut: oman tietämiseni korostamista ja muiden voittamista.
Tämä ja lukuisat sitä seuranneet tapahtumat ovat opettaneet minulle seuraavat periaatteet, jotka helpottavat omaani ja ennen kaikkea muiden elämää. Ja joita toisinaan osaan jo seurata.
Väittelyetiketti
- Ole ystävällinen. Asenne ratkaisee — myös tässä. Voit muistella miten itse reagoit ihmisiin, jotka lähestyvät sinua ystävällisesti. Ja niihin, jotka eivät.
- Tiedosta miksi haluat kertoa oman kantasi. Onko se voittamista tai toisen käännyttämistä? Vai onko se molempien mahdollisuus oppia jotain uutta? Avaa suusi vain jos kykenet myös kuuntelemaan ja vaihtamaan tarvittaessa mielipidettäsi.
- Älä puske väkisin. Jotkut ovat lukkiutuneita omaan ajatteluunsa (sinä et, ethän?), toiset taas ihan vaan pitkästä päivästä väsyneitä. Jos toinen ei kykene syystä tai toisesta vastaanottamaan, ei mikään sana auta.
- Tee kaikkesi että ymmärrät muita. Sinä kykenet itsenäiseen ajatteluun, mutta niin kykenevät muutkin. Mikä on se kokonaisuus, jota sinulle yritetään kertoa? Mihin se perustuu? Älä lähde lyttäämään vajaasti tuntemaasi asiaa.
Ole ystävällinen, valmistaudu oppimaan, älä puske ja kysele kunnes ymmärrät. Helppoa — ja kuitenkin niin vaikeaa, ainakin minulle.
Näistä ystävällisyys kantaa ehkä läpitunkevana teemana kaikkien kohtien läpi. Vaikka sinulle tavalla tai toisella myönnettäisiin, että olet oikeassa, ei sitä tarvitse enää hieroa toisen naamaan. Anna aina toisen säilyttää kasvot.
Niin, ja jos huomaatkin olleesi väärässä, ole siitä erityisen kiitollinen. Parempi oppia se nyt kuin myöhemmin.
Miten viisas ja nöyrä toimii?
Minä kuvittelin itsestäni paljon, ja halusin aina viimeisen sanan. Terveen itsetunnon ja nöyryyden happotesti onkin ehkä tässä: voitko keskustelussa jättää viimeisen sanan muille?
Ihan lopuksi toiminnan taustoitusta. Miksi halusin näyttää tietäväni melkein kaikesta kaiken? Minä kaipasin arvostusta. Sellainen tässä on vuosien aikana kuitenkin selvinnyt, että kaikkitietävää jyrää ei arvosteta. Päinvastoin.
Silti on hyvä muistaa, että ei älyä tarvitse piilotella. Olen tavannut lukuisia itseäni älykkäämpiä ja viisaampia ihmisiä. Yksi asia yhdistää heitä ja sillä he keräävät myös muiden arvostuksen. He keskittyvät väittelyetiketin viimeiseen kohtaan, eli haluavat ymmärtää asiat juurta jaksain. Siitä kerron pian lisää seuraavassa kirjeessäni.
Älykäs voittaa väittelyn, jonka viisas jättää käymättä.
Jussi Ruokomäki entinen itsekeskeisyyden mestari ja toipuva kaikkitietävä, joka uskoo koko yhteiskunnan perustuvan tietämättömyyden ja virheiden myöntämiselle.
