Kyyninen ihminen ei kykene innostumaan eikä iloitsemaan. Hän ei pidä mitään arvokkaana, kannattavana tai mahdollisena. Ympärillään olevista ihmisistä hän yrittää kitkeä kaiken tavoitteellisuuden vähättelemällä. Miksi kukaan haluaisi olla kyyninen?
Kaikki meistä ovat joskus joutuneet vastakkain kyynikon kanssa, ja hämmästelleet tämän tapaa suhtautua elämään. Kyyninen ihminen on iloton ja epäilevä. Tunteellisesti hän on poissaoleva, joten myötätuntoa on turha odottaa. Hänen asenteensa elämään on kiinnostumaton. Millään ei ole merkitystä, joten miksi yrittää. Menköön niin taikka näin.
On ilmeistä, että kukaan ei halua kyynistyä. Miksi elää väritöntä ja tunteetonta elämää, kun elämästä voisi saada enemmän irti? Kyynisyyttä ei valita, siihen ajaudutaan.
Surematon suru
Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas. Usein ihmisten surut liittyvät paljolti ihmissuhteisiin, parisuhteen tai ystävyyden kariutumiseen. Myös terveydentilan äkillinen huononeminen tai työpaikan menettäminen voivat olla isoja menetyksiä, joita seuraa voimakas surun tunne.
Suru ei ole ihmisen tunneskaalan miellyttävin tunne, vaan pahimmillaan se on musertava. Sureminen on kuitenkin menetyksen jälkeen välttämätöntä. Se on tunnetasolla hiljattaista havahtumista siihen, että elämästä katosi jotain. Samalla se suuntaa ihmistä jatkuvasti kohti uutta.
Suremalla ihminen sopeutuu uuteen tilanteeseen ja pystyy hiljalleen päästämään irti siitä, minkä menetti. Maailma avautuu suremisen edetessä hyvänä paikkana, jossa ei ole pelkkää menetystä ja itkua. Sureva tunnustaa sen, että hän menetti jotain arvokasta. Samalla hän tunnustaa kuitenkin myös sen, että elämässä on vielä arvokkaita asioita jäljellä, paljon iloittavaa ja saavutettavaa.
Jos suremista ei jostain syystä menetyksen jälkeen tapahdu, ihminen alkaa kyynistymään. Tällöin ihminen menettää jotain merkittävää, mutta ei halua kohdata luonnollista suruaan. Surun tunne kyllä herää, mutta sitä ei kuunnella tai haluta tunnustaa todeksi. Se voi olla liian musertava, tai olosuhteet suremiselle voivat olla hankalat.
Surevalla ei välttämättä ole luotettavia ihmisiä ympärillä tukemassa hänen suremistaan tai hänellä voi olla liian kiire elämässään pysähtyäkseen tunteidensa äärelle. Kun perheenjäsen kuolee, saattaa jonkun surutyö jäädä tekemättä, jos hän vain lohduttaa läheisiään. Kaikilla pitää olla tilaa ja aikaa surra.
Ihminen katkaisee yhteyden omiin tunteisiin, mikäli hän jättää menetyksensä surematta. Hän ei halua kohdata suruaan, joten hän elää, ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Kyynistyneen ihmisen suusta kuulee usein sellaisia lauseita kuin ”en minä edes rakastanut häntä” tai ”siellä firmassa kaikki ovat idiootteja.”
Surun tunne kielletään vähättelemällä menetettyä asiaa. Työpaikka oli merkityksetön ja aviopuoliso tylsä. Kyyniselle ihmiselle maailma on yhdentekevä paikka, ja hän hämmästelee, miksi kukaan muu ei ole tajunnut tätä. Näin hän uskottelee itselleen, sillä asioiden arvon myöntäminen pakottaisi hänet kohtaamaan surunsa, jota hän nyt kaikin voimin välttelee. Hyvän avioliiton kariutumista pitäisi surra, mutta merkityksetöntä liittoa ei.
Kyynikko on sokea itselleen
Kun yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alkaa ihmisen perusolemus muuttua harmaaksi. Hänen tunne-elämänsä on latteaa, sillä epämiellyttävien tunteiden torjuminen vie häneltä myös positiivisemmat tunteet.
Tunne-elämä tulee kokonaisuutena, eikä siitä voi valikoida vain haluttuja osia. Jos väistää oman surunsa, menettää myös ilon. Yhteys omiin tunteisiin on joko auki tai kiinni, eikä sieltä voi valikoida pelkästään haluamiaan palasia.
Kun kyyninen näkee muiden ilon ja innostuksen ja kaiken sen, mitä hän on vailla, herää hänessä luonnollisesti katkeruus. Muiden elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä kyyninen ei pysty kokemaan.
Ei ole ihme, että kyynisyys tuo mukanaan aina katkeruutta. Kyyninen vähättelee toisten saavutuksia, kykyjä ja onnellisuutta. Yleensä mitä enemmän hän vähättelee, sitä vähemmän ne ovat hänen omassa elämässään enää läsnä.
Kyynisen kannalta asetelma on kohtuuttoman epäreilu. Hän aistii muiden ilon, mutta ei ymmärrä, miksi hänen elämänsä on siihen verrattuna kurjaa. Kyyninen ei tiedä ulospääsyä omasta labyrintistaan, vaikka hän kantaa vastausta mukanaan.
Usein kyynikko ei ole lainkaan tietoinen tästä ratkaisusta tai omasta tilastaan. Suuri osa hänen psyykkisestä energiastaan sitoutuu surulta pakenemiseen. Hän pakenee, eikä halua katsoa taakseen. Jo se, että hän myöntäisi pakenevansa, olisi liian kipeä myönnytys. Se olisi jo ensimmäinen askel kohti surua.
Kyynikko on siis sokea omalle tilalleen. Hän ei pidä itseään kyynikkona, vaan pikemminkin realistina. Hänen mielestään kaikki muut ovat harhautuneet tavanomaisen elämän turhanpäiväisyyksiin. Ainoastaan hän ymmärtää olemassaolon syvän tuskan ja järjettömyyden, joka lopulta päättyy kuolemaan.
Usein kyynikko tukee tätä omaa maailmankuvaansa eksistentialistifilosofien näkemyksillä, kuten Heideggerilla, Sartrella ja Kierkegaardilla. Myös Nietzsche on hyvin suosittu. Näitä hän ei lue avoimesti pohtien, vaan etsii tukea omalle maailmankuvalleen näistä auktoriteeteista. Tekstiä luetaan siis siltä osin, kun se tukee tunnetta oikeassa olemisesta ja muiden harhautumisesta.
Oppitunti itsetuntemuksesta
On paikallaan tehdä vielä muutamia johtopäätöksiä kyynisyydestä. Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin lienee selvää, että kyynistä ei voi käännyttää argumentein. Hänen maailmankuvansa ei ole järkisyiden, vaan tunteiden muovaama.
Ei ole siis välttämättä kannattavaa uhrata hirveästi aikaa kyynisen kanssa väittelyyn. Hän on yhtä pessimistinen kahden tunnin väittelyn jälkeen kuin sen alkaessa. Hän on itse ainoa, joka pystyy omaa tilaansa muuttamaan kohtaamalla tunteensa, joista ensimmäisenä odottaa suru.
Kyyninen ihminen on myös hyvä esimerkki yhdestä itsetuntemuksen lainalaisuudesta. Kyynikko on sokea tunteilleen, joten hän on sokea itselleen, hän ei ole tietoinen omasta tilastaan. Itsetuntemus edellyttää aina omien tunteiden kuuntelua, silloinkin kun ne eivät ole miellyttäviä. Erityisesti sureminen on nykyään aliarvostettua, vaikka se on välttämätön elämän merkityksellisyyden ylläpitäjä.
Minä elin pitkään kyynisenä. Voin vilpittömästi sanoa, että se ei ole sen arvoista. Toivottavasti sinun ei tarvitse kokea samaa.
Kiitos Samuel, että nostit tämän teeman esiin! Voimme ehkä kitkeä kyynisyyttä olemalla osallistumatta kyyniseen keskusteluun ja samalla tukea kyynikon parempaa puolta pysymällä empaattisesti hiljaa läsnä?
Kiitos Samuel. Tämä artikkeli menee jakoon. Olen perehtynyt tähän aiheeseen faktuaalisesti sekä tunnetasolla. Suomalaisilla on kansakuntana paljon suremattomia suruja, ihan sodanaikaisia suruja on vielä paljon läpikäymättä eri sukupolvissa.
Jos olisin menettänyt jotakin, olisin surullinen. Jos en tietäisi kuinka kohtaisin suruni. Jos en tietäisi, kuinka kohtaisin suruni oikein? Kohtaisin niin, että se irrottaisi otteensa minusta ja antaisi tilaa ilolle. Jos yrittäisin löytää ohjeita ja työkaluja…
Tästä kirjoituksesta en niitä löytäisi. Sen sijaan saisin lukea, että olisin myös kyynikko. Tämän jälkeen olisin surullinen kyynikko…
Olen elänyt 47 (ja risat) vuotta kyynikon lapsena ja voin sanoa, että kaikki on juuri kuin tuossa kirjoituksessa..nólen jo aikaisemmin huomannut etten voi auttaa häntä muuttumaan, mutta minun on irtauduttava etten rikkoisi itseäni. Olen jo heittänyt pois taakkoja, joita hän on antanut minulle kannettavaksi – tiedostamattaan ja tiedostaen. Minun on vihdoin elettävä vain omaa elämääni. Siinäkin on tekemistä. Ja ilon löytäminen uudelleen. On opittava rakastamaan itseään, ettei hylkäisi itseään tunne-elämän tasolla kuten on lapsuudenkodissa saanut kokea todeksi ja tästä aiheutuneen surun sureminen ja hyväksyminen osaksi omaa elämää.Ilo ja rakkaus pääsevät vasta silloin läpi omassa elämässä.
Kiitos Samuel terävästä omakohtaisesta artikkelistasi. Usein omien tunteiden tunnistaminen ja kokeminen edellyttää oikeita kysymyksiä ja niihin rehellisiä vastauksia. Suru liittyy aina johonkin jo tapahtuneeseen. Siksi kysymys siitä, mitä olen menettänyt auttaa tunnistamaan oman surun. Tosin aina ei tarvitse hyväksyä, miten jokin asia on tapahtunut, mutta on tärkeää hyväksyä, että se on tapahtunut, sillä muuten ei voi surra.
Pidätkö Samuel kyynisyyttä keskeisimpänä suremattoman surun ilmentymänä? Miten näet muut psyykkiset seuraukset, esim. depression, väkivaltaisuuden tai monet psykosomaattiset ongelmat?
Totta.Olen kiitollinen nyt, etä olen uskaltanut surra.
It may well be that cynicism is ”simply” a psychological and behavioral pattern. But, it should not be compared to depression that is a well-researched imbalance of neurotransmitters (not only serotonin), and almost certainly has a genetic basis. The reason I think it is necessary to bring this up is that even today, there is a danger of a public impression (which prevents people from seeking medical help) that depression is a matter of will power and perhaps a personal weakness. On the other hand, I’m not aware of anybody having done biomedical research that would establish cynicism as a physical disease …
Kyynisenä ihmisenä sanoisin, että todellista kyynisen ihmisen vähättelyä ja mutkat suoraksi vetelevää ”filosofiaa”. Vääriä päätelmiä. Kyyninen ihminen on realisti, jopa inhorealisti tässä yltiöpositiivisuutta hyveenä pitävässä maailmassa.
Kummallista, että kyynikoista on lupa sanoa ihan mitä tahansa potaskaa. Kyynisyys ei lähde mistään suremattomasta surusta tms vaan ihan reaalitodellisuudesta ja rationaalisesta ajattelusta.
Kaikki tunnehömppähän on irrationaalista.
Pidin tästä kirjoituksesta paljon. Olen ollut äärimmäisen kyyninen elämää kohtaan, olen edelleen, mutta koko ajan otan askeleita siitä poispäin, kohti terveempää tunne-elämää. Olen sitä mieltä että ihmisen todellinen rauha on hänessä itsessään. Elämässä tapahtuu aina pahoja asioita, mutta on selvää, että toiset selviävät niistä paremmin kuin toiset. Itse olen vähitellen päässyt kosketuksiin surun kanssa joka kumpuaa elämättä jääneistä asioista joita lapsi ja nuori tarvitsee, ja on ollut yllätys huomata kuinka monessa asiassa koen jääneeni ilman. Olen joutunut kohtaamaan paljon pettymystä, jonka olen sulkenut sisääni koska jotenkin on ollut vain pakko selvitä elämässä päivästä toiseen. Sen seurauksena leikkasin itseni irti tunteistani, jäljelle jäi pitkältä vain kykyä tuntea ahdistusta ja tyytymättömyyttä. Kyky itkeä, nauraa, surra ja iloita aidosti katosi elämästäni, koska en kyennyt käsittelemään tunteiden kumpaakin ääripäätä. Nyt käyn läpi prosessia, joka on ajoittain äärimmäisen rankka. Annan itselleni luvan surra asioita ja suru on joskus todella musertavaa, mutta sen mukana ilokin on alkanut palata. Kiitos Samuel hyvästä artikkelista, tässä vielä linkki, voi olla että olet jo tämän katsonutkin, mutta saattaa kiinnostaa sinua 🙂
http://www.youtube.com/watch?v=iCvmsMzlF7o
Uskon että kyynisyyteen liittyy paljon pelkoa. Se on suojamekanismi. Itselläni oli ääneen lausumaton sääntö ”en halua mitään, en toivo mitään enkä ainakaan unelmoi, niin minuun ei satu enempää”. Emävale 😉 Joku joskus sanoi että elämäsi rajat ovat yhtä suuret kuin unelmasi. Ihminen jolla ei ole unelmia tekee kuolemaa.
Olen saanut paljon palautetta tekstiini liittyen, sekä täällä että henkilökohtaisesti.
Monet ovat miettineet masennuksen ja kyynisyyden suhdetta. Masennus on psykiatrinen sairaus, kun taas kyynisyys on mielestäni enemmän käyttäytymistä. Kyyninen käytös nousee tunne-elämän ristiriidoista, kuten surusta ja katkeruudesta, tarpeesta vähätellä toisia. Joskus kyynisesti käyttäytyvä henkilö voi olla masentunut, joskus ei. Kyynisyys ei ole siis mielentila, vaan enemmänkin toimintaa, jonka psyykkinen tausta saattaa vaihdella ihmisten välillä.
Haluan myös korostaa, että kyyninen ihminen ei ole heikko tai yhtään sen huonompi. Usein olosuhteet ovat sellaiset, että ihmisellä ei ole mahdollisuutta surra tai kohdata omia tunteitaan. Joillakin jo lapsuudenkodissa on iskostettu tajuntaan, että ei ole lupaa surra tai ilmaista omia tunteitaan. Meitä on monia elämän eri tavalla kolhimia. Silti monet kurottavat toiveikkaasti kohti iloa, kuten täälläkin kävi ilmi.
Tämä vain siis tällaisena jatkopohdintana niihin moniin hyviin kysymyksiin ja huomioihin, joita olen saanut.
Kiitos Samuel!
Pitämissä kursseissa ja seminaareissa usein esitän seuraavan prosessin:
Turhautuminen
Kauna
Katkeruus
Pessimismi
Suru
Samuel, olet keksinyt sellaisen kyynikon, jollaista on helppo paheksua. Kyynikkosi on pahantahtoinen ja ekstremistinen.
Kyynisyyden ei tarvitse nousta surusta ja pettymyksestä ja toteutua elämänvastaisena asennevikana, vaan se voi myös olla realistisen ja harkitsevan ajattelun näkökulma. Kyynisyys on väistämätön seuraus sen ymmärtämisestä, että me itse ja yhdessä olemme kaikkien merkitysten luojia ja mittareita. Se antaa tervettä etäisyyttä suuriin kuvitelmiin ja kollektiivisiin harhoihin. Pitää jalat maassa. Vapauttaa perinteistä ja pakottaa kehittymään.
Oppitunti itsetuntemuksesta: Tarvitaan sopiva annos kyynisyyttä, että voi edes aloittaa oman ajattelunsa kriittisen tarkastelun.
Kyynisen kanssa ei kannata väitellä? Sanoisin pikemminkin, että jokaiseen keskusteluun tarvitaan mukaan yksi kyynikko! Muuten väittely jää lyhyeksi eikä kenenkään tarvitse ponnistella.
Pikemminkin sellainen ihminen, joka uskoo vakaasti löytäneensä oikean tavan ajatella ja elää, on turha keskustelukumppani. Häntä ”…ei voi käännyttää argumentein. Hänen maailmankuvansa ei ole järkisyiden, vaan tunteiden muovaama.” Siksi juuri häntä ärsyttävät kyynikot, jotka pakottavat hänet kohtaamaan omat epämieluisat epävarmuuden tunteensa.
Hei, olen Mikael. Olen elämää rakastava kyynikko!
Todella hyvin kirjoitettu ja suurin osa pätee minuun ja ikävä kyllä myös puolisooni.
Voi olla että tää pitää jonkun kohdalla hyvinki paikkansa mutta aika yleistävä. Mä tiedän ihan hyvin itse että olen kyyninen. Ja mä en ollenka suhtaudu muihin niinku tossa sanottiin ja koen myötätuntoa, itse asiassa hieman loukkaava yleistys että ei voi osittaa myötätuntoa. Ja kaikki suhtautuu maailmaan eri tavoilla koska kaikki kokee asiat eri lailla, ei voi olettaa että jokin tietty suhtautuminen johtuisi automaattisesti siitä että ei tunne itseään.
Muuten aika tarkka.
Tunnistin itseni. Ja tunnistin jo alussa että kirjoittaja tietää itse mistä puhuu. Aina on nyansseja joita voisi tarkentaa tai joiden kokemuksessa on aina henkilöriippuvaista subjektiivisuutta mutta pääpiirteissään erittäin avaava artikkeli.
Minun kyynisyyteni on ollut kaikkea alla mainittua, niin käsiteltyjä kuin käsittelemättömiä tunteita, defenssejä ja itsesuojelua, varautumista aina pahimpaan jolloin se ei voi koskaan yllättää ja pudottaa. Tällöin jokainen hyvä kokemus on myös odottamaton ja positiivinen yllätys (joita janoaa vaikkei sitä näytä!). En ole tuntenut koskaan kuuluvani mihinkään tai kehenkään, kukaan ei ymmärrä mitä olen oivaltanut maailman velloessa naivismin syövässä. Olen mestari vesittämään pessimistisyydelläni toisten innon…
Vasta tultuani isäksi elämänasenteeni on voimakkaasti puhutellut minua – lasten viattomuus ja turmeltumattomuus, ilo ja valo, ajatusten puhtaus ja avoimmuus on muodostanut räikeän vertailukohdan omalle pimeydelleni jolloin on ollut pakko uskoa todeksi kysymys jota ennen halveksuin: voiko joku tuntea aidosti noin? Kun katson lapsiani ja elän heidät todeksi, minut valtaa tunne ”Tuota minä en halua koskaan pilata, siihen minulla ei ole oikeutta! Tämä ei ole se perintö jonka haluan jättää ja millaisena heille elämän näyttää!”
Ymmärrän hyvin että elämä tulee opettamaan realiteetit ja niin pitää tapahtuakin. Valitsen kuitenkin mielummin sen osan että olen heidän tukijansa sillä tiellä sensijaan että pakottaisin sille ennen aikojaan – lapsuus nykyään on muutenkin niin kauhean lyhyt ja hauras. Isossa kirjassa sanotaan jotenkin tähän tapaan ”Kun olin lapsi, minulla oli lapsen mieli. Nyt kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.”
Tieto lisää tuskaa – johon muistan aina lisätä omani – mutta niin tuskakin tietoa. Elämän vaikeudet ovat henkisen kasvun paikka joista selviämisen kautta voi saavuttaa kapasiteettia ja potentiaalia jota ei saa mistään muualta rahallakaan jos asian osaa niin ottaa. Ja sellaiset ihmiset tunnistavat toisensa elämän tuulissa, pienissä ja suurissa, joskus ohikiitävissä kohtaamisissa. Sinusta voi tulla pelastus jonkun elämälle! Hänen ei tarvitse päätyä suojelemaan itseään kyynisyydellä muiden keinojen tai ihmisten pettäessä.
Tunnustan ja nöyrryn, jonka tuntuu helpottavalta ja jopa siltä että saatan olla lähempänä käsittelyä ja eheytymistä. Kuinka armoton olenkaan ollut itselleni ja läheisilleni. Valo tulee jos on tullakseen, mutta kunpa se tulisi. Huomaan, etten koskaan ole ollut tyytyväinen itseeni tai osaani elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen vaikka minulla on kaikki hirvittävän hyvin! Miten traagista?
Ehkä kyynikko kaipaa suuren maailman vertailukohtia suomen lintukotoon, niiiden traagisuus on opettanut minua olemaan paljosta kiitollinen. On totta että aina löytyy joku jolla on asiat huonommin ja siinä mielessä vaikeuksia ja pahaa oloa ei koskaan voi sellaisenaan vertailla. Ne on sovitettava vallitsevaan viitekehykseen ja matriisiin. Ne ovat jokaiselle henkilökohtaisesti merkittäviä ja tärkeitä, mutta uskon vertaistuen voimaan. Siihen että ihminen muistaa ettei ole yksin ja tuntee kuuluvansa johonkin – tarve mikä on biologiassamme. Tuntee – kuten minä lukiessani – että on joku ihminen joka tietää täsmälleen mistä puhun ja ymmärtää.
Missä kohden kyynisen ja masentuneen kuvaukset erkanevat?
joo-o, tunnustan kyynisyyden tietyissä asioissa, vai liekkö realismia mistä sitä tietää. no oli miten oli mutta mielestäni mun ei tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa siitä jos en osaa iloita jonkun ihmisen puolesta tämän saavutettuaan jotain tai muuten toimittuaan jotenkin omaa arvomaailmaani(jossa itelläni on kyllä aika tiukat kriteerit)/järkeäni vastaan. ja vaikka jokainen varmasti haluaa olla onnellinen ja elää tyytyväisenä niin miks tuntuu siltä että nykyään ei ole ”oikeutta” olla huonolla tuulella tai pettyä joihinkin asioihin tai kyseenalaistaa mitään, aina pitäs vaan tyytyä kaikkeen ja kulkea massan mukana . jos ihmisellä on elämässään huonompi aika meneillään niin silti kannustetaan vaan hymyilemään ja siirtymään eteenpäin tai ainakin pitäisi syödä jotain lääkettä ettei vaan tuu paha mieli mistään asiasta. en tosiaan tiedä onko tää nyt sit kyynisyyttä vai katkeruutta vai realismia vai mitä niitä nyt oli mutta kyllähän jokaisella pitää olla oikeus kaikenlaisiin tunteisiin ja jos naurattaa niin antaa naurun raikaa ja jos tuntuu siltä että nyt ei tainnu mennä itellä/jollain toisella joku asia ihan niinku ois ollu parasta kaikille niin miks pitäs heittää joku jenkkihymy huulille ja jatkaa samaa rataa, voi kai sitä aidosti sanoa että VITUTTAA oma/sun käytös ja ottaa opiks virheistä 🙂
Kysymys olikin lähinnä hypoteettinen, koska mielestäni kyynisyys syntyy helposti masennuksesta selviytymisenä ja jää ikäänkuin suojakeinoksi vastaisen varalle.
Toisaalta, jos kyynisyys jää vallitsevaksi elämänasenteeksi, voi kyseenalaistaa, että onko masennuksesta alkuunkaan edes sitten selviytynyt, vai onko siihen silloin paremminkin vain sopeutunut?
Ihan hyvä juttu. Itsestäni löysin juurikin tuosta surun kieltämistä ja sen seurauksia. Kaisu Liten ei välttämättä aina tiedä kaikesta kaikkea.
Hyvä kirjoitus kyynisyydestä Samuel!
Kiitos, tämä oli tosi hyvä juttu ja tuli todella tarpeeseen. Sana on pyörinyt kauan mielessäni, mutta en ole löytänyt sille selitystä. Ja selitys tuli sitä kautta jota luulin, että ei minulla ole sellaista.
Kiitos, tämä oli tosi hyvä juttu ja tuli todella tarpeeseen. Sana on pyörinyt kauan mielessäni, mutta en ole löytänyt sille selitystä. Ja selitys tuli sitä kautta jota luulin, että ei minulla ole sellaista.