Perfektionisti tähtää parhaaseen, mutta kasvattaakin helposti vain itsetyytyväisyyttään. Etsiessään muiden ihmisten kiitosta perfektionistia ohjaa pelko. Lapin vaellus opettaa, mistä löytyvät lääkkeet: tie aitoon ja pysyvään onnellisuuteen käy nöyryyden ja suurisieluisuuden kautta.
Syksyllä Lappi kutsuu. Olin viime viikolla Kevon luonnonpuistossa patikoimassa. Kuten edellisinäkin vuosina Lapin kokemus oli mahtava: pitkiä kävelymatkoja, vesisadetta, kipeytyneet jalat, kuivaa muonaa ja huonoa pikakahvia.
Lapissa arvomaailma näyttää kääntyvän ylös alas. Huomaa pärjäävänsä niin vähällä, että paluu arkeen tuntuu olevan täynnä turhamaisuuksia. Heti tulee tulva ristiriitaisia ajatuksia. Niitä tuli jo patikoidessa. Silloin pidin mukavaa helsinkiläiselämää liian helppona. Helsingissä taas pidän erämaahenkeä hulluutena.
Näin käy joka vuosi.
Ajomatka Helsingistä Kevolle on pitkä. Seura oli hyvää, joten matka taittui yllättävän nopeasti. Silti oli paljon aikaa ajatella asioita. Muistin jossakin vaiheessa sähköpostiviestin, jonka oli saanut Alexandre Havardilta. Viestin lopputervehdys oli : ”Paras on aina parempi!”
Lause oli jo silloin pannut miettimään, mutta vasta nyt aloin pohtia sitä syvällisemmin ajokilometrien kertyessä. Minua askarrutti lähinnä kysymys ”mikä on paras?” Kysymys jäi kaikumaan jatkuvasti vaelluksen aikana.
Tämänkaltaisilla retkillä järjestelmällisyys on kaiken a ja o. Silti yhtä tärkeää on osata joustaa ja hyväksyä, että joskus asiat menevät vähän sinnepäin.
Lapissa kokeilin, kuinka täydellisesti vaelluksen yksityiskohdat, kuten trangian tiskaaminen, ruoan valmistaminen ja rinkan pakkaus, kannattaa toteuttaa. Huomasin etten hallitse ympäristöäni täydellisesti: kaikki ei mennyt aina ihan suunnitelmien mukaan. Samalla havaitsin, kuinka vahvasti perfektionisti-minä nousi kapinaan.
Siperia opettaa mutta Lappi on myös kova koulu.
Uskallan sanoa, että perfektionismi on sairaus tai ainakin asennevamma. Perfektionismi muodostaa ison haasteen onnellisuudelle. Perfektionisti on harvoin tyytyväinen omaan tai muiden työhön, sillä se voidaan tehdä aina paremmin.
Perfektionisti on huomattavan tuloshakuinen ihminen: häntä kiinnostaa enemmän lopputulos kuin prosessi. Tästä syystä perfektionisti ei elä nykyhetkeä täysillä. Hän on kärsimätön, sillä hän haluaa nähdä parasta tulostaan. Hän ei nauti työtä tehdessään, hän ei nauti prosessin aikana vaan hän tulee tyytyväiseksi vasta, kun näkee hyvän tuloksen.
Perfektionisteja on joka lähtöön. Periaatteessa kaikki perfektionistit hakevat parasta, erinomaisuutta. Sanoisin kuitenkin, että useimmat hakevat ehkä tiedostamatta erinomaisuuden sijasta omahyväisyyden kasvattamista: pikemminkin kuin tyytyväisiä hyvään tulokseen he haluavat olla tyytyväisiä itseensä.
Tämä johtuu siitä, että usein perfektionismiin liittyy tarve saada muilta suosionosoituksia. Perfektionismin kautta henkilö saattaa omalla erinomaisuudellaan – tiedostamatta sitä itse – pyrkiä saamaan muiden hyväksynnän ja arvostuksen.
Tämän seurauksena perfektionisti pitää työtä tehdessään muiden mielipiteitä ja reaktioita jatkuvasti mielessään, sillä hän pelkää muiden kritiikkiä. Toisin sanoen pelko eikä niinkään erinomaisuuden tavoittelu saa viime kädessä perfektionistin olemaan perfektionisti.
Pelon vallassa on vaikea olla onnellinen.
Perfektionistin onnellisuus perustuu muiden mielipiteisiin. Mutta mielipide ei ole lopullinen totuus, vaan se on ainoastaan mielipide. Aito ja pysyvä onnellisuus löytyy yksin siitä, mikä on totta.
Perfektionistilta siis puuttuu usein aitoutta, sillä hänelle muiden ihmisten mielipiteet muodostavat kriteerin erinomaisuudelle. Aitouden puute sekä riippuvuus muiden mielipiteistä saavat perfektionistin pakenemaan usein vastuutaan päätöksenteon hetkellä.
Perfektionisti hakee niin paljon taustatietoja, hän analysoi tilannetta niin syvästi, että hän voi väittää, ettei hän voinut päättää tai tehdä toisin: kuka tahansa muu hänen tilanteessaan olisi tehnyt samoin. Häntä ei siis saa arvostella.
Kun perfektionisti ajattelee, ettei hän eikä kukaan muu voisi päättää tai tehdä toisin, hän ei pakene ainoastaan omaa vastuutaan. Perfektionisti pakenee silloin myös omaa vapauttaan.
Palattuani Helsinkiin luin uudestaan Havardin sähköpostin. Sen verran ristiriitaisia ajatuksia oli vaelluksen aikana syntynyt. Huomasin Havardin olevan oikeassa: paras on todellakin parempi. Sanalla paras Havard tarkoittaa sopivinta kullekin hetkelle. Miten löydämme joka tilanteessa sopivimman? Siihen auttaa etenkin viisauden hyve.
Perfektionistille suurisieluisuus ja nöyryys ovat erityisen tärkeitä: aito erinomaisuuden tavoittelu syntyy suurisieluisuudesta. Nöyryys puolestaan on viime kädessä totuus. Nöyryys auttaa meitä myös hyväksymään haavoittuvuutemme. Se on ensiaskel aidolle elämälle.
Lapissa joutuu pärjäämään vähällä. Siellä sataa, on kylmä ja nälkä. Silloin perustarpeet ovat todella aitoja. Lapissa ei ole sijaa teeskentelylle. Lapissa perfektionismi väistyy aitouden edestä.
Pitäisi ehkä kuitenkin ennen suurisieluisuuden ja nöyryyden tavoittelua ymmärtää, ovatko nekään sitä syvintä itseä vai korkealentoisuudestaan huolimatta lopulta omalle psyykelle tavoitteina vieraita kaikkien muiden tyrkyllä olleiden vaihtoehtojen tapaan.
Kiitos aidosta kirjoituksesta Santi!
”Tämä johtuu siitä, että usein perfektionismiin liittyy tarve saada muilta suosionosoituksia. Perfektionismin kautta henkilö saattaa omalla erinomaisuudellaan – tiedostamatta sitä itse – pyrkiä saamaan muiden hyväksynnän ja arvostuksen.”
Mietin sitä, miksi asia on toisinaan niin vaikea tiedostaa. Sehän on luultavasti monelle iso syy ongelman kieltämiselle, jos taudin kuvaus ei vastaa kovin hyvin omaa kokemusta.
Perfektionisti voi usein tehdä asioita perfektionistisesti täysin välittämättä muiden mielipiteistä. Itse olen ainakin huomannut, että monesti oman perfektionismini takia itselleni asetetut kriteerit ovat olleet korkeammalla kuin niillä, jotka voisivat asiaa arvostaa. Esimerkiksi perunoita kuoriessa tulee helposti pyrittyä täydelliseen lopputulokseen, jossa perunan pinta on sileä ja kuoret ovat täysin läpikuultavia. Tämän taustalla ei todennäköisesti ole mitään erityisesti perunankuorintaan liittyvää häpeän kokemusta, tai pelkoa siitä että läsnäolijat kritisoivat kuorinnan lopputulosta.
Perfektionisti voi oikeastaan olla jopa hyvin välinpitämätön muiden mielipiteistä: ”mitä se muille kuuluu jos tykkään tehdä asiat tarpeettoman huolellisesti”
Tällainen perfektionismi oireilee helposti ”ryhtymisrajoitteisuutena”: en viitsi siivota kun sitten pitäisi siivota kunnolla, ja siinä kirjahyllyn pölyjen pyyhkimisessä menee aina niin kauan. Puoliksi tehty olisi kokonaan pilalla, ja siitä tulee vain paha mieli. Parempi kun ei edes yritä.
Muiden mielipiteet eivät siis ole aina yksittäisen suorituksen mittari, mutta ne voivat silti olla perfektionismin juurisyy. Silloin kun perfektionisti yrittää jotakin, hän haluaa tehdä sen paremmin kuin hyvin. Jos muillakin on tiukkoja kriteereitä suorituksen lopputuloksesta, ne pyritään täyttämään.
Perfektionisti on kotonaan armeijan punkka-pinkka-tarkastuksissa: siinä missä tupakaverit kokevat että kankaan raitojen ja ruutujen särmääminen tuntuu hajottavalta ja virheiden korjaaminen simputukselta, perfektionistin mielestä on itsestään selvää että virhe korjataan heti kun sellainen löytyy. Mitäs olin huono.
Muiden kriteereistä voi olla välinpitämätön ainoastaan, kun voi osoittaa että ne ovat typeriä, jolloin niitä ei kannata edes yrittää täyttää. ”Vanhassa koulutuspaikassani kriteerit olivat tiukemmat, ja teidän mallisuorituksenne olisi naurettu pihalle.”
”Perfektionisti on harvoin tyytyväinen omaan tai muiden työhön, sillä se voidaan tehdä aina paremmin. — Hän ei nauti työtä tehdessään, hän ei nauti prosessin aikana vaan hän tulee tyytyväiseksi vasta, kun näkee hyvän tuloksen.”
Lisäisin vielä, että hyvänkään tuloksen kohdalla perfektionisti on harvoin tyytyväinen: hän pelkää että sieltä löytyy virheitä. Erityisen kiusallista on tarkastella omaa työtä silloin, jos virheitä ei pääse enää korjaamaan. Vaikka perfektionistia ei aina ohjaisikaan pelko muiden mielipiteistä, pelko epäonnistumisesta näyttäisi olevan yleensä mukana.
Luultavasti tämän epäonnistumisen pelon juurisyy on muiden mielipiteistä johtuva häpeän kokemus: ”Yritin, mutta en ollut tarpeeksi hyvä muille.” Kukapa haluaisi kokea saman uudestaan? Perfektionistin ratkaisu on nostaa omat kriteerit muiden vaatimusten yläpuolelle.
Silloin mielessä eivät ole välttämättä muiden mielipiteet ja reaktiot, vaan ”pahimman mahdollisen kriitikon” mielipiteet ja reaktiot. Jos itse on pahin kriitikko, tulos kelvannee muillekin.
Yleensä silloin pääsee myös vähättelemään tulostaan ennen muita. Jos ei muussa ole riittävän hyvä, niin ainakin itsensä syyllistämisessä voi kehittyä mestariksi. Pelko vaanii kuitenkin siinä, että joku voi silti löytää työstä vakavamman virheen, kuin ne jotka olet itse nostanut esiin.
Omien suoritusten kritisoiminen muodostuu perfektionistille tavaksi ja sitä kautta osaksi luonnetta. Perfektionismin ei enää tarvitse tukeutua muiden hyväksynnän hakemiseen, vaan lopulta se voi ammentaa voimansa tottumuksesta.
Ongelman alkuperäistä syytä ei enää näe, kun sen synnyttämä tottumus ulottuu kaikkeen toimintaan. Esimerkiksi siihen, että kirjoittaa kolumnin mittaisen kommentin. 😉
Perfektionismi on kasvatuksen tulosta. Silloin ihminen on kasvatettu ajattelemaan, että hänen tulee pystyä erinomaistakin erinomaisempaan suoritukseen, virheettömyyteen. Haluaisin, että kirurgi, joka leikkaa minua, on perfektionisti. Haluaisin, että muissa vastaavasti toisen ihmisen terveyteen liittyvissä asioissa löytyisi perfektionismia. Haluaisin myös, että ihminen, joka hoitaa toisen ihmisen hyvään elämään liittyviä asioita, olisi perfektionisti. Hän olisi niin kunnianhimoinen sen suhteen, että hän pyrkii tekemään vain hyvää toiselle. Otetaan siihen esimerkiksi vaikka pienten lasten turvallisuudesta huolehtiminen, vanhusten elinolosuhteista vastaaminen. Tällainen perfektionisti haluaa tehdä kaikkien niiden kanssa mahdollisimman huolellista yhteistyötä, jotta apua ja tukea tarvitseva ihminen ei putoa jonnekin systeemin harmaalle alueelle, jopa mustaan aukkoon. Ja pahimmillaan kuole sen seurauksena, että hänen asioitaan hoitavat eivät ole perfektionisteja. Olen siis sitä mieltä, että se, onko perfektionismi hyvästä vai pahasta, riippuu täysin, missä tämä perfektionismi toteutuu ja mitä varten.
”Perfektionistilta siis puuttuu usein aitoutta, sillä hänelle muiden ihmisten mielipiteet muodostavat kriteerin erinomaisuudelle. Aitouden puute sekä riippuvuus muiden mielipiteistä saavat perfektionistin pakenemaan usein vastuutaan päätöksenteon hetkellä.” Saitpa hyvin tiivistettyä yhteen lauseeseen täydellisyyteen pyrkivässä perfektionistisuudessa esiintyvän pelkuruuden
”Perfektionismi on kasvatuksen tulosta. Silloin ihminen on kasvatettu ajattelemaan, että hänen tulee pystyä erinomaistakin erinomaisempaan suoritukseen, virheettömyyteen.” Tämä toki pitää usein paikkaansa, mutta toisaalta vasta-argumenttina voisin todeta, että selkeiden rajojen ja mallineiden puuttuessa, lapsi kasvaa tilanteeseen, jossa pyrkii itse asettamaan omat rajansa. Riittävän elämänkokemuksen puuttuessa tämä puolestaan aiheuttaa liiallisen perfektionismin ilmenemistä.
”Vaikka perfektionistia ei aina ohjaisikaan pelko muiden mielipiteistä, pelko epäonnistumisesta näyttäisi olevan yleensä mukana.”
Kyllä, tämä pelko epäonnistumisesta ja itsensä naurunalaiseksi saattamisesta onkin usein pohjimmiltaan heijastus huonosta itsetunnosta, jolloin paras lääke löytyy vuorostaan itsensä rehellisestä tarkastelusta. Totuudellinen tarkastelu johtaa lopulta itsensä hyväksymisen kautta terveeseen itsetuntoon ja itsensä arvioimisen taitoon. Toisin sanoen, itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, karsii ylimääräisen perfektionismin pois.
”Silloin mielessä eivät ole välttämättä muiden mielipiteet ja reaktiot, vaan ”pahimman mahdollisen kriitikon” mielipiteet ja reaktiot” Olemme nähtävästi kaikki samaa mieltä perfektionismin syntyprosessista, tämä tuntuu nyt olevan lähinnä saman asian pyörittämistä, vain hieman eri termeillä 😀
”Viimeistely voi silloin löytää paikkansa” Hyvin sanottu Otto.
Tämän taidon löytäminen olisikin äärimmäisen tärkeää perfektionismiin taipuvaiselle luonteelle. Jokaiselle teolle/asialle on oma aikansa ja oma paikkansa.
Kiitos Santi. Luonto ei suorita. Luonto kasvaa. Siksi luonto voi opettaa ihmistä monin tavoin. Jos ihmisen elämä on vain suorittamista, se menee päin mäntyä.
Perfektionismiko asennevamma? Ehkä mieluummin taustalla on tietynlainen ihmisen perusasenne, jossa minä on sairastunut vahvuuteen eli minä olen ok, sinä et ole ok. Tähän perusaseteeseen on rakennettu kaksi eri tyyppistä ”sisäistä hiostajaa”: 1. ole vahva 2. älä näytä tunteitasi. Jos näin on, niin varmasti on vaikea ottaa vastaan mitään kriittistä/korjaavaa palautetta. Tällöin elämästä ei voi nauttia kuin vain riittävän kovan paineen alla ja tämä on tuhoisaa.
Miten muuttaa oman elämänsä perusasennetta on asenteeksi ”minulla ja samoin sinulla on arvoa”? Tässä perusasenteessa olisi lähtökohta kaikelle rakentavalle kanssakäymiselle ja yhteistyölle!
Uskonpa, että tietoinen hyveiden harjoittaminen kasvattaa luonnetta ja muuttaa jopa yksilön perusasennetta.
Hyvä teksti