Santiagon tie: pyhiinvaeltajan mietteitä johtajuudesta

Johtajuus on elämäntapa. Se koskee siis koko elämää eikä pelkästään työelämää. Se koskee myös hetkiä, kun olemme yksin. Jos johtajuus koskee kaikkea, se voi myös oppia kaikesta, jopa pyhiinvaelluksesta. Yksi vaeltajan perusominaisuuksista on irtautuminen.

Olin viime kuussa kävelemässä Santiagon tietä. En kävellyt koko tietä vaan pelkästään loppuosuuden: n. 140 km. Meitä oli viiden hengen ryhmä.

Välillä kävelimme yhdessä, välillä jokainen käveli yksinään. Matkan aikana voi tutustua muihin vaeltajiin ja keskustella heidän kanssaan. Ihmisiä on joka lähtöön, joten mielenkiintoisia keskusteluja syntyy helposti.

Kävelyn aikana voi myös hiljentyä ja pohtia pintaa syvempiä kysymyksiä. Minä myös rukoilin. Kerran pitkää ja loputtomalta näyttävää suoraa kävellessäni mietin, mitä koko vaellus voi kertoa johtajalle.

Kun esitin itselleni tuon kysymyksen, heti tuli mieleen rohkeuden hyve. Mutta se oli liian itsestään selvä asia. Se ei siis tyydyttänyt.

Silloin muistin espanjalaisen runoilijan Antonio Machadon säkeet: ”…me encontraréis a bordo ligero de equipaje” (vapaasti käännettynä: ”kun löydätte minut, olen matkalla ja minulla ei ole paljon tavaroita”). Se puri.

Kävin läpi niitä hetkiä ennen matkalle lähtöä, kun piti valita mitä otan mukana ja mitä jätän pois. Tavoite oli selvä: rinkan täytyy olla kevyt. Tuo tiesi päätöksen elää muutaman päivän pelkästään todella välttämättömillä esineillä (eikä edes kaikilla välttämättömillä esineillä). Päätös vaati irtautumista.

Ja irtautuminen – kuten kaikki hyveet – on tärkeä johtajalle. Yritin kehittää tätä ajatusta.

Siinä missä vaellus Santiagoon vaatii irtautumista aineellisista asioista, aito johtajuus vaatii irtautumista varsinkin ei-aineellisista asioista.

Se vaatii ensinnäkin irtautumista omasta itsestään. Tämä on yhtä vaikea kuin välttämätön. Jos johtaja on liian kiintynyt itseensä:

– Hänen on vaikea arvioida omaa suoritustaan ja havaita omia virheitään tai heikkoja puoliaan.

– Samoin itseensä kiintyneellä johtajalla on taipumus tehdä päätöksiä, joissa lähtökohta on hän itse eikä muut tai muiden tarpeet.

Sitä vastoin johtaja, joka asettaa muut ihmiset itsensä edelle, näkee helpommin muiden tarpeet ja muiden kehitysmahdollisuudet. Hän muistaa, että hänen tehtävänsä on palvella eikä olla muiden yläpuolella.

Itseensä kehittynyt johtaja saapuu toimistolle ja sanoo ”Huomenta, onko eilen pyytämäni raportti valmis, jotta voisin jatkaa työtäni?”, kun taas muihin ihmisiin keskittynyt johtaja sanoo ”Huomenta, tarvitsetko apua jossakin?” tai ”Miten lapsesi voivat?”

Johtajuus vaatii irtautumista omista mielipiteistä. Jos johtaja on liian kiintynyt niihin:

– Hänen on vaikea kuunnella muita ja oppia muilta.

– Hänen on myös vaikea muuttaa mielipiteensä, silloin kun on tarpeellista.

Toisaalta hyvä johtajaa pystyy erottamaan kysymyksen ”mikä on oikea/sopiva/tarpeellinen?” kysymyksestä ”mistä minä pidän?”.

Johtajuus vaatii irtautumista henkilöistä. Jos johtaja on liian kiintynyt tiettyihin ihmisiin:

– Hän voi tehdä vääriä päätöksiä, koska hän ei halua luopua eräästä ihmisestä tai hän haluaa hinnalla millä hyvänsä palkita (tai palkata!) väärän henkilön.

Hyvä johtaja sitä vastoin ajattelee muiden ja organisaation hyvää ennen omaa hyötyään.

Irtautuminen on myönteinen pyrkimys siihen, että kantamamme kuorma on jatkuvasti kevyt. Silloin etenemme reippaammin. Askelen sijasta pystymme ottamaan loikan. Tarpeen tullen voimme harhauttaa tai väistää vaaran nopeasti. Voimme myös pingota korkealle ja nähdä tien kauas ja selvästi. Irtautuminen tuo liikkuvuuden vapautta, ruumiin ja mielen.

Kun loppusuora hahmouttui, tulin vakuuttuneeksi siitä, että irtautuminen on aarre: se on osoitus henkisestä varasta ajatella muita. Se on merkki henkisestä vapaudesta.