Kreikkalainen myytti Narkissoksesta kertoo kauniista nuorukaisesta, joka rakastui omaan peilikuvaansa. Sitä ihaillen hän hiljalleen riutui pois ja kuoli, ja paikalle kasvoi narsissi tämän muistoksi. Ennen kuin hän oli rakastunut omaan kuvaansa, oli hän ehtinyt torjua jo monta häneen kauneuteensa ihastunutta.
Tarina Narkissoksesta saattaa vaikuttaa kauniilta myytiltä, jolla ei ole paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa. Se on kärjistetty kuva ihmisestä, jonka itsekeskeisyys on lopulta tuhoavaa. Kuitenkin juuri äärimmäisyys luo tarinalle selkeän hahmon ja vaikuttavuuden.
Narsismina tunnettu ilmiö ei koskaan esiinny todellisuudessa näin havaittavana. Narsismi kätkeytyy ovelasti hyvien aikomusten ja epäitsekkyyden kaapuun. Narsismi on myös harvoin näin äärimmäistä, vaan se ilmenee asteittaisena. Ehkä meissä kaikissa on sitä, enemmän tai vähemmän. Puhun kuitenkin välillä narsisteista selkeyden vuoksi.
Narsismi?
Narsismin kukinto nousee ihmisen sisälle juurtuneesta häpeän kokemuksesta. Tämä kokemus horjuttaa arvokkuuden ja luottamuksen tunteita siinä määrin, että se on liian kivulias kohdattavaksi, ja jää ihmisen sisälle. Se koteloituu sinne ja asettaa ikään kuin silmälasit ihmisen nenälle, joiden läpi hän näkee maailman. Häpeä jää käsittelemättä, mutta maailma hänen ympärillään alkaa saada erilaisia sävyjä.
Häpeän kautta ihminen näkee itsensä jatkuvasti huonona ja riittämättömänä. Mikä on narsistin vastaus tähän? Hän ei näe itseään huonompana, vaan parempana. Häpeä rikkoo kyvyn tasavertaiseen vuorovaikutukseen, mutta narsisti haluaa nähdä itsensä mieluummin huipulla kuin pohjalla. Hän kääntää asetelman päälaelleen, jotta se olisi helpompi kestää.
Kun ihminen häpeää itseään, niin hän yleensä pystyy yksilöimään tekijöitä, jotka tekevät hänestä erityisen arvottoman. Häpeävä suhtautuu itseensä armottomasti ja näkee itsensä esimerkiksi rumana, tyhmänä tai heikkona. Vastaavasti narsisti pystyy sanomaan, miksi hän on muita tavattomasti parempi. Kuten Narkissos, hän on rakastunut kuvajaiseensa, siihen minkälaisena hän näkee itsensä. Tapoja nähdä itsensä parempana on lukemattomia. Julkkis tai tavis, menestynyt tai luuseri, taiteilija tai kadunmies.
Äskeiset ovat kieltämättä helppoja esimerkkejä. Narsistisia piirteitä löydämme ehkä kaikki itsestämme, kun alamme katsomaan vielä tarkemmin. Kun nykyisen kiireisen ja pinnallisen elämäntavan kritisointi on laajalle levinnyttä, on siitäkin tullut muoti-ilmiö. On miellyttävää luokitella itsensä enemmän tiedostavaan, syvälliseen vähemmistöön kuin oravanpyörässä viilettävään materialistiseen valtaväkeen.
Usein tällaiset ihmiset alkavat käännyttämään ihmisiä “syvällisyyteen”. He pitävät itseään äärettömän tiedostavina, samaistuvat guruihin ja väheksyvät muita. Olivat henkilökohtaiset unelmamme mitä tahansa, niin ne ovat vain mielemme illuusioita, joita emme näe näin vähän tiedostavina. He pitävät suurta ääntä henkisestä heräämisestään ja muistavat kertoa siitä kaikille. Usein nämä tiedostavat pyrkivät peittämään omaa epäonnistumisen tunnettaan asettumalla muiden yläpuolelle.
Vaikeus sitoutua
Syvällisyydestä voi tulla siis pinnallista, kun sitä esitellään jatkuvasti muille. Narsismi ajautuu aina pinnallisuuteen, sillä ihmisiä ei voi arvottaa muuten. Aidosti syvällinen suhtautuminen on mahdollista vain tasavertaisessa kohtaamisessa, kun välissä ei ole valtavia puolustusmekanismeja.
Vuorovaikutuksen muoto, jota narsisti etsii, on ihailu. Ihailu on pinnallista, kaukaa ja turvallisen etäältä tulevaa. Ihaileva ei näe narsistin sisimpään, vaan juuri sen verran kuin narsisti haluaa. Ihailu on siinä mielessä turvallista, että se ei tee kenestäkään korvaamatonta. Ihailu on identiteetitöntä: se on kasvottomia myyntilukuja, ruutuaikaa ja tykkäyksiä. Ihmiset voidaan korvata toisilla.
Tällöin narsistin toive toteutuu. Hän ei ole haavoittuva, eikä kenestäkään riippuvainen. Silti hän saa olla ihailun ja huomion kohteena. Hän on täysin itsenäinen. Narsistin on vaikeaa sitoutua, sillä loppujen lopuksi hänen itsenäisyyden kaipuussaan on pelkoa. Hän pelkää, että häntä haavoitetaan, ettei hän kelpaakaan. Usein nämä tunteet puetaan lauseiksi seikkailunhalusta, vapaudesta ja halusta kokea maailma täysinäisenä. Miten sen rinnalla kukaan voisikaan sitoutua yksittäiseen ihmiseen pysyvästi?
Narkissos jäi yksin ihailemaan peilikuvaansa. Sitoutumisen kammo kertoo hatarasta minuudesta, jota häpeä on päässyt syövyttämään. Narsisti ei tiedä tarkalleen mitä tai kenet haluaa, mutta hän haluaa jatkuvasti enemmän. Enemmän ihailua, enemmän huomiota, enemmän statusta. Mitään lopullista rajaa ei ole. Ihminen, jolla on vahva ja rakastava kokemus itsestä, uskaltaa sitoutua. Hän uskoo, että rakkaus voi kestää, että hän kelpaa. Hän myös tietää mitä haluaa, ja uskaltaa siksi valita sen.
Kun narsisti ei ole tyytyväinen tai onnellinen, hän syyttää siitä muita. Muut eivät ole riittävän hyviä, älykkäitä tai hauskoja. Narsistin on vaikea kantaa vastuuta omasta elämästään ja onnellisuudestaan, vaan hän näkee muut onnettomuutensa syinä. Muiden tulisi muuttua tehdääkseen hänet onnelliseksi.
Surullista tässä on se, että narsistiset piirteet rikkovat sydämiä. Kuten sanottua, narsistille ympäröivät ovat siinä mielessä kasvottomia, että hän ei muodosta heihin vahvoja tunnesiteitä. Pääasia, että heitä on. Siksi narsisti vaihtaa “parempaan”, oli kyse puolisosta, työpaikasta tai ystävistä.
Lopuksi
Narsisti ei välttämättä ole tietoisesti paha ihminen. Hänellä voi olla hyvinkin tarkat moraaliset käsitykset. Ongelma on siinä, että hänen moraalinsa ei aktivoidu tunteiden tasolla. Tunteet, jotka osoittavat meidän rikkovan ihanteitamme vastaan – syyllisyys ja häpeä – toimivat enää rajatusti. Kynnys tehdä väärin on huomattavasti matalampi, kun tunnetta syyllisyydestä ei seuraakaan. Niinpä moraalista tulee vain ulkonaisia sääntöjä.
Viime kädessä narsisti on uhri, oman häpeänsä vanki. Narsisteja ei pidä demonisoida, eikä lytätä. Sanaa “narsisti” ei pidä käyttää leimallisesti häpäisemään toisia. Jotkut saattavat kärsiä siitä enemmän kuin toiset, mutta meistä kukaan ei ole immuuni sille. Narsistisia piirteitä pystyy löytämään itsestään, kun antaa läheisille luvan kertoa niistä lempeästi.
Omalle narsismilleni olen oppinut nauramaan. Joskus mielikuva muiden yläpuolella olevasta syvällisestä ajattelijasta herää, kun olen muiden huomion kohteena. Minä ihmiskunnan huipulla, muiden opastajana ja ihailtavana. Sitten muistutan itseäni siitä, kuinka paljosta saan olla kiitollinen muille: tyttöystävälle, perheelle, ystäville, terapeutille.
Vältin Narkissoksen kohtalon heidän ansiostaan.
Ehkä narsisti on uhri omalla tavallaan, mutta narsisti saa aikaan pahaa. narsistille toinen ihminen on objekti, väline johonkin, jonkin saavuttamiseen. terve narsismi (terve itsetunto) kohtelee toista subjektina, kykenee vastavuoroiseen ihmisuhteeseen, jossa toisella on tunteet ja ihmisarvo. narsisti ei ymmärrä tunteita, empatiaa eikä kykene vastavuoroiseen ihmissuhteeseen ja harvoin ymmärtää sanat armo tai anteeksianto. netissä on lukemattomia artikkeleita epäterveestä narsismista; työelämä, parisuhde, ystävyys ja monen sanoma siitä lähisuhteessa kärsivälle ihmiselle on; lähde pois sellaisesta suhteesta. ihminen, joka kärsii narstistista havahtuu harvoin lähtemään muutokseen, joka johtaisi kohti terveempiä tapoja suhtautua ihmisiin ja käsitellä asioita. surullista kyllä, narstin kohtalo on usein yksinäisyys ja rikkoutuneet ihmissuhteet.
älykästä tekstiä
Pistää miettimään
”Viime kädessä narsisti on uhri, oman häpeänsä vanki. Narsisteja ei pidä demonisoida, eikä lytätä. Sanaa “narsisti” ei pidä käyttää leimallisesti häpäisemään toisia. Jotkut saattavat kärsiä siitä enemmän kuin toiset, mutta meistä kukaan ei ole immuuni sille.” Mitä vaille narsistinen persoona on lapsuudessaan jäänyt? Ehdotonta hyväksyvää rakkautta, johon kuuluu ohjaava, turvallinen ilmapiiri rajoineen…? Jos lapsi joutuu liian paljon ja liian varhain päättämään rajansa itse määritellen ja samalla turvattomuutta kokien, tai kuri on kova rangaistuksineen ja häpeää tuottavaa, voi identiteetin kehitys muokkautua vääräksi ja liialliseksi narsismiksi? Tietty inhimillinen määrä narsismia ”potkii” ja motivoi ihmistä eteenpäin toimissaan. Näin ainakin olen jostain kuullut. Usein johtajissa kunnianhimoineen on näitä ominaisuuksia? Tuhoavaksi narsismi muuttuu juurikin julkeudessaan, kyvyttömyytenä nähdä ja noteerata lähimmäisensä tarpeet ja tunteet. Miksi tuntuu, että helpommin nähdään yksittäisen tavallisen ihmisen ”narsisimi”, mutta esim. julkisuudessa on paljon niitä yksilöistä koostuvia ihmisiä/-ryhmiä, jotka toimivat narsistisesti vain omia tarkoitusperiä ajaen? Heitä ei saisi arvostella. Päinvastoin heitä usein ihaillaan ja pidetään ikäänkuin suurina esikuvina? 😉
Olen joutunut seuraamaan narsisti- äidin kahdesti hylkäämää aviomiestään ja lapsiaan ja kuinka heidän entisen perhehelvettinsä asioista ei voi ääneen puhua. Se ilmenee salailuna, tyttären yliherkkyytenä ja kyvyttömyytenä saada tai ottaa pitkäaikaista työtä vastaan. Entisen yhteisen omaisuuden jakaminen näyttää myös ontuvan pahasti, sillä narsisti- äiti ei halua luopua osuudestaa kuin pitkään ja katkerasti riidellen. Itse käsitän sen niin että hän ei halua luopua määräävästä asemastaan entisessä perheyhteisössään. Roikkuu kiinni ex- miehensä sukulaisissa, haluaa hankkia kesäpaikan entisen yhteisen kesäpaikan läheisyydestä, ei siis halua tai kykene luomaan omaa elämäänsä uusiksi, vaan roikkuu vanhassa itsepintaisesti kiinni. Suvun kesken hän on myös henkilö josta ei VIRALLISESTI puhuta. Ainoastaan kuiskaten! Omalla menettelyllään hän hankaloittaa ex- puolisonsa nykyistä elämää, minun, uuden vaimon kanssa, roikkumalla koko ajan ikään kuin vanhoissa kuvioissa. Luulen että meidän on totuteltava siihen että hän jollain käsittämättömällä tavalla onnistuu pysymään vanhoissa kuvioissaan halusimme sitä tai emme. Todella ikävää! Onko valoa näkyvissä tunnelin päässä?