Joululahjoja on mukava antaa ja saada, mutta ne synnyttävät myös syvällisempiä pohdintoja: Tiedän mitä tulen saamaan; mitä keksin vastalahjaksi? Annanko lahjan sillekin tutulleni, jolta en ole ikinä saanut mitään? Entä sille, jolle tulee kauheat paineet antaa vastalahja? Mitä roolia lahjojen antamisessa näyttelevät vastavuoroisuus ja kiitollisuudenvelka? Mitä on lahja ”puhtaimmillaan”?
Lahjojen antaminen on ollut kautta historian eräänlainen sosiaalisen yhtenäisyyden tukipilari. Aivan viime vuosisataan saakka vaihtotalous on ollut keskeinen talousjärjestelmä, ja se on sitä yhä esimerkiksi monissa Afrikan maissa. Vaihtotaloudessa tavaroita vaihdetaan toisiin tavaroihin ja hyödykkeisiin.
Tällaisen talousjärjestelmän pohjalla on lahjojen antaminen ja sosiaalinen velvollisuus hyvittää saatu lahja. Lahjojen antaminen avasi jo arkaaisissa kulttuureissa tien korkeampaa sosiaaliseen asemaan. Merkittävään asemaan kohosi se, ken kykeni antamaan niin paljon, ettei toinen kyennyt vastaamaan tällaiseen ”hyväntekeväisyyteen”.
Lahjojen ilosta antamisen kierteen kurimukseen
Lahjojen antamisen kierre saattoi johtaa vaikeuksiin. Koska lahjan vastaanottaja ei oman kunniansa tähden halunnut joutua alempaan sosiaaliseen asemaan, hänen tuli vastata samalla mitalla ja antaa lahjan antajalle vieläkin mojovampi lahja.
Tämä taas asetti toiselle velvollisuuden antaa vastalahja. Pian valmiina oli kierre, jonka molemmat osapuolet saattoivat kokea kiusallisena, mutta josta tuntui olevan mahdoton irtaantua.
Irtaantumisen mahdollisuutta vaikeuttaa sekin, että vaikka molemmat lahjojen antajat tietäisivätkin vaihdantapelin hengen, lahjoja kuitenkin annetaan ja otetaan vastaan ikään kuin kyseessä olisi aivan aito lahja ilman taka-ajatuksia.
Lahjojen antamiseen ja vastaanottamiseen liittyy siten helposti eri asteista teeskentelyä, joka on välttämätöntä. Ilman teeskentelyä juhlava ajatus lahjasta häviää ilmaan ja tilalle astuu arkinen tavaroiden tai palvelujen vaihtaminen.
Onko ilmaista tuotelahjaa?
Tällainen lahjojenvaihto on meidän aikanamme muotoutunut selväpiirteisiksi talouden laeiksi. Tuotteita ja palveluita voidaan ostaa rahalla. Vastaavanlainen ilmiö on verojen maksaminen: maksamme valtiolle rahaa, jotta välttämättömistä yhteisistä asioista pidetään huolta. Näitä kumpaakaan emme ajattele lahjan ja vastalahjan antamisena.
Lahja ei ole kuitenkaan kokonaan hävinnyt markkinataloudesta. Ajatellaanpa vaikka ilmaisia tuotelahjoja: myyntimies antaa sinulle ilmaisen näytepakkauksen tai muun lahjan ja painottaa, että tämä ei millään muotoa pakota ostamaan mitään.
Juju piilee siinä, että vastavuoroisuuden periaate istuu syvällä luonnossamme. Meille tulee helposti tarve hyvittää saamamme lahja siten, että ostamme meille myytävän tuotteen.
Näin käy jopa silloin, kun järjellä hyvin ymmärrämme, että lahjan tarkoituksena on saada meidät tekemään kauppoja. Sisäinen paine ajaa helposti järjen ohi.
Vaikka myyntimies haluaakin puhua lahjasta, tällaisissa tapauksissa lahjan tarkoituksena on saada meidät tekemään kauppoja. Voidaankin hyvällä syyllä kysyä, onko tällöin lopulta laisinkaan kyse lahjasta.
Vilpittöminkin lahja palkitsee antajansa
Jos haluamme löytää esimerkin ”puhtaasta” ja vilpittömästä lahjan antamisesta, kannattaa etsiä muualta kuin talouden maailmasta. Hyväntekeväisyys tai vaikka verenluovutus ovat tapahtumia, joissa annetaan lahja ilman toivetta vastalahjasta.
Toisaalta, tiukasti ajateltuna, näissäkin tapauksissa lahjan antaja saa jotain. Hyväntekijänä hän voi saada julkista mainetta ja kunniaa. Sellaisissakin tapauksissa, joissa hyväntekeväisyyteen osallistuneet pysyvät tuntemattomina, lahjoittajat saavat jotain, nimittäin hyvän mielen. Vastavuoroisuus näyttää liittyvän (vaikeasti määriteltävillä tavoilla) jopa vilpittömimpään lahjoittamiseen.
Entä sitten joululahjat – erityisesti lapsille annettavat lahjat? Lapsethan ottavat iloisin mielin vastaan ilman paineita vastalahjojen antamisesta. Vaikka lapsille ei tällaista painetta heti synnykään, he kuitenkin oppivat kulttuurisen tavan, nimittäin lahjojen antamisen. Tällä tavoin myös lapsille annetut joululahjat saavat heidät myöhemmällä iällä antamaan lahjoja ja jatkamaan lahjojen antamisen ja saamisen kiertokulkua.
Annatko lahjan vai lainaatko vain?
Lahjan idea on sen verran liukas ja konstikas, että filosofit ovat aikojen saatossa kiinnostuneet siitä. Pierre Bourdieu katsoo, että lahjan ja vastalahjan välissä kulunut aika säätelee sitä, minkälaisesta tapahtumasta on kyse.
Jos lahjan saaja antaa välittömästi takaisin aivan identtisen lahjan, kyse on oikeastaan annetun lahjan torjumisesta. Jos välittömästi annettu vastalahja on erilainen mutta arvoltaan sama, kyse on vaihdosta tai kaupankäynnistä.
Jos taas lahja otetaan vastaan ja myöhemmin annetaan identtinen vastalahja, voidaan puhua lainaamisesta. Mutta jos myöhemmin annettu vastalahja on erilainen, kyse on todella lahjasta.
Lahja on kuitenkin Bourdieun mielestä aina tavalla tai toisella sosiaalisen suhdeverkon väline. Kyse ei siis ikinä ole puhtaasta hyväntekeväisyydestä.
Onko todellisia lahjoja lainkaan olemassa?
Jos lahjan olemus määritellään niin tiukasti, ettei siihen saa liittyä minkäänlaista kiitollisuudenvelkaa tai edes minkäänlaista ihmisten välisen siteen luomista, onko todellisia lahjoja, puhdasta antamista edes olemassa?
Ei ole, eikä edes voi olla, vastaa toinen ranskalaisnokkelikko Jacques Derrida.
Derridan filosofian ytimessä on dekonstruktio, totunnaisten merkitysten romuttaminen, ja näin hän käsittelee myös lahjaa. Hän huomauttaa, että lahjan antajan sosiaalinen asema nousee ja synnyttää saajassa kiitollisuudenvelan. Näin lahjan antaja saa aina jotain takaisin, ja tällöin lahja ei Derridan mukaan ole enää tosi lahja.
Derrida on näkemyksessään varsin ankara: Jo siinä vaiheessa, kun lahjan vastaanottaja tunnistaa lahjan lahjaksi, lahjan lahjaluonne häviää. Tämä tunnistaminenhan on eräänlainen vastalahja.
Samoin lahjan antaja tuhoaa puhtaan lahjan ajatuksen jo siinä vaiheessa, kun hän päättää antaa lahjan. Hänhän onnittelee samalla itseään lahjoittamisesta ja saa siten palkinnon.
Derridan kuviossa puhtaan lahjan tuntomerkit alkavat täyttyä vasta sellaisessa tilanteessa, jossa antaja ei itse tiedä antavansa lahjaa ja vastaanottaja ei tunnista saamaansa lahjaa lahjaksi. Tällaista tilannetta on käytännössä melko mahdotonta kuvitella, eikä oikein voida puhua lahjasta, jos kukaan osallinen ei tiedä lahjan olevan lahja.
Tosilahjoja ei näin ollen Derridan mukaan ole olemassa. Hän ei ole kuitenkaan sitä mieltä, että lahjojen antamisesta tulisi luopua. Derridasta on tärkeää, että puhuessamme lahjoista tiedostamme samalla pyrkivämme kohti jotain sellaista ideaalia, jota emme tosielämässä ikinä tavoita.
Ota lahja vastaan niin kuin lapsi
Kuinka nyt virittyä joulun tunnelmaan, kun yksi juhlan keskeisiä sisältöjä, lahjojen antaminen ja saaminen, on tehty näin konstikkaaksi?
Ei anneta Derridan pilata jouluamme. Lahjojen antaminen ja vastaanottaminen tuskin saa pahoja säröjä, jos tunnustamme, että kyseessä on kaiken muun lisäksi sosiaalisia suhteitamme rakentava käytäntö.
Voidaan ajatella jopa niinkin, että joulun kaltainen lahjojen antamisen juhla saa meidät antamaan lahjan sillekin lähimmäisellemme, jonka kanssa emme ole parhaissa väleissä. Tällainen lahjan antaminen saattaa hyvinkin kantaa vaikeimpien aikojen yli ja antaa tukipuita suhteen rakentamiselle. Lahjan viestihän on, ettei vastaanottajaa ole unohdettu vaan että hänellä on paikkansa antajan sydämessä.
Jouluna voimme myös ottaa oppia pienistä lapsista, jotka keskittävät kaiken huomionsa ja ilonsa saamaansa lahjaan. Ranskalaisten post-strukturalistien lukemisen jälkeen voi tehdä ihan hyvää unohtaa lukemansa jouluksi ja astua muutaman askeleen kohti lapsenkaltaisuutta – välittömyyttä ja vilpittömyyttä.
Kun tunnistat itsessäsi halun antaa lahjoja, anna niitä pohtimatta liikaa motiivejasi. Kun edessäsi on kauniisti paketoitu lahja, avaa se ja iloitse hyvällä omallatunnolla siitä, mitä joku on halunnut sinulle antaa.
— — — — —
Kirjallisuus:
Risto Saarinen, God and the Gift: An Ecumenical Theology of Giving. Unitas Books. Liturgical Press, 2005.
