Olen viime aikoina pohtinut aktiivisesti kurinalaisuutta. Tuo vanhahtavalta kuulostava sana on saanut minut pauloihinsa, kun olen kirjoittanut aiheesta kirjaa.
Kurinalaisuus liitetään yleensä urheiluun tai menestymiseen työelämässä, kuten johtamiseen. Ei siis ihme, että niin monet yritykset ovat mieltyneitä tilaamaan puhujiksi kestävyysurheilijoita, jotka ovat juosseet aavikoilla tai kiipeilleet maailman vuorille.
Nämä urheilijat symboloivat nykyihmiselle kurinalaisuutta, itsensä voittamista ja saavutusten täydellistymistä. Heidän tarinoistaan halutaan oppia, jos vaikka niistä saisi pienen kipinän omaan ahertamiseen.
Itsensä ylittäminen fyysisten rajojen ja päämäärien suhteen on arvokasta. Sitä voi ihailla ja se voi kannustaa toisia. Useimmille meistä kurinalaisuus näyttäytyy kuitenkin täysin toisenlaisena. Se on pikemmin päivittäistä kamppailua pienten asioiden kanssa. Miten pysyä päätöksissään edes yhden viikon ajan?
Kurinalaisuuden häivähdys käy mielessä niissä lukuisissa hetkissä, kun pitäisi saada aikaiseksi jotain säännöllistä ahkerointia vaativaa. Monet meistä ovat aloittamisen mestareita, olipa kyseessä liikuntaharrastus, laihdutus, opiskelu, ihmissuhteet tai muut aktiviteetit.
Jostain syystä muutaman päivän päästä aloitettu projekti häipyy jonnekin taustalle. Elämän muut vaatimukset kamppaavat pyrkimykset. Varsin inhimillistä ja elämän makuista. Nämä esimerkit ovat kuitenkin kiinnostavia tarkastelun kohteita, niiden kautta kysymys tahdosta ja päämäärästä näyttäytyy kirkkaasti.
On hyvä muistaa, että monet haalentuneet aloitteet kuuluvat myös niiden ihmisten elämään, jotka saattavat osoittautua hyvin kurinalaiseksi vaikka työtehtäviensä kanssa. Sana täydellisyys ei pue ihmistä. Eikä ole edes mielenkiintoista.
Kurinalaisuuteen liitetään yleensä kaksi mielikuvaa historiasta. Toinen niistä liittyy askeettisuuteen ja toinen spartalaisuuteen. Spartalaisen ihmisen tärkein tehtävä oli uhrautua valtiolle. Kasvatus ja kurinalaisuus olivat ensisijaisen tärkeitä.
Ei siis ihme, että ”spartalaiseksi” edelleenkin kutsutaan ihmistä, joka elää hyvin kurinalaista elämää. Spartalainen ihanne loi yhdenlaisen mallin kurinalaisuudesta.
Sen filosofinen ajatus perustuu yksinkertaistettuna siihen, että on olemassa yksilöä suurempi visio, jonka suhteen yksilön pitää uhrautua. Spartalaiselle ikään kuin luotiin ulkoapäin ihannekuva, jonka puolesta oli hyveellistä olla kurinalainen.
Askeettisuus taas liitetään usein yksilökohtaisiin kieltäytymyksiin ruuan, seksuaalisuuden, mielen hallinnan ja muiden ruumiillis-henkisten harjoitusten suhteen.
Yksinkertaisen elämän ihanne on askeettisuutta harjoittavan ihmisen maisema, jossa hän haluaa olla. Askeetti saa yleensä voimansa uskosta tai maailmankuvan filosofiasta, yleensä jonkun hyvän elämän näkemisestä.
Jännittävä esimerkki uskonnottomasta asketismin harjoittajasta on ranskalainen vallankumousjohtaja Maximilien Robespierre (1758-1794). Hänet tunnettiin julmana vastustajien teloituttajana.
Robespierre seurasi valistusfilosofian lähtökohtia ja häntä kutsuttiin usein Rousseaun ”veriseksi kädeksi”. Poliittisen elämän ulkopuolella hän oli erittäin pidättyväinen ja kurinalainen henkilö.
Vaikka Roberpierren elämässä ei ollutkaan uskonnollista vakaumusta, sellaisena voi kuitenkin ymmärtää tiukan sitoutumisen filosofiseen maailmankatsomukseen. Tässä tapauksessa jopa siinä määrin, että siihen nojaten toisen ihmisen teloittaminen, hengen anastaminen oli moraalisesti oikea teko. Nykyihmiselle tämänkaltainen moraalisuus on arveluttavaa, eikä siihen nojaten pysty asettamaan Robespierrea esikuvaksi kurinalaisuudesta.
Monet meistä pitävät kurinalaisuuden (ja altruismin) esikuvina henkilöitä, jotka omaan uskonnolliseen näkemykseensä nojaten tuottavat tuhansille ihmisille apua ja tukea elämässään. Heidän kurinalaisuutensa on poikkeuksellista.
Se on askeettisen elämän ideaalia, jossa yksilölliset tarpeet eivät enää ole kaiken päämäärää, vaan se tehtävä jonka tämä henkilö ymmärtää tärkeäksi elämässään.
Puhun tietenkin sellaisista ihmisistä kuin äiti Teresa, Dalai Lama, Nelson Mandela, Mahatma Gandhi jne. Onko näissä esimerkeissä jotain mitä voisimme oppia ja nähdä tavoittelemisen arvoisena? Mielestäni tätä kannattaisi vakavasti pohtia.
Oma kurinalaisuus voisi kohdistua vaikka siihen, että pystyisin huomaamaan enemmän toisten ihmisten tarpeita kuin omiani. Tai jakamaan toisille omasta omaisuudestani, osaamisestani, pääomastani. Suurimman johtajat eivät ole juosseet satoja kilometrejä aavikoilla, he ovat kulkeneet sisäisen maiseman Saharassa tuhansia kilometrejä.
Me tarvitsemme erilaista kurinalaisuutta elämän eri tehtäviä ja itsessämme olemista varten. En usko, että kurinalaisuutta voi oppia (mutta sitä voi tukea) ulkoapäin ohjattuna. Sen kimmokkeena täytyy olla havahtuminen omien päämäärien tärkeyteen ja niihin sitoutumiseen.
Koska kurinalaisuuteen liittyy säännöllisyyttä, harjoitusta ja toistoa se vaatii henkilökohtaista omistautumista. On kiinnostavaa kysyä: Onko kurinalaisuudesta jotain hyötyä työssä, menestymisessä tai hyvässä elämässä? Voiko kurinalaisuutta harjoittamalla tavoitella mielenrauhaa?
Kaikkiin edellisiin kysymyksiin voin vastata myöntävästi. Kohtuullisella kurinalaisuudella voi saavuttaa paljon omassa elämässä.
Tästä huolimatta sopivaa kurittomuutta ei pidä unohtaa. Se mahdollistaa luovuuden. Kohtuullisen kurinalaisuuden ja hyvän kurittomuuden tasapaino saattaa olla paras mahdollinen yhtälö ihmiselle, yhteisölle ja asetettujen päämäärien saavuttamiselle.
Tätä tasapainotilaa kuvaamaan on kehitettävä oma käsite. Se ilmestynee kirjaani.
