Teenkö asioita rakkaudesta vai pelosta?

Jokainen eletty tunti on yksi tunti vähemmän elämää. Aikamme on rajallista. Mihin käytämme tämän rajallisen aikamme? Tove Jansson totesi aikoinaan “Tee työtä ja rakasta”. Minä sanon: “Rakasta”.

Olen sitten töissä, kotona tai ystävien kanssa, haluan rakastaa. Helppo sanoa, mutta miten on todellisuudessa. Mihin aikani arjessa menee – teenkö asioita rakkaudesta vai pelosta?

Voin asettaa kaikki tekoni ja päätökseni yksinkertaiselle janalle, jossa toisessa päässä on ” tein sen rakkaudesta” ja toisessa päässä on ”tein sen pelosta”. Jokaista tekoani eteenpäin vievä voima nousee sisimmässäni rakkaudesta tai pelosta, tai tunteesta, joka on jotain siltä väliltä.

Rakkaus on innostusta asiasta, iloa tekemisestä, luottamusta, välittämistä, hyväntahtoisuutta ja vapautta olla oma itsensä. Se tuo luovuutemme esiin ja saa meidät elämään. Se avartaa meitä. Kotona ja töissä.

Pelko on pohjimmiltaan tietoisia tai tiedostamattomia ajatuksia siitä, jos en olekaan ”tarpeeksi hyvä”, tai että voin tulla tässä satutetuksi. Se saa meidät helposti suojautumaan, torjumaan, takertumaan. Se pienentää ihmistä. Pelko pistää kulkemaan liian pienissä kengissä ja niillä en pääse pitkälle.

Ja turhan useasti ihmisten kengät puristavat. Kotona tai töissä.

Keho ei valehtele ja ajatukset viekoittelevat mukaansa

Mistä tiedän, teenkö asioita rakkaudesta vai pelosta? Mihin suuntaan minun pitäisi lähteä, kun edessäni on eri vaihtoehtoja? Usein näinä hetkinä kysyn itseltäni: ”kumpi tie avartaa minua ja kumpi pienentää?”

Ja en jää kuuntelemaan päässäni pyöriviä ajatuksia. Hiljennyn kuuntelemaan mitä kehossani tuntuu. Tuntuuko sisälläni avartavalta vai pienentävältä, kun lausun vaihtoehtoja rauhassa mielessäni? Se on aina kertonut selvän vastuksen.

Silti en suinkaan aina ole seurannut kehon viestien viitoittamaa suuntaa. Päässä pyörineet ajatukset ”sehän tapahtuu aina noin… mutta, tässä iässähän se olisi hölmöä… mitä muut ajattelevat, jos…” ovat saaneet minut valitsemaan toisin. Ajan kuluttua minun on ollut pakko myöntää itselleni: kehoni ei valehdellut. En vain uskaltanut kuulla tai seurata sen osoittamaa suuntaa valitessani itseäni pienentävän suunnan.

Olen silloin tajunnut: tein valintani enemmän pelosta kuin rakkaudesta. Pelko sai minut takertumaan vanhaan tai torjumaan uuden. Jäin itsepintaisesti kiinni yhteen tuttuun ajatukseen tai ulkoa opittuun totuuteen. Tai toiveeseen siitä, että joku toinen paikkaisi sen, mikä on minun itse korjattava. Se käy niin huomaamatta, useimmiten tiedostamatta. Ja samalla hiipuu voima johtaa omaa elämää.

Elämän isoin haaste on alkaa elämään

Innostuksen ja rakkauden liekki on kuitenkin aina jokaisessa meissä. Joskus se liekki on heikko ja sitä voi olla vaikea sisältään löytää. Pysähdy hetkeksi miettimään: Milloin viimeksi todella innostuit ja onnistuit? Ei väliä, onko tilanteesta päiviä tai vuosia. Miltä se tuntui ? Miltä se tuntuu nyt? Muistaminen vahvistaa liekkiä.

Jotta voimme tuoda syvän luovuutemme esille ja tehdä asioita rakkaudesta, tarvitsemme riittävästi turvallisuutta ympärillemme. Jokaisella meillä on hetkiä, jolloin ei vain itse jaksa olla itselleen se turva. Tarvitsemme silloin toisiamme. Rinnalla kulkijoita. Ei ovien sulkijoita.

Tarvitsemme sellaisia ihmisiä, jotka ovat läsnä, tukevat meitä ajattelemaan ja löytämään itse omat ratkaisumme. Ihmisiä, jotka ovat valinneet olla rinnallamme. Rakkaudesta, ei pelosta tai pakosta.

Millainen rinnalla kulkija sinä haluat olla toisille, kotona tai töissä? Annatko hyvän kiertää? Meillä on vain tämä elämä. Arvokasta aikaa, joka tunti. Tee heti jo tänään jotain mistä innostut, mikä lähtee rakkaudesta. Ja teet hyvää itsellesi ja toisille.

Howard Thurmanin sanoin:

”Älä kysy itseltäsi,

mitä maailma tarvitsee.

Kysy itseltäsi,

mikä saa sinut eläväksi.

Lähde sitten tekemään sitä.

Maailma tarvitsee ihmisiä,

jotka ovat alkaneet elää.”