Kävin katsomassa elokuvan Jokeri ja pidin siitä. Elokuva oli teknisesti vaikuttava ja sen ohjauksessa oli oivaltavia sävyjä. Toki kaiken kruunasi Joaquin Phoenixin virtuoosimainen roolisuoritus. Surumielinen ja väkivaltainen elokuva on onnistunut herättämään keskustelua puolesta ja vastaan. Monelle kaltoinkohdellun ja mieleltään epävakaan rikoksentekijän esittäminen uhrina, jopa sankarina on liikaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä ihmisen varjopuolien nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ei kuulu niihin tarinoihin, joiden mukaan arkea elämme. Poikkeava käytös herättää turvattomuutta.
Jokeri on yksi suosituimmista populaarikulttuurin luomuksista. Ihmiset maksavat siitä, että pääsevät näkemään hänet valkokankaalla. Hahmoa päivitetään ahkerasti ja tavallaan se onkin peili kullekin ajankuvalle.
60-luvulla valmistuneessa Batman -tv-sarjassa Cesar Romeron esittämä Jokeri oli sarjakuvamainen, hullutteleva ja yksinkertainen konna. Vertailu Adam Westin esittämään Batmaniin oli selkeä. Sankari oli oivaltava ja konna ajattelematon. Hyvis voitti pahiksen, piste.
90-luvun taitteessa Jack Nicholson toi hahmoon karismaattisuutta ja tietynlaista arvokkuutta. Tim Burtonin elokuvassa Batman (1989) roisto oli viettelevä ja vei tilaa sankari-Batmanilta. Lopulta kuitenkin myös Nicholsonin esittämänä Jokeri jäi pitkälti hulluttelevaksi ja ajattelemattomaksi konnalauman johtohahmoksi.
2000-luvulla Jokeri esitettiin jo hyvin eri valossa. Christopher Nolanin elokuvassa Yön ritari (2009) Jokeri toimi katalysaattorina anarkismille ja oli silmiinpistävän älykäs hahmo. Moni katsoja huomasi ymmärtävänsä kaaosta ja sen synnyttämisen pohjalla olevaa filosofiaa. Heath Ledgerin vimmainen tulkinta Jokerina palkittiin parhaan miessivuosan Oscar-palkinnolla. Hän itse kuoli kuvausten jälkeen, joka osaltaan nosti myös Jokeri-hahmon myyttisyyttä.
Tuorein Joaquin Phoenixin esittämä Jokeri herättää myötätuntoa. Hänen väkivaltainen vastineensa ympärillä vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen on helppo nähdä oikeutettuna. Draaman yksi perusohjeista on, että aja hyveellinen henkilö puuhun ja kivitä häntä, jonka jälkeen päätä, pääseekö hän itse alas puusta vai putoaako. Todd Phillipsin Jokeri (2019) -elokuvassa puu kaatuu mukana.
Vuosikymmenien saatossa maailman kuuluisin superkonna on kehittynyt huvittavasta pellestä varteenotettavaksi vaihtoehdoksi ympäröivän maailman järjestykselle. Kuinka tämä on mahdollista?
Jokeri-hahmoon kiteytyy kolme oleellista kysymystä:
- Minkälaisiin tarinoihin valitsemme elämässämme sitoutua?
- Kuinka avoimesti ja rehellisesti voimme ilmaista tunteitamme?
- Hyväksymmekö vai piilotammeko varjomme?
Elämä perustuu pitkälti tarinoille, joihin valitsemme sitoutua. Talousjärjestelmät, valtiot ja eri uskonnot toimivat vain, koska tarpeeksi moni sitoutuu niiden olemassaoloon sellaisenaan. Se mitä kutsumme anarkiaksi tai kaaokseksi on usein sitä, että osa ihmisistä päättää lakata uskomasta johonkin aiemmin hyväksi koettuun tarinaan. Kehitys vaatii alleen tietyn määrän anarkiaa. Esimerkiksi monessa työyhteisössä viljellään vielä vuosikymmenienkin jälkeen toimintakulttuureja, jotka synnyttävät ihmisissä epävarmuutta ja pelkoa. Ilman vallankumousta haitalliset toimintatavat eivät muutu. Toisinaan tarvitaan vain yksi ihminen, yksi oman elämänsä Jokeri, josta muutos ottaa kipinää alleen. Tämän myötä tarinat voivat muuttua sellaisiksi kuin itse haluamme niiden muuttuvan.
Kuinka paljon köyhempää populaarikulttuuri olisikaan, jos Jokeri olisi voinut kokea tulevansa nähdyksi ja kuulluksi jo lapsesta alkaen. Hahmon mielenvikaisuuteen kiteytyy paljon tunteiden tukahduttamista. Juurikin samaa, mihin monilta osin meitä arjessa sanattomasti rohkaistaan. Vallitsevien tarinoiden ylläpitäminen ei kestä sitä, että kyseenalaistamme yleisiä käyttäytymisnormeja. Ei silloinkaan, kun kokisimme niihin tarvetta. Luonnolliset reaktiot, kuten itku ja nauru, koetaan sopimattomiksi julkisilla paikoilla. Perhejuhlissa eläväisten lasten käsketään rauhoittumaan, olemaan ihmisiksi. Entä jos meitä kehotettaisiin enemmän näyttämään tunteitamme ja tulemaan nähdyksi niiden kanssa? Vapautuisiko tällöin meistä jotain oleellista? Jotain sellaista, joka tukahdutettuna ajaa meidät hulluuden partaalle (ellemme toki valitse tarinaa, joka selittää tuon hulluuden järjelliseksi).
Sitten on varjomme. Kun maailmassa tapahtuu jotain julmaa ja selittämätöntä, on meille usein välttämättömyys selittää se mielenvikaisuudella, traumalla tai jollain, joka tekee tapahtumasta epänormaalin. Kuinka joukkosurmaaja voisi olla ihminen, aivan kuten me? Ei kai väärintekijä voi tuntea samanlaisia tunteita kuin minä? Ulkoistamalla ympärillä tapahtuvia epämiellyttäviä asioita suljemme samalla silmät omilta varjoiltamme. Kun seuraamme yhdessä sovittua tarinaa siten, että tukahdutamme tunteemme, alamme hävetä varjojamme. Koska ajattelen ja tunnen näin, olenko normaali? Näin tehdessämme jätämme hyväksymästä oleellisen osan itsestämme. Varjoissa kiteytyy se, kuinka asiat jotka pelottavat tulisi uskaltaa kohdata. Vain siten on mahdollisuus tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kokonaisena ihmisenä myös omissa silmissä sen sijaan, että rajaisi itsensä osaksi ulkoapäin saneltua tarinaa.
Vaikka se tavallaan pelottaa, peilaa Jokeri yksilöä keskellä yhteiskuntaa. Hyviksen ja pahiksen ero ei ole enää selkeä. Oikean ja väärän erottaminen ei tapahdu enää ulkoapäin kertomalla. Tapamme ajatella kehittyy ja ymmärrämme koko ajan elämän sävyjä yhä moninaisemmin. Jos joku asia on aina ollut niin, ei se tarkoita sitä, että sen tarvitsisi olla sitä huomenna. Vallankumous ei kiteydy väkivaltaan tai sortoon, vaan päivittäisiin valintoihin, joita arjessa teemme. Kun pieni lapsi pidättelee kyyneleitään junassa, menenkö lohduttamaan vai pysynkö kaukana, ettei kukaan häiriinny? Kun työyhteisössä joku havittelee vain omaa etuaan, vaadinko läpinäkyvää tasa-arvoa ja pahoitan jonkun mielen vai hamuanko hiljaa omaa siivua kakusta? Kun maailma menee eri suuntaan kuin haluaisin, nostanko nyrkin ilmaan ja yritän vaikuttaa vai laitanko kädet taskuun ja toivon vain parasta?
Kun näen ympärilläni epäoikeudenmukaisuutta, kuinka valitsen reagoida?
