Aku Louhimies ja hienosti valittu näyttelijäkaarti tuovat kankaalle vaikuttavan version Väinö Linnan romaanista. Vähän kun on käännetty, niin on osuttu kohdalleen ja leivänkin päälle on saatu voita.
Se oli temppu.
Tässä vaiheessa uutta Tuntematonta on jo ehditty kehua retostella siinä määrin, että alkaa olla jo lähes klisee silitellä sitä lisää. Silti on kyllä todettava, että vaatii aikamoista ammattitaitoa vääntää näinkin ikoninen materiaali uuteen muotoon ja onnistua siinä näinkin jäätävästi. Vaikka naamat ovat uudet, hahmot ovat tuttuja ja tunnistettavia. Lammio ei ole edelleenkään mikä hyvä mies. Lehto on temperamenttihaasteinen ja Vanhala ylen sankia priha. Ja hein kansai on nii lustii jot hitto.
Myönnän, että aivan alussa minulla oli hankaluuksia saada karistettua mielestäni edellisiä elokuvia ja rakenne tuntui jotenkin hajanaiselta, mutta jo sitä kuuluisaa suota ylitettäessä katsojalla tulee selväksi, miten tätä sotaa oikein käydään. Elokuvan intensiteetti kasvaa hiljalleen ja viimeistään asemasota vaiheen kuvauksissa hahmoihin päästään kunnolla sisään. Jari Rantala on kirjoittanut hienon tiettyihin henkilöihin keskittyvän kertomuksen, jossa tutuille hahmoille luodaan uutta taustahistoriaa kotirintamajaksojen kautta. Ennakkoon kohistut muutokset Linnan romaaniin ovatkin oikeastaan lähinnä näitä taustajaksoja, jotka hieman yllättäen ovat hienoin lisä mitä Louhimiehen versio tuo jo monille niin tuttuun materiaaliin. Kotirintama synnyttää elokuvaan aivan uuden merkityskerroksen, josta ammennetaan emotionaalista iskuvoimaa ja konkretisoidaan sodan karuutta ja kohtuutonta hintaa.
Huomioonottaen nopean kehityksen teknillisten varusteiden osalta nykyään on mahdollista luoda huomattavasti intensiivisempiä ja päällekäyvempiä kohtauksia. Tästä syystä varsinkin Laineen ”alkuperäinen” Tuntematon voidaan erehdyksessä lukea liian kepeäksi, ja jopa ihannoivaksi sotakuvaukseksi. Nyt tästä aika velikultia –glitteristä irtaudutaan sopivalla tavalla. Sota on julmaa eikä se meinaa sotimalla loppua.
Linnan romaanissa kertojanääni, jota alkuperäisestä Sotaromaanista häivytettiin (mielestäni aivan syystä) selittää ehkä hieman liikaa lukijalle tapahtumien inhottavaa ja absurdia luonnetta. Aivan kuin Linna ei olisi luottanut omaan tekstiinsä. Louhimies ei turhia selittele ja luottaa kuvaan. Hän ottaa tyylikkäästi mukaan sodan kiistellympiä elementtejä, joita ei liiemmin avata. Natsiliput liehuvat Helsingissä ja tiellä hurauttaa ohi SS-upseeri sivuvaunumoottoripyörällä. Katsojalle tulee kyllä selväksi, että tässä liikuttiin veitsenterällä.
Vaikutteita on haettu tällä kertaa Terrence Malickin pasifistisesta sotaeepos Veteen piirretystä viivasta (1998) niin kuvan kuin musiikinkin osalta. Linnan romaanissa itsessäänkin on runsaasti materiaalia, joka sopii hyvin Malickin mielenmaisemaan ja luonnon filosofiaan: ”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.” Valo siivilöityy Karjalan männyn oksien läpi, ja koppakuoriaisia ja muita ötököitä kuvataan taistelun tuoksinan keskellä. Paikoitellen tämä tuntuu hieman aksidentaaliselta lainalta, mutta muutamat malickmaiset kohtaukset, erityisesti alussa ja lopussa, rakennetaan hienosti sisään tarinaan.
Ilman ironiaa: Loistava suoritus. Synnyinmaa ei unohda teitä.
Kuvassa yllä: Rokan Antti ja vänrikki Kariluoto vyöryttävät ampumahautaa. Kympin arvoista työtä.
