Tiedon rakastamisesta

Yksi hyvän johtajan ominaisuus on terve suhde tietoon ja tiedonhankintaan. Hän osaa erottaa olennaisen tiedon epäolennaisesta, mutta ymmärtää, että myös joutavuudella voi olla oma rakentava merkityksensä. Mutta kuinka Michael Bay tähän liittyy?

Ihmisten elämä koostuu pitkälti erilaisten asioiden haluamisesta—jopa siinä määrin, että meidän olemuksemme muotoutuu käytännössä sen mukaan mitä me rakastamme tai himoitsemme.

Ihmiset haluavat tulla rakastetuiksi ja arvostetuiksi. He haluavat omaisuutta, valtaa, seksiä ja ystäviä. Aristoteleen Metafysiikassa esittämän kuuluisan lauseen mukaan ihminen haluaa myös tietää.

Mikään näistä halun kohteista ei ole sinänsä pahaa, mutta ne voivat muuttua sellaiseksi silloin, kun niitä ei rakasteta, vaan himoitaan. Himolla tarkoitan tässä yhteydessä halua, joka toteutuu joko väärässä kontekstissa tai muuten väärällä tavalla.

Tässä esseessä keskityn nyt tarkastelemaan miten tietoa ja tietämistä tulisi rakastaa oikein.

Mitä on kypsä tiedonhalu?

Kristillinen traditio on alusta alkaen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka ihminen käyttää hänelle annettuja tiedollisia kykyjä. Filippiläiskirjeen (4:8) kehoituksen mukaan meidän tulisi ajatella ”kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.”

Että näin tapahtuisi, ei tietenkään ole itsessään selvää. Kirkkoisä Augustinus toteaa Tunnustuksissaan, että samoin kuin meidän tulee kontrolloida kaikkia muitakin halujamme, meidän tulee myös tarkailla sitä, kuinka käytämme järkeämme ja miten ylipäätään suhtaudumme tietoon.

Halu tietää on luonnollista, ja jo pieni lapsikin alkaa pian tutkia ympäristöään. Nopeasti tietäminen alkaa eriytyä siten, että ihminen alkaa kiinnostua tietyistä yksittäisistä asioista. Samalla jotkut asiat alkavat kiinnostaa enemmän kuin toiset. Tästä tilanteesta syntyy tarve jalostaa tiedonhalua, jotta se kasvaisi terveesti kypsyen lopulta täyteen mittaansa.

Kypsällä tiedonhalulla tarkoitan kykyä erottaa todet havainnot vääristä, kykyä muodostaa perusteltuja uskomuksia, kykyä erottaa joutavanpäiväinen tieto olennaisesta, syvällinen pinnallisesta sekä kykyä erottaa ihmisyyttä ja ihmisen hyvinvointia suojeleva tieto sitä tuhoavasta.

Olennainen ja epäolennainen

Jokainen tietää, että kaikki tieto ei ole samanarvoista. Esimerkiksi ei ole järkevää käyttää yhtä paljon energiaa saadakseen tietoa siitä, kuinka kehittää ympäristöystävällisempiä kulkuvälineitä ja kuinka monta hiekanhyvää pihallani olevassa hiekkalaatikossa on. Mutta millä perusteilla voimme erottaa relevantin tiedon turhasta?

Yksi kriteeri on, missä määrin kyseinen tieto on olennainen kaiken muun tiedon kannalta. Olennainen tieto ketjuuntuu siten, että se lisää tietoa muilla alueilla. Hiekanjyvien määrä ei liity mihinkään olennaiseen kontekstiin, kun taas ekologinen energiapolitiikkaa liittyy.

Tämän itsestäänselvän huomion (ehkä vähemmän itsestäänselvä) tarkoitus on se, että tietäminen tapahtuu aina jossakin kontekstissa ja sillä on aina seurauksia. Usein tiedemiehet, tai ihmiset yleensä, ovat kiinnostuneita asioista ikäänkuin ne olisivat avaruudessa leijuvia väitelauseita ilman mitään yhteyttä mihinkään suurempaan kokonaisuuteen. Tieto ei kuitenkaan ole vain väitteitä, vaan tieto—eli viisaus sen vanhassa merkityssä—liittyy olennaisella tavalla siihen mitä ja millaisia ihmisiä me olemme.

Toinen relevanttiuden kriteeri onkin, mitä päämäärää ja kenen etuja tieto palvelee. Tiedon rakastaminen ns. tiedollisena (episteemisenä) hyveenä, ei ole erillinen moraalisista hyveistä. Tiedollisesti hyveellinen ihminen ohjaa halunsa kohteita siten, että hän lisää tietoa niistä asioista, jotka lisäävät esimerkiksi ihmisten välisen sovun, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden toteutumista.

Tieteentekemisen lisäksi tämä liittyy myös arkiseen todellisuuteemme. Jos esimerkiksi käytämme aikaamme hankkiaksemme tietoa sellaisista julkaisuista kuin Seiska tai Iltalehti, sen sijaan, että lukisimme vaikkapa filosofisia tai historiallisia tekstejä, tai edes Helsingin Sanomia (mikä ei aina ole edellisiin verrattu suuri parannus) syyllistymme tiedolliseen paheeseen.

Tämä ei tarkoita, että vaikkapa Seiskan artikkelit olisivat aina valheellisia (kohumissi on saattanut ihan oikeasti adoptoida humanoidivauvan—eihän sitä koskaan tiedä), mutta tämä ei ole millään tapaa olennaista tietoa, jota tarvitsemme tullaksemme hyveellisiksi ihmisiksi. Tämä ei myöskään tarkoita, että Seiskan lukeminen olisi suoranainen synti (sen ostaminen voi olla eri asia). Se on synti vain siinä mielessä, että se vie aikaa paremmalta tekemiseltä.

Juoruilua (jota yksittäisten ihmisten lisäksi tekevät ns. juorulehdet) voidaan pitää myös tiedonvälityksenä. Jälleen pelkästään väitelauseiden näkökulmasta tässä ei olisi mitään pahaa, ja juuri tähän virheperspektiiviin juorulehdet sortuvatkin. Ne ajattelevat hieman samaan tapaan kuin vastasyntynyt lapsi, että kaikki tieto on jossain mielessä samanarvoista (vaikka tietynlainen tieto myy enemmän lehtiä kuin toinen).

Taustalla onkin kaksoistandardi. Valittaessa juttuaiheita valitaan eniten myyvät eli eniten tunteita (pelko, vahingonilo, uteliaisuus) herättävät. Kun niitä jälkeenpäin syytetään moraalittomuudesta, ne vetoavat esimerkiksi sananvapauteen, avoimuuteen tai muuhun vastaavaan.

Ongelmana hyveiden näkökulmasta on, että tällöin ei tunnisteta tiedon kontekstia. Kysymys, jonka esittää sielunhoitaja, poliisi, lääkäri tai puoliso, ei ole (välttämättä) ongelmallinen omassa kontekstissaan, mutta sama asia julkisesti esitettynä on.

Ja toisekseen, minulle ei kuulu mitä ihonvärinsä valkoisesta mustaksi muuttanut muusikko X on kirjoittanut tekstiviestissään dopingista kärähtäneelle mäkihyppääjä Y:lle koskien erää tuppeensahattua koivulautaa, joka on kätketty perussuomalaisen kaupunginvaltuutetun sukutilan viinikellariin, jossa myös järjestetään ties mitä bakkanaaleja. Vaikka tiedon julkistamisen puolesta voitaisiin esittää argumentteja, taustalla usein kuitenkin on jokin vähemmän ylevä motiivi, kuten tirkistelynhalu, voitontavoittelu tai vain alhainen halu vahingoittaa toista.

Elitismiä ja ennakkoluuloja

Koulutuksen, ja varsinkin yliopistokoulutuksen, tulisi harjaannuttaa ihmisiä tämänkaltaisten asioiden havaitsemiseen ja toisistaan erottamiseen. Opetus, joka ei auta oppilaita erottamaan joutavuutta olennaisesta, on lopulta tuhoisaa.

Voidaan tosin sanoa, että tämä haiskahtaa elitismiltä ja sitä se onkin. En kuitenkaan tarkoita, että kaikkien suomalaista tulee välittömästi (kesto)tilata Parnasso, Kanava ja Glorian Ruoka ja Viini. Kuten sanottu, tietämisessä on olennaista konteksti. Parnasso ei välitä tietoa, joka on relevanttia meille kaikille. Osa meistä pitää kyseistä julkaisua kuolettavan tylsänä ja hyödyttömänä, eikä tässä ole mitään pahaa. Olennaisempaa on, että me hankimme meille tällä hetkellä olennaista tietoa parhaasta mahdollisesta lähteestä.

Hyveellinen tiedonhankkija osaa tunnistaa itsessään myös huonoja motiiveja. Yksi tälläinen on ennakkoluuloisuus. Ennakkoluuloinen henkilö pitäytyy uskomuksiinsa huonoin perustein, jollaisia voivat olla yksinkertaisesti se, että hän sattuu pitämään nykyisistä uskomuksistaan (ehkä ne takaavat hänelle hyvän aseman), tai koska niistä luopuminen toisi hänelle vaikeuksia (ehkä hän joutuisi hylkäämään pitkään kehittelemänsä tieteellisen teorian).

Harvinaista ei ole sekään, että suunta valitaan vain siksi, että ”näin meilläpäin on aina ajateltu” tai koska ”ne, jotka ehdottavat muutosta, ovat nyt vain yksinkertaisesti tyhmempiä kuin me”.

Tietynasteinen ennakkoluuloisuus kuuluu kuitenkin hyveelliseen tiedonhankintaan ja joskus ankara pitäytyminen omiin periaatteisiin on hyve—mutta tähän ei ole mitään yksiselitteisen helppoa kaavaa, joka kertoisi milloin näin on (tai se olisi kokonaan toisen esseen aihe).

Meille on mahdollista myös olla haluamatta tietää. Joku voi vältellä sellaista tietoa, joka kyseenalaistaisi hänen toimintatapansa, teoriansa, maailmankatsomuksensa tai uskontonsa. Tiedemies voi sulkea silmänsä aineistolta, joka pakottaisi hänet muuttamaan teoriaansa. Äiti voi vältellä tietoa lapsensa hämäräpuuhista, koska joutuisi tällöin tekemään asialle jotain ja ehkä käsittelemään tunteita, jotka liittyvät hänen omaan epäonnistumiseensa äitinä ja kasvattajana. Pankkiiri voi voitontavoittelun sokaisemana kieltäytyä kuuntelemasta varoittavia ääniä, jotka kehottavat miettimään kenelle rahaa oikein kannattaa lainata ja millä ehdoilla.

Nämä esimerkit osoittavat, kuinka tiedolliset hyveet ovat hyvin lähellä moraalisia hyveitä eikä niitä usein voi erottaa toisistaan. Tiedon vältteleminen on yksiselitteisesti moraalinen pahe.

Suhteuta!

Hyveellinen tiedonhankkija osaa siis erottaa olennaisen epäolennaisesta. Tämä tarkoittaa, että hän voi ohjata energiaansa siten, että esimerkiksi opiskelija ei käytä liikaa aikaa sellaiseen, joka ei ole hänen vahvuutensa. Mukavuusvyöhykkeeltä tulee astua pois aika ajoin, mutta esimerkiksi epämusikaalisen ei kannata tuhlata suuresti aikaansa pianonpimputteluun (sekä itsensä että läheistensä tähden).

Tiedonhankkimisen konteksti liittyy läheisesti myös siihen ammattiin, jossa tietoa käytetään. Platon vertaa Theatetus –dialogissaan toisiinsa lakimiehen ja filosofin ammatteja. Lakimies joutuu toimimaan tilanteissa, joissa ei usein ole aikaa esittää argumentteja kunnollisesti ja joissa toimitaan usein senhetkisen lainsäädännön puitteissa, joka ei kaikilta osin vastaa ihanteita. Platonin mukaan tälläinen tilanne ei muodosta hyvää pohjaa tiedon oikealle rakastamiselle.

Filosofia nämä rajoitukset eivät sido; hänellä on aikaa eikä mikään kahlitse hänen ajatteluaan. Pahimmassa tapauksessa lakimies tulee tilanteensa ja ammatinsa sitomaksi eikä hän enää osaa tavoitella jotain sellaista, joka on hänen järjestelmänsä ulkopuolella. Siksi tarvitsemme hetkiä, joissa voimme ikäänkuin astua ulos omasta elämänpiiristämme ja katsoa sitä ulkoapäin arvioiden sitä kriittisesti.

Tämän lisäksi tarvitsemme tietynlaista elämänrytmiä, joka jaksottaa toimintaamme. Ludwig Wittgesteinistä, joka oli epäilemättä yksi historian suurimmista filosofeista, kerrotaan, että hänellä oli tapana käydä usein elokuvissa varsinkin ankarien filosofisten väittelyiden ja intensiivisten seminaari-istuntojen jälkeen. Hänen ystävänsä Norman Malcolmin mukaan Wittgenstein piti erityisesti senaikaisista toimintapätkistä, amerikkalaisista lännenelokuvista, joita hän seurasi aina teatterin eturivistä. Näin hän ”puhdistautui” liiasta mietiskelystä ja passivoi itseään.

Esimerkiksi Michael Bayn elokuvat (mm. Transformers, Bad Boys, Armageddon) eivät ole tunnettuja siitä, että niissä esitellään moraalisia ja tiedollisia hyveitä, vaan siitä, että niissä on paljon näyttäviä hidastuksia, pateettista musiikkia, helikoptereita ja suuria räjähdyksiä. Bayn suurin elokuvallinen ansio onkin yhdistää nämä kaikki yhteen kohtaukseen.

Käsikirjoituksellisesti elokuvat ovat ehtaa roskaa, mutta tämä ei tee niistä kokonaan arvottomia. Niillä voi olla sama funktio kuin Wittgensteinin suosimilla lännenelokuvilla silloin, kun ne suhteutetaan elämän kokonaisuuteen. Mikäli Transformers II muodostaa henkilön henkisen ja intellektuaalisen elämän huipun, jotain on niin pahasti pielessä, ettei edes Jack Bauer voi asialle mitään, vaikka hänelle annettaisiin aikaa 48 tuntia.

Mutta jos ihminen osaa suhteutua kyseiseen rainaan sellaisena, kuin se on—aivottomana viihteenä, joka tarjoaa mahdollisuuden pään nollaamiseen—niin silloin se toimii kuin junan vessa. Aivottoman roskan katsominen (silloin tällöin) parantaa ihmisen tiedollisia kykyjä, koska silloin muutoin aina aktiiviset mielenliikkeet taukoavat.

Lopuksi

Käsittelin tässä kirjoituksessa tietoisesti vähän niitä muita hyveitä ja paheita, jotka ohjaavat tiedon hankintaa. Ehkä kirjoitan niistä joskus toiste. Keskityin sen sijaan arkisempiin tilanteisiin, jotka kuitenkin vaikuttavat olennaisesti meihin tietoa etsivinä ja rakastavina olentoina.

Tiedon hankkiminen ja rakastaminen alkaa arjesta ja yksinkertaisista valinnoista, jotka kuitenkin aluksi tuntuvat työläiltä. Vaikeinta on kuitenkin saada ja ottaa vastaan tietoa omasta itsestä—ja erityisesti siitä, kuinka vääristyneesti sitä tuleekaan ajatelleeksi ja toimineeksi.

—  —  —  —  —

Tähän artikkeliin käytetty tieto on suureksi osin hankittu seuraavasta teoksesta: Robert C. Roberts & W. Jay Wood, Intellectual Virtues. An Essay in Regulative Epistemology (Oxford: Clarendon, 2008).