Gekko sikalassa vai sika gekkolassa? Oliver Stonen elokuvan Wall Street (1987) mukaan: sika gekkolassa. Nyt ilmestyneessä jatko-osassa Money Never Sleeps (2010) ohjaaja vastaakin: gekko sikalassa.
”Greed is good.” Tämä on kuuluisin Michael Douglasin esittämän Gordon Gekko -nimisen rahamaailman lieron lausahduksista, jotka ovat jääneet elämään.
Gordon Gekkosta tuli nopeasti kultti-ikoni. Elokuva synnytti tuhansittain pikkugekkoja, tai sitten ne uskaltautuivat ulos kaapista. Myös Suomi on pullollaan 40–50-vuotiaita kyynikoita, joiden mielestä Gekko oli oikeassa: ahneus on hyvästä.
Wall Street -elokuvassa rahoitusmaailma ei ollut itsessään paha. Se oli gekkola: täynnä tropiikin viehätystä, jota muutama kärpäsiä keräävä sika sotkee. Money Never Sleeps -elokuvassa rahoitusmaailma näyttäytyy jo itsessään pahana. Se on sikala: lähtökohtaisesti likainen, värikkäänkin gekon tahraava. Mistä moinen suunnanvaihto?
Syy saattaa olla se, että Gekkosta oli tullut – ehkä väärin perustein ja ohjaajan tahdon vastaisesti – sankari. Elokuvan opetus jäi monelta huomaamatta, liekö syy tähän ollut Douglasin loistavan näyttelysuorituksen (pahiksesta on aina vaikea tehdä vastenmielistä), kalliiden autojen, vuolaasti virtaavan samppanjan tai alipukeutuneiden naisten. Taiteellinen hienovaraisuus kostautui. Jatko-osassa väännettiin sitten rautalangasta? En tiedä.
Gordon Gekko haastoi joka tapauksessa pohtimaan: onko ahneus hyvästä?
Periaate ”greed is good” muistuttaa englantilaisen pamfletistin Bernard Mandevillen (1670–1733) ajatusta siitä, että talous oli sen sosiaalisista hyödyistä huolimatta vain välttämätön paha. Mandeville väitti, että yksityiset paheet, kuten ylellisyys, kateus ja ahneus johtivat yhteiseen hyötyyn:
”Vaik’ osia paheet vaivas, oli kokonaisuus taivas.” (Thus every Part was full of Vice/Yet the whole Mass a Paradise.)
Gekko on oikeassa: ahneudesta voi seurata jotain hyvää. Ahneus ei ole ainoa iljettävä luonteenpiirre, josta voi seurata jotain hyvää. Lähes kaikesta voi seurata jotain hyvää. ”Virheistä oppii” ja ”Se mikä ei tapa, vahvistaa”, sanotaan. Nämä ovat latteuksia, mutta totta yhtäkaikki.
Mutta: ”Se mikä ei tapa, sattuu ihan v**usti”, oli veljelläni tapana vastata.
Niinpä. Virheitä ja kipua ei koskaan tavoitella niiden itsensä vuoksi, vaikka niistä joskus hyvää seuraakin.
Pelkuri ei näe tätä kompastuskiveä. Hän asettaa sen alibinsa kulmakiveksi: hän oikeuttaa paheensa niiden sattumanvaraisilla ”hyvillä” seurauksilla. Paheesta tulee turvakoti.
Gekko on väärässä, jos pitää ahneutta hyveenä. Moraalikäsitys, joka painottaa ainoastaan seurauksia, on vinksahtanut. Hyveeseen tarvitaan muutakin. Ahneus korruptoi ihmisen, surkastuttaa hänen persoonallisuutensa. Tämä – ihmistä korruptoiva luonteenpiirre – on paheen määritelmä, ei hyveen (lat. virtus).
Ahneus ei ole hyve, mutta siitä ei seuraa, etteikö hyvejohtaja voi olla kilpailuhenkinen. Puhdistettu kilpailuhenkisyys muistuttaa jaloa kunnianhimoa. Ja jalo kunnianhimo puolestaan lähestyy jo suurisieluisuutta (lat. magnanimitas), joka on johtajuuden keskeisiä hyveitä.
Hyvejohtaja kuitenkin jalostaa kilpailuhenkisyyttään ja kunnianhimoaan ja vahvistaa niitä tukevia muita hyveitä, kuten oikeudenmukaisuutta ja nöyryyttä. Tämä suojelee häntä ihmisenä – ja myös hänen kilpailuhenkisyyttään ja kunnianhimoaan niiden rappeutuneilta perversioilta.
Keskinkertaisuuteen tyytyminen ei ole jaloa. Suurisieluinen johtaja unelmoi suuria. Keskinkertaisuuteen tyytyminen voi joskus olla merkki pelkuruudesta tai vääränlaisesta mukavuudenhalusta (joka sekin on pelkuruutta).
Ei pidä kuitenkaan sekoittaa keskinkertaisuutta ja tavallista arkielämää. Tarvitsemme arjen sankareita, emme pohattapyrkyreitä. Alexandre Havard selittää: ”Meillä tulee olla visionäärinen käsitys tavallisesta elämästä. [S]uuruus joko löytyy arkisen todellisuuden kontekstista ja ihmisten palvelemisesta tai se ei löydy ollenkaan.” (Hyvejohtajuus, s. 97)
Palataan alkuun. Sika gekkolassa vai gekko sikalassa. Kumpi antoi todenmukaisemman vastauksen: Wall Street vai Money Never Sleeps? Se jääköön jokaisen lukijan pohdittavaksi.
My two cents: Talous ei ole välttämätön paha. Rahoitusmaailma on ensisijaisesti gekkola, joka tosin joskus muistuttaa sikalaa. Gordon Gekko on ensisijaisesti sika, tosin rikas sellainen.
Gordon Gekkon vuorosanat Wall Streetissä kuuluvat wikipedian mukaan näin:
”Greed, for lack of a better word, is good. Greed is right. Greed works. Greed clarifies, cuts through, and captures, the essence of the evolutionary spirit. Greed, in all of its forms; greed for life, for money, for love, knowledge, has marked the upward surge of mankind and greed, you mark my words, will not only save Teldar Paper, but that other malfunctioning corporation called the U.S.A.”
Tästä lainauksesta voi kyllä esittää tulkinnan, jonka mukaan Gekkon ahneus on lähellä suurisieluisuutta.
Ensimmäisen elokuvan valmistumisen aikoihin presidentti Reaganin valtakaudella Yhdysvalloissa rajoitettiin ammattiyhdistysten vaikutusvaltaa yksityissektorilla ja liikemiehille annettiin entistä enemmän vapauksia tehdä rahaa. Suhde teollisuuden ja finanssimaailman välillä oli kuitenkin huomattavasti tasapainoisempi kuin nyt. 80-luvulta alkoi paisua lähihistorian suurin talouskupla, joka oikeastaan kesti nykyiseen kriisiin asti. Esimerkiksi muistaakseni vuonna 2007 finanssisektorin voitot olivat puolet Amerikan pörssiyhtiöiden voitoista.
Gekosta tuli tällainen sankari, koska rahamaailma on paisunut kuin pullataikina ja saanut itselleen jännittävän imagon. Jossakin järkevässä yhteiskunnassa pankkiiri olisi yhtä jännittävä ammatti kuin vakuutusvirkailija, viime aikoina meininki on ollut toinen ja ehkä sen vuoksi on perusteltua esittää pankkiirit parantumattomina roistoina populaarikulttuurissa.
Matias, ei paha.
Kuulostaa tosiaan suurisieluisuudelta. Ihan hyvä kuvaus suurisieluisuuden voimasta.
Gekko tuskin kuitenkaan ajatteli aitoa suurisieluisuutta lausuessaan tuon. Pikemminkin hän haki ahneudelle(en) oikeutusta, ja sanaili sille kauniin roolin.
Ahneus ei voi kaapata suurisieluisuuden määritelmää. Ahneudelta puuttuu jotakin olennaista, joka on suurisieluisuuden ydin: jalous. Kunnianhimon jalostaminen – tietoisesti – toisten hyväksi. Ts. altruistinen perusviritys.
– – – – – –
”Jossakin järkevässä yhteiskunnassa pankkiiri olisi yhtä jännittävä ammatti kuin vakuutusvirkailija.”
😉
Gekko puhui asiaa! Jos puhe irrotetaan kontekstistaan, eli itse leffasta, jossa Gekko oli kiero sisäpiiritiedon väärinkäyttäjä, on Gekkon puhe 100 % totta. Ahneus (=kunnianhimo) on hyväksi: elämän ahneus, rahan ahneus, tiedon ja rakkauden ahneus. Ilman ihmisiä jotka luovat vaurautta, keksintöjä, uhraavat elämänsä saavuttaakseen jotain suurta, ei meillä olisi hyvinvointiyhteiskuntaa. Valitettavasti oikea, kovaan työhön ja yrittämiseen perustuva kunnianhimo on katoavaaa lajia. Suomi tarvitsee esim. Einari Vidgrenin kaltaisia suurmiehiä, metsurin koulutuksella suureksi visionääriksi joka loi kymmeniä tuhansia työpaikkoja ympäri maailmaa ja kaiken lisäksi lahjoitti paljon rahaa köyhille. Ali-ihmiset jotka makaavat sohvassa ja tuijottavat Big brotheria (ohjelma jossa ihmiset nussivat porealtaassa ja paskaavat housuunsa) eivät tule mitään hyvää elämässään luomaan. Tämä fakta voi olla kaltaisellesi filosofi/humanistille liian vaikea omaksua.
Jonathan:
Nyökyttelin päätäni myöntävästi lukiessani viestiäsi. Pystyin allekirjoittamaan kaiken. Mutta sitten naseva loppusivallus:
”Tämä fakta voi olla kaltaisellesi filosofi/humanistille liian vaikea omaksua.”
Täh? (Flashback Suomi24:n keskustelukultturista.)
En ole ihan varma, mistä kenkä puristaa. Sanoin, että Gordon Gekko on sekä oikeassa että väärässä. Oikeassa: ahneudesta voi seurata paljon hyvää. Väärässä: se ei vielä tee ahneudesta hyvettä.
Kuten Matias Forssin kanssa oli puhetta, ahneus-sanan tilalle olisi sopinut paremmin jalo kunnianhimo tai suurisieluisuus. Teemme kielelle ja inhimilliselle todellisuudelle väkivaltaa, jos mielivaltaisesti leikimme sanojen ja ominaisuuksien merkityksillä. Sanakirjamääritelmät muistuttavat meitä siitä, miksi ahneus-sana ei millään kielellä ole varauksettoman myönteinen. Tässä Princetonin yliopiston online-määritelmä:
Greed: excessive desire to acquire or possess more (especially more material wealth) than one needs or deserves.