Kyynisyys

Kyynikkoa ei saa päästää lähellekään vallankahvaa, ettei hän vahingoittaisi yhteistä hyvää eikä itseään. Kyynisyys on rumaa, mutta onneksi se on myös pois opittavissa.

Kyynisyys. Kyynisyys on rumaa. Se on sananakin ruma.

Kyy-ni-syys.

Omituisella tavalla minua kiehtoo aina se, kun sekä sana että sen kuvaama todellisuus onnistuvat samanaikaisesti olemaan rumia. Kyynisyys on loistoesimerkki tällaisesta. Mieleen tulee muitakin.

Räyhääminen.

Sisälmykset.

Röyhtäys.

Toki aina ei ole näin. Sanan estetiikka ja sen kohde eivät aina kohtaa. Päivänkakkara. Kaunis kukka, mutta päivänkakkara? Entä rakkaus? Ilmiönä jumalallisen kaunis, sanana ei niinkään. Tosin kauniimpi kuin kärlek, mutta rumempi kuin love.

”Rakkaus on ruma sana”, lauloi Ismo Alanko, ”kaipaus soi kauniimpana.”

Kaipaus. Tosiaan. Kaipaus on esimerkki jostakin, joka sekä sanana että ilmiönä on jotakin kaunista. Muita tällaisia: Lumi. Aamukaste. Lakeus. Enkeli. Laupeus. Englanniksi keksisin loputtomasti lisää.

Kyynisyys on pahe

Palataan kuitenkin kyynisyyteen. Kuten sanottu, kyynisyys on ruma sana. Kyynisyys luonteenpiirteenäkin on epäviehättävää. Itse asiassa se on yksi luotaan työntävimmistä luonteenpiirteistä ikinä.

Huomaa, etten kutsu sitä temperamentiksi. Kyynisyys ei kuulu temperamenttiin,  se ei ole geenien ja aivokemian tuotetta, vaan se kuuluu luonteeseen, siihen persoonan osaan, joka on kehitettävissä. Kyynisyys on huono luonteenpiirre, ikävä taipumus. Sanalla sanoen se on pahe.

Se, mikä on opittu, on onneksi myös pois-opittavissa.

Mutta mitä kyynisyys tarkkaan ottaen on? Se on ainakin pessimismiä. Tämä määritelmä ei kuitenkaan alkuunkaan riitä. Keskustelen mieluummin tunnin pessimistin kanssa kuin vartin viisi minuuttia kyynikon kanssa.

Johtajuuskouluttaja Alexandre Havardin mukaan kyynisyys on seurausta epäkypsyydestä.

Epäkypsyys voi johtaa johonkin skeptisyyttäkin vakavampaan, kyynisyyteen, inhimillisten heikkouksien ylentämiseen. Ihminen, joka vakuuttuu siitä, ettei [hyvä voi voittaa], saattaa ennen pitkää pitää itsekkyyttä hyveenä eikä paheena. (Hyvejohtajuus, s. 132)

Ironia ja kyynisyys

Olli-Pekka Vainion kuvaus ironiasta kirjoituksessa lujuuden hyveestä (firmitas) tulee myös lähelle. Hänen mukaansa ironia on ajallemme erityisen tyypillinen asenne.

Ironikko – ja kyynikko – pelkää pettymystä ja epäonnistumista. Vainion kuvaus hymyilyttää, tunnistamme tyypin.

Ironikkoja on vaikea saada sitoutettua yhtään mihinkään, koska he eivät viime kädessä usko mihinkään tarinaan. He sitoutuvat vain sitoutumattomuuteen ja siihenkin usein tiedostamatta. Ironia on usein myös sangen itsekeskeistä, koska suurin arvo on oman itsenäisyyden suojelu, joka viime kädessä onkin ainut todellisesti olemassa oleva asia.

Ironikko säilyttää selvän hajuraon moraalisiin, poliittisiin ja maailmankatsomuksellisiin kantoihin ja niiden edustajiin. Tämä voi ilmetä esimerkiksi vitsailemalla asiasta ja sen kannattajista, jolloin henkilö etäännyttää itseään heistä.

Huomio vitsailusta on hyvä. Se nimittäin tavoittaa englannin sanasta flippancy jotakin, mitä ironia ei tavoita. Toiseksi, toisin kuin kyynisyydessä, sanassa ironia kaikuu lupaus huumorista, orastava hymy. Siksi se ei täysin tavoita kyynisyyden tosi olemusta. Kyynisyydessä ei ole mitään hauskaa.

Ironikko on silti yhtä sietämätön keskustelukumppani ja lähes yhtä sietämätöntä seuraa, kuin kyynikko.

Oscar Wilden (1854–1900) mestariteoksen Dorian Grayn muotokuvan päähenkilöt ovat toinen toistaan ironisempia ja kyynisempiä. Lukiessani pysähdyin enemmän kuin kerran ihailemaan Grayn taitoa yhdistellä sanoja merkityksellisiksi ja puhutteleviksi lauseiksi. Kirjan esipuhe on poikkeuksellinen: kahden sivun kokoelma mietelauseita. Erityisesti yksi lause on jäänyt mieleen. Se on ehkä paras kohtaamani kuvaus kyynisyydestä, vaikka sanaa kyynisyys ei mainita.

Those who find ugly meanings in beautiful things are corrupt without being charming. This is a fault.

Voiko asiaa sanoa tämän paremmin? Lauseessa kiteytyy kaikki oleellinen. Ne, jotka löytävät rumia merkityksiä kauniista asioista, ovat turmeltuneita olematta viehättäviä. Tämä on luonteenheikkous. Ironikko, vitsiensä taakse suojautuva, saattaa viehättää, mutta ei kyynikko.

Voiko johtaja olla kyynikko?

Olisi lähes kyynistä lopettaa näin alakuloiseen nuottiin. Onneksi iloinen loppusävel on jo pitään odottanut valmiina vuoroaan. Pohtiessani johtajuutta kyynisyyden näkökulmasta havahduin nimittäin erääseen seikkaan, joka tuntuu ehkä uskomattomalta:

Kyynisiä johtajia ei ole olemassa.

Itse en ainakaan tunne yhtäkään. Onko jollakin parempaa tietoa, siis huonompia kokemuksia? Ihailtavan monessa organisaatiossa on näemmä noudatettu Havardin neuvoa:

Kyynikoihin ja skeptikoihin ei tulisi koskaan luottaa ihmisten johtamisessa. He heikentävät työmotivaatiota ja näin vaarantavat organisaation mission. Epäkypsiä ihmisiä ei saa päästää lähellekään vallankahvaa, etteivät he vahingoittaisi yhteistä hyvää eivätkä itseään. (s. 133)