Sujuuko enää aito rakastaminen kaikilta? Joskus tuntuu siltä, että sitä täytyy treenata. Mutta… mitä rakastaminen oikeastaan tarkoittaa?
Minulla on tapana osallistua keskiviikkoiltaisin kahvipöytäkeskusteluun muutamien ystävien kanssa. Kutsumme näitä tapaamisia ”Discussion Coffeeksi.” Nimessä on vähän ironiaa, sillä kaikki juomme teetä. Mutta nimellä on oma historia, josta en lähde nyt kertomaan.
Muutama viikko sitten puhuimme Discussion Coffeessa ihmisen kyvystä rakastaa. Joku meistä sanoi, että nykyään eletään rakastamisen kriisiä.
Äskeinen väite saattaa ensiajatuksella yllättää, mutta kun vähän pysähtyy miettimään, huomaa, että siinä voi olla jopa asiaa. Uskon, että ajatus on blogiartikkelin arvoinen.
Paradoksi: Rakastaminen ei ole samaa kuin rakastuminen, mutta rakastaminen vaatii halua rakastua yhä uudelleen ja uudelleen.
Rakastaminen ei ole samaa kuin rakastuminen. Rakastuminen on tunteen asia (josta tosiaan rakastaminen voi alkaa). Rakastaminen taas on tunteen ja tahdon asia. Lisäisin, että siihen tarvitaan myös melkoinen annos järkeä.
Ja kun kerran pelissä on mukana järki ja tahto, voi päätellä, että rakastaminen liittyy siis vahvasti vapauteen. Rakastuminen – tai ehkä paremmin: kiintyminen – voi puolestaan tulla vastaan kutsumatta. Se voi jopa tapahtua vastoin tahtoamme. Sitä vastaan täytyy joskus jopa taistella.
Aito rakastaminen vaatii antautumista, luopumista. Se vaatii luopumista omasta itsestään rakastetun ihmisen hyväksi. Se vaatii myös luopumista monista asioista, hyvistä ja huonoista asioista. Ja täydellinen rakastaminen vaatii ehdottoman ja lopullisen antautumisen.
Mies, joka rakastaa vaimoaan, luopuu muista naisista. Hän välttää turhaa kiintymistä heihin. Ja jos sellaista tulee, hän käyttää keinoja sen lopettamiseksi. Jos huomaa, että kassaneiti on erikoisen kaunis ja hän on alkanut ajatella häntä, mies saattaa valita jatkossa toisen kaupan. Tämä on vaimonsa rakastamista, vapaata rakastamista.
Vaimo, joka rakastaa miestään, saattaa luopua väliaikaisesti golfista, kun huomaa, että hän oli kiintynyt liikaa siihen harrastukseen, joka välillä sai hänet asettamaan miehensä toiselle sijalle arvovalinnoissa.
Vanhemmat, jotka rakastavat lapsiaan, helposti luopuvat harrastuksistaan lastensa hyväksi. Jääkiekon pelaaminen tai vastaava saattaa jäädä vähiin, sillä halutaan olla lasten kanssa.
Rakastamista voi oppia ja siihen auttaa jatkuva rakastuminen henkilöön, jota haluamme ”rakastaa paremmin”.
Kaksi henkilöä, jotka rakastavat toisiaan, haluavat tuntea toisensa paremmin. Sitä he tekevät, kun oppivat toisistaan ja toisiltaan, kun ovat yhdessä, kun palvelevat toisiaan, kun luopuvat itsestään toisen hyväksi, kun ajattelevat toisiaan. He haluavat rakastua yhä enemmän.
Paradoksi: sitoutuminen (eli omasta riippumattomuudesta luopuminen) on vapauden käyttöä parhaimmillaan.
Jatkuva sitoutuminen vaatii toistuvia valintoja sen hyvän eteen, jota on aikaisemmin valittu. Se vaatii toistuvia valintoja sen hyvän puolesta, johon on aikaisemmin sitouduttu. Se on siis jatkuvaa vapauden uusimista, jatkuvaa vapauden päivittämistä.
Mutta nykyään vapaudella ei ymmärretä ”kykyä valita oikein” vaan yksinkertaisesti ”kyky valita, mitä haluaa”. Vapaus on siis yksilökeskeinen asia, jolla ei ole ulkoista mittapuuta. Vapaudessa siis ei ole sijaa sitoutumiselle.
Ja kun rakastaminen ja sitoutuminen kulkevat käsi kädessä, eikä väärästä vapauden käsitteestä haluta luopua, voi ymmärtää, missä mainitsemani ”rakastamisen kriisi” piilee.
Esimerkiksi nykynuoria koulutetaan itseriittoisuuteen ja riippumattomuuteen. Heitä ei yleensä valmenneta sitoutumiseen. Kaikkea on hyvä tehdä niin kauan, kun tuntuu hyvältä. Suhde toiseen henkilöön jatkuu niin kauan, kuin rakastuminen kestää. Rakkaus on silloin rakastumista muttei aina välttämättä rakastamista, sillä aito rakastaminen vaatii jatkuvaa sitoutumista.
Hyveet opettavat ”näkemään” selvästi, pitämään hyvää hyvänä ja pahaa pahana. Tämä auttaa valitsemaan oikein ja käyttämään vapautta hyvin. Silloin sitoutuminen on helpompaa ja aito rakastaminen tulee helpommin mahdolliseksi esimerkiksi siksi, koska silloin ihminen aidosti tahtoo rakastaa ja toimia sen mukaisesti.
Miten hyveet voivat konkreettisesti auttaa ”rakastamaan paremmin” voi olla vaikka seuraava aihe. Toivottavasti ennen seuraavaa omaa kirjoitusvuoroa aiheesta ehditään keskustella Discussion Coffeessa.
Olipa hyvä kirjoitus! Vaikuttaa siltä, että Discussion Coffeenne on enemmän kuin vain kahvipöytäkeskustelua. Pelkään, että emme vielä osaa edes ymmärtää kuinka vakavasta kriisistä on kyse. Sen vaikutuksia on nähtävissä päivittäin (vaikka iltapäivälehtien lööpeistä) ja sen seurauksien kanssa saamme painia vielä pitkälle tulevaisuuteen. Tämä taitaa olla ennen kaikkea länsimaailman ongelma. Mistäköhän se johtuu? Hienoa, että tästä aiheesta puhutaan. Seuraan mielenkiinnolla tarttuuko kukaan heittämääsi haasteeseesi kirjoittaa siitä, miten hyveet auttavat rakastamaan paremmin.
Aika jännä — ilmiö vaikuttaa olevan ennen kaikkea länsimaailman ongelma. Tosiaan, mistäköhän se johtuu?
Pidin tuosta ajatuksesta vapaudesta, joka on ”kyky valita oikein” eikä ”kyky valita, mitä haluaa”. Nuo paradoksit olivat myös hyviä. Ehkä moni on skeptinen mahdollisuudesta säilyttää oma minuutensa täydellisessä sitoutumisessa. G. K. Chestertonin sanoin: ”Mennessään naimisiin jotkut ihmiset saavat toisensa. Toiset vain menettävät itsensä.” Miksi näin on?
Olet täysin oikeassa tuosta nykytavasta painottaa nuorten opetuksessa vain itseriittoisuutta. En muista koskaan kuulleeni opetusta sitoutumisen ja uhrauksen arvokkuudesta tai tärkeydestä.
Minäkin jään odottamaan kirjoitusta siitä, miten ja mitkä hyveet auttavat rakastamaan paremmin. Ymmärsin, että kirjoittaja lupautui itse kirjoittamaan siitä seuraavaksi?
Kiitos Daniel ja Jason kommenteista. Vaikka kirjoituksessa mainitsin avioliittoon liittyviä esimerkkejä, rakastaminen kriisi ulottuu myös muihin konteksteihin kuten ystävyyteen. Ystävyydelle ominainen rakkaus vaatii myös sitoutumista. Kuinka monta ihmistä voimme kutsua ystäväksi siksi, että olemme valmiina uhrautumaan heidän puolestaan meidän mukavuudenhalumme kustannuksella? Onko olemassa ystäviä vai kavereita? Tästä kriisi ei puhuta lööpeissä, mutta on aika syvä sellainen.
”Ehkä moni on skeptinen mahdollisuudesta säilyttää oma minuutensa täydellisessä sitoutumisessa”. Tästä voisi hyvinkin kirjoittaa kolmannenkin paradoksin: ”Jokainen saa oma itsensä täydellisesti vasta kun päättää luopua itsestään”. Lause ei ole turha. Ehkä sanat kuulostavat jopa hyvin tutuilta, sillä ovat n. 2000 vuotta vanhoja.
Yritän vastata haasteeseen ja kirjoittaa seuraavassa vuorossani siitä, miten ja mitkä hyveet auttavat rakastamaan paremmin.
Erittäin hyvä kirjoitus, ja valitettavan moni meistä on joutunut omakohtaisesti kokemaan tuon ”valheellisen vapauden” seuraukset esim. puolison valintojen seurauksena. Ja monet niittävät – tietämättäänkin – satoa omista valheelliseen vapauteen perustuvista valinnoistaan.
Kiitos tästä puhuttelevasta kirjoituksesta.
Luulen, että ongelma on länsimainen pitkälti sen tähden, että me yritämme ”kesyttää” rakkauden. Hallitsemattomat tunteet ja ”epäonnistumiset” eivät sovi hyvin yhteen järkevän ja ennalta-arvattavan, ja siitä johtuen ekonomisesti optimaalisen, yhteiskuntarakenteen kanssa.
Koska ”täydellinen rakastaminen vaatii ehdottoman ja lopullisen antautumisen”, on se myös henkilökohtaisella tasolla pelottavaa ja voi johtaa kaikenlaiseen väärinkäyttöön, jos ei ymmärretä, mitä ehdoton ja lopullinen antautuminen tarkoittaa ja mihin sen tulee kohdistua.
Mitään tärkeää ei mielestäni koskaan tarvitse uhrata, sen sijaan voimme sitoutua johonkin ystävyys- tai rakkaussuhteeseen ja asettaa sen muiden ihmisten – sekä muiden ajastamme kilpailevien asioiden – edelle (muttei heidän/minkään muun tärkeän asian kustannuksellaan) juuri sen tähden, että siten voimme paremmin rakastaa valittujamme ja tehdä rakkaudesta elävän sanan myös nyky-yhteiskunnassa osoittamalla sen itsellemme, rakkautemme kohteille ja yhteisöllemme aidon rakkaudellisen habituksemme kautta.
Minä jään niin ikään innolla odottelemaan Santin kirjoitusta siitä, miten ja mitkä hyveet auttavat rakastamaan paremmin.
Kiitos Santi arvokkaasta kirjoituksestasi.
Olen kanssasi samaa mieltä, että rakastua (ihastua) voi koska vain, missä vain ja milloin vain. Se ei vaadi mitään ponnisteluja. Rakastaminen sensijaan vaatii ponnistelua, sillä se on ensisijaisesti tahtoon perustuva asia. Onkin tärkeää oppia ymmärtämään, miksi kannattaa tahtoa rakastaa ja sitoutua aviopuolisoon. Mitä rakkauteen ja uskollisuuteen rakentuva ihmissuhde ihmiselle merkitsee verrattuna siihen tunne-elämän vuoristorataan, mitä kevytsuhteet kyvyttömyydellään sitoutua ihmiselle tuottavat?
On paradoksaalista, että vain riippuvuuden kautta (lapsi) voi tulla riippumattomaksi (autonomiseksi), jotta voisi tulla uudestaan riippuvaiseksi. On kuitenkin suuri ero lapsen ja aikuisen välisessä riippuvuudessa verrattuna aikuisten keskinäiseen riippuvuuteen. Lapsen riippuvuus on alisteista, sillä vanhemmalla on vastuu lapsesta. Aikuisuutta on se, että ihminen ottaa vastuun itsestään ja toimii vastuullisesti muita ihmisiä kohtaan. Kahden aikuisen ihmisen välinen riippuvuus ei siis tule olla alisteista, vaan sen tulisi rakentua hyvään vuorovaikutukseen.
Kiitos Johanna kommentista. Tuo kirjoitukseni sai jatkon artikkelissa ”Hyveet ja rakastaminen”: http://www.hyvejohtajuus.fi/817/hyveet-ja-rakastaminen/
Arvostaisin jos luet ja kommentoit.
”On paradoksaalista, että vain riippuvuuden kautta (lapsi) voi tulla riippumattomaksi (autonomiseksi), jotta voisi tulla uudestaan riippuvaiseksi. (…) Kahden aikuisen ihmisen välinen riippuvuus ei siis tule olla alisteista, vaan sen tulisi rakentua hyvään vuorovaikutukseen.”
Viisaasti sanottu, Teuvo! Terve aviopuolisoiden välinen rakkaus on kommuunio parhaimillaan. Kumpikin huomaa, ettei voi tulla täydelliseksi ilman toista. He tarvitsevat ja samalla täydentävät toisiaan. He elävät eri ja samalla samaa elämää, kumpikin elää omaa ja toisen elämää.
Rakkauden peruskurssi, oppitunti 1.