Onko oma isäsi itsekäs? Toivottavasti ei. Eipä kukaan toivoisi itsekästä isää, mutta joitakin viikkoja sitten havahduin omaan itsekkyyteeni – isänä.
Pidin itseäni epäitsekkäänä, mutten liian sellaisena. Olin juuri sopivan epäitsekäs, sopivan itsekäs. (Uskoisin, että useimmat ihmiset ajattelevat näin.) Kunnes esikoinen syntyi ja omaa aikaa ei enää ollutkaan entiseen malliin.
Kerta toisensa jälkeen olen huomannut että kovasti jokin ärsyttää. Pikku pohdinnan jälkeen syyksi yleensä paljastuu oman ajan puute. Ei enää olekaan aikaa tehdä mitä haluaisi. Ja se rassaa. En ollutkaan kovin epäitsekäs.
Olin ajatuksissani valmis uhraamaan elämäni perheen puolesta, mutten ilmeisesti pystynyt luopumaan edes ajastani. Ainakaan myötämielisesti. Haaveilin että minusta tulee maailman paras isä, mutta käytän mahdolliset leikkihetket sivutöiden tekemiseen, tai puuhailen muiden omien projektieni parissa (jotka eivät häiriötekijöiden vuoksi kuitenkaan etene). Halusin palvella muita, useista syistä – joista osa on varmasti aidon epäitsekkäitä – mutta käytännössä tahdon, ettei tuo palveleminen ole työlästä tai aikaa vievää.
Kai tässä tulee varoa, ettei katkeroidu. Kunhan sen välttää, olen varma, että tämä kokemus on hyväksi. Muutaman vuoden kuluttua epäitsekkyyttä vaativat tilanteet eivät ehkä enää ärsytä. Ainakaan niin paljon. Itsekeskeisyys voi vähentyä. Siihen on pakko uskoa.
Toisaalta, haluaisin ajatella asiaa myös tunteiden kautta. Tunteet ovat viestejä. Hyvä on, olen siis ärtynyt. Olen vihainen. Mistä se kertoo. Mikä tarve jää täyttymättä? Itsemäärämisen tarve? Itsensä toteuttaminen? Nehän ovat jokaisella ihmisellä tarpeita, mutta kuinka suurina ne ilmenevät minussa? Ovatko ne liian isoja?
Ja jos ovat, niin voiko niihin vaikuttaa. Toki ihmisen luonne on muokattavissa. Sitä kutsutaan kasvamiseksi ja minä haluan kasvaa. Mutta kannattaako joitakin tarpeita vaimentaa, pienentää? Ehkä.
Tunnen itseni tässä tilanteessa itsekkääksi. Ehkä tämä kirjoituskin sitä kuvastaa. Sen sijaan, että kyselisin, mitä poikani tarvitsee, tai mitä vaimoni tarvitsee, tai mitä meidän avioliittomme tarvitsee, tai mitä meidän perheemme tarvitsee, kyselen mitä minä tarvitsen. Minä, minä, minä. Helposti järjestän itselleni sellaisen kiireen, etten ehdi yhteisiä tarpeitamme pohtia. En edes omia tarpeitani ja niiden täyttämistä. Saatika sitten perheen tai avioliiton parasta.
Lopulta huomaan kuinka näen paremmin itseni: katsomalla muihin. Keskittymällä siihen, mikä on muille – tässä tapauksessa perheelle – parasta, havaitsen oman parhaani. Tommy Hellsten sanoi hyvin: ”saat sen mistä luovut”.
joo tota mäkin oon miettiny…
jos joskus tulee isäksi…
toisaalta aattelen et jos niin sitten täysuhrauksella peliin mukaan… mut samalla nään helposti itteni tekemässä jotain ”tärkeämpiä” asioita kuten muuttamassa maailmaa kaikenlaisilla projekteilla siinä sivussa ja sitten toinen tai molemmat kärsii kummiski…voivoi onpa vaikeeta.
Ehkä se vaikeus tulee siitä, että kuten hyveissä yleensä, myöskään vanhemmuudessa äärivalintoja ei oikein voi tehdä. Jos olet ”täysillä” mielettömän hyvä isä, niin tukehdutat lapsen kasvun – ja vaikka et, niin näin unohdat itsesi ja omat tarpeesi ja sitä kautta annat huonon isän mallin. (Tietty jos olet täysillä töissä tai teet muita ”tärkeämpiä” asioita kaiken aikaa, on sekin huono asia.)
Balanssia, kompromisseja, kokonaisuuden ja yksittäisten tekijöiden huomiointia.. Ei ole helppoa. Sitä se kait elämä on muutenkin, mutta nyt se tuntuu jotenkin konkreettisemmalta, kun panokset – perheen ja kaikkien sen jäsenien kasvaminen – ovat niin korkeat.
Brad Pitt kerran sanoi, että ”tää isyys on kova juttu, se auttoi pois epäitsekkyydestä”.
Joskus ajattelen, että jos olisi lapsia, saisin ekstra motivaatiota työskentelyyn ja ihmisenä kasvamiseen. Mutta…ei se niin yksinkertaista taida olla. Esimerkkejä päinvastaisesta, laiminlyönnista, löytyy vaikka kuinka paljon.
Tulen aina hyvälle tuulelle tavatessani nuoria äitejä ja isiä, jotka säilyttää rakkauden ja tsempin huokauksista huolimatta, niin sanoakseni.
Brad Pitt.. helmi juttu! 🙂 Olet aika hurja mies, lainailet Brad Pittiä ja Jim Collinsia ihan perätysten. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan?
Kait vanhemmuus työntää ihmistä puoliväkisin jompaan kumpaan suuntaan, joko sitä kasvaa tai sitten pienenee, mutta vanhassa turvapaikassa on nyt muitakin, joten samana ihmisenä ei oikein voi enää pysyä.
Se on katos vähän niin kuin vaaleanpunaisen paidan pitämisen suhteen: vain tosimies voi lainata Bräd Pittiä.
Vai tosimies? No näinhän se on! Tuleeko sulle ihan lehtikin?
As one who has seen the transformation from- ’what Hotwheels would I want’ or ’what is the best Lego Mechanic set’- I must say, Jussi, you have come along way! It makes a mami proud.
I am a firm believer in that the journey in going somewhere and the process in learning something, is as important as the actual destination or skill learned. As parents, especially young parents, it is hard to see this. We are usually, quite concretely, filled with today and the demands of it. It is hard to see the seasons of life and the natural flow of feelings, until you have lived through these seasons and learned from them.
Any kind of physical training is going to produce sore muscles, so it seems natural that training virtues within our hearts and families, will cause discomfort too. Your wife and son can’t feel the pain of new muscles in training, (though they may see the discomfort), I am positive that they respect and love you for the effort and motivation behind it.
Parenting is one of the hardest things to do. It is not for cowards or the faint of heart. It is one of the most rewarding privileges given to man, at least that is how I feel. We can only do our best with what we have been given, learn as new and then, put into practice. As you struggle to prioritize your life (in this season…you will have to prioritze it later again, sorry) you need to give yourself some slack and remember to breathe. Believe Him who has called you by name. Not only is your turn coming, it’s here.
Children need to be taught virtue. Taken by the hand and shown the way. When they get to be part of their parents honest pursuit of virtue they are being loved in the most precious way. When they get to see their parents search for what is good and lasting, they are being raised in Hope. While you are growing as honestly as you can remember….though we screw up(in our own minds)we aren’t screw-ups.
A treasure is to be found at the end of our journies and it lies in relationships. More importantly, the relationships closes to you.
Offer up your fatherhood as a gift and, you will see the jewels you hold in your possesion shine brightly, both internally and externally.
Wow, kiitos, Lori! Upeita ajatuksia ja kannustavia sanoja!
Ihan vasta viime viikkoina olen alkanut ymmärtää suhteen merkityksen vanhemmuudessa. Aiemmin ajattelin, että vanhempi-lapsi -suhde syntyy kasvatuksen (tai edes sen yrittämisen) kautta. Nyt sanoisin, että järjestys on toinen, tai ainakin tällä toisella järjestyksellä on parempi potentiaali.
Onnistunut kasvatus rakentuu suhteen päälle – ensisijaista on pyrkiä rakentamaan suhdetta lapseen ja vasta tämän jälkeen on järkevää puhua pitkäjänteisestä kasvatuksesta. Miten tässä käytännössä onnistutaan – eli miten minä onnistun, onkin toinen juttu, mutta oli kannustavaa kuulla sun sanat siitä, että jo yrittäminen on tärkeää ja arvokasta.
Rakkautta ja rajoja, mutta rakkaus tulee ensin.
By the way, kaikille vanhemmille vinkkinä, äskettäin löysin Parent To Launch -blogin. En ole vielä ehtinyt tarkemmin perehtyä, mutta vaikuttaa hyvältä. Kirjoituksia vanhemmuudesta. ”Parenting is about the parents, not the kids.” Niinpä.