Keskustelu kehitysyhteistyöstä käy kuumana, toisin kuin se kuuluisa Tansanian pelloilla ruostuva Valmetin traktori. Voimakkamman kritiikin mukaan kehitysyhteistyö pitäisi lopettaa kokonaan. Toisessa päässä keskustelua on se kansanryhmä, joka pitää sivistysvaltion merkkinä, että Suomi käyttäisi 0,7 % bruttokansantulosta (BKT) kehitysyhteistyöhön. Päättäjien on otettava kaikki kannat huomioon, kun he tekevät päätöksiä kehitysyhteistyön tulevaisuudesta.
Kevään 2011 vaaleissa aktiivisuus kehitysyhteistyöasioissa ei palkinnut edustajiaan. Lähes kaikki kansanedustajat, joille kehitysyhteistyöllä oli arvoa, putosivat eduskunnasta. Otsikoihin nousi jälleen esimerkit kehitysmaissa vääriin taskuihin menevistä varoista. Mukana oli myös se kuuluisa Tansaniassa ruostuva Valmetin traktori.
Tällä hetkellä Suomi käyttää 0,58 % BKT:stä kehitysyhteistyöhön, mikä on kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista. Suomalainen käyttää siis 157€ vuodessa kehitysyhteistyöhön. Silti harva tietää mihin hänen rahansa todellisuudessa menee.
Pääsääntöisesti uutisotsikoihin päätyy yksittäiset uutiset rahojen väärinkäytöstä. Menestystarinat jäävät usein kuulematta. Uskallan väittää, että jos suomalainen tietäisi mitä hänen 157€ on saanut aikaan köyhimmistä köyhien elämässä, niin olisimme onnellisimpia ihmisiä. Auttava ihminen kokee luottamusta siihen, että häntäkin autetaan hädän hetkellä. Välittäminen luo mielihyvää ja turvallisuutta.
Kehitysavun alas ajamista ajavat tahot vetoavat usein siihen, että meidän pitäisi hoitaa ensiksi omat asiamme kuntoon ennen kuin autamme muuta maailmaa. Maailmassa on tällä hetkellä 44 miljoonaa pakolaista, yli miljardi nälkää näkevää ja saman verran työttömiä. Näiden lukujen valossa voimme hyvällä syyllä kysyä; voimmeko enää keskittyä vain omaan sisäpolitiikkaamme ja ”unohtaa” muun maailman? Vai ovatko maailman köyhät ja pakolaiset itse asiassa jo osa sisäpolitiikkaamme?
Suomalaisista on pidetty huolta
Me suomalaiset olemme hyvä esimerkki siitä, että meistä on pidetty huolta. Toisen maailmansodan aikana kotinsa jättäneiden evakkojen määrä oli reippaasti yli 400 000. Suomen jälleenrakentaminen oli taidonnäyte, vaikkei sekään onnistunut ilman virheitä. Sitoutuminen ja toisesta välittäminen loi hyvän pohjan kestävälle kehitykselle maassamme. Hyvä johtajuus ja ”me”-henki olivat menestyksen avaimia.
Varmasti osin kovasta historiallisesta taustastamme, mutta myös korkeasta koulutustasostamme johtuen, maallamme on ollut annettavaa kehitysmaille. Se, että olemme tilastoissa vuosi vuoden jälkeen yksi maailman vähiten korruptoituneista maista ja poliittisesti irti kansainvälisistä konflikteista, ei liene sattumaa. Nämä menestystekijät ovat antaneet pohjaa toimia demokratian puolestapuhujina maailmalla.
Monet kansalaisjärjestöt ovat luoneet vuosikymmenien aikana kestävät suhteet kehitysmaiden vastaaviin toimijoihin ja niiden kansalaisyhteiskuntiin sekä myös viranomaistahoihin. Kasvaneen luottamuksen kautta on pystytty vaikuttamaan köyhien asemaan, ihmisoikeuksiin ja demokratian kehitykseen usein hyvinkin autoritaarisissa valtioissa.
50 vuotta, ihanko suotta?
Meitä suomalaisia ei pääsääntöisesti lueta oman poliittisen agendan kanssa vaikuttajiksi. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat presidentti Martti Ahtisaaren toimet kansainvälisen rauhan puolesta. Ahtisaari on usein linkittänyt halunsa auttaa maailman köyhiä omaan evakkotaustaansa; meitä autettiin ja meidän velvollisuus on nyt auttaa toisia.
Voidaankin kysyä miten paljon kehitysyhteistyötä tekevänä maana olemme etuoikeutettuja siinä, että saamme osallistua köyhien maiden avustamiseen neutraaleina toimijoina? Mitkä ovat lähtökohtamme kuunnella köyhien maiden ääntä, oppia kuulemastamme ja tehdä yhdessä asioita, jotka parantavat köyhistä köyhimpien elämää? Onko kyseessä pelkkä poliittinen ohjelma vai elämää suurempi kysymys ihmisyyden perusolemuksesta?
Suomi on antanut kehitysapua jo 50 vuotta. Suomalainen yhteiskunta on osoittanut välittämisen ja auttamishalun hyveitä kehitysmaille konkreettisesti.
Suomalaisten mielipiteet ovat muuttuneet myönteisemmäksi kehitysyhteistyötä kohtaan. Ulkoasianministeriön Taloustutkimus Oy:llä teettämän tutkimuksen mukaan keväällä 2011, joka neljäs lisäisi kehitysyhteistyön määrärahoja (23 %). Vuosi sitten vastaava osuus oli 16 %. Vastaavasti niiden osuus, joiden mielestä kehitysyhteistyömäärärahoja pitäisi leikata, on laskenut vuodessa 20 prosentista 14 prosenttiin. Kuvastaako tämä myös yhteiskuntamme arvopohjan muuttumista?
Kuka hyötyy ja miten?
Kehitysyhteistyöhankkeista ja ohjelmista on tehty paljon erilaisia arviointeja. Niistä löytyy runsaasti epäonnistumisia, mutta myös onnistuneita esimerkkejä. (Harvempi Valmet enää ruostuu Tansaniassa.) Kehitysyhteistyön vaikutusten arviointi on haastavaa ja siksi yksittäisten esimerkkien kautta, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia, ei kokonaiskuva täysin avarru. Kehitysyhteistyöhön liittyy aina yllättäviä suunnittelemattomia ja ennalta arvaamattomia vaikutuksia.
Olin kerran eräässä arabimaassa tutustumassa UM:n delegaation kanssa kyläkehityshankkeeseen, jossa kylälle oli järjestetty puhtaan veden saanti, rakennettu vessoja sekä annettu terveysvalistusta. Kun aiemmin kylän naiset olivat käyneet, kulttuuristen koodien takia, luonnollisilla tarpeillaan metsässä aamulla ennen auringon nousua ja seuraavan kerran auringon laskettua, nyt heillä oli omat vessat. Ajattelin mielessäni, että hanke oli tätä kautta vaikuttanut merkittävästi naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksiin ja vessat olisivat varmaan hankkeen merkittävin saavutus.
Kun kysyimme kylän väeltä, joista puolet oli muslimeja ja puolet kristittyjä, mikä oli hankkeen suurin vaikutus, niin vastaus yllätti meidät kaikki. Musliminainen halusi vastata ensimmäiseksi ja sanoi, että hankkeen suurin vaikutus on se, että me muslimit toimimme nykyään hyvässä yhteistyössä kylän kristittyjen kanssa.
Missään hankesuunnitelmassa tuota tavoitetta ei ollut kirjattu ylös.
Seuratessani alkuvuodesta arabimaiden kansannousua, en välttynyt ajatukselta, että tuossa kyseisessä kylässä oli luotu hyvä pohja harmoniseen asioiden käsittelyyn käsillä olevassa kriisissä juuri kehitysyhteistyöhankkeen kautta.
Päättäjien haaste
Vaaditaan pitkän tähtäimen interventioita, että Suomi voisi tehdä kunnolla kehitysyhteistyötä. Ei liene kenenkään edun mukaista, että jokaisen epäonnistumisesimerkin ilmaantuessa alkaa uusi kampanja avun lopettamiseksi. Enemminkin pitäisi tutkia, mikä meni pieleen ja miksi – ja oppia epäonnistumisesta. Ei Suomeakaan rakennettu uudelleen neljän vuoden hankkeella eikä varoja jäädytetty heti, kun jokin meni pieleen.
Silti jos kehitysyhteistyötä tehdään, niin sitä pitää tehdä kunnolla ja laadukkaasti. Avun seuranta ja perillemeno on varmistettava mahdollisimman hyvin. Me suomalaiset haluamme tietää, mihin rahamme menevät. Hallituksen tulisi kuunnella päätöksiä tehdessään laajasti eri kehitysyhteistyöntoimijoita tehdäkseen viisaita päätöksiä varojen käytön suhteen. Vaikka varojen käytön seuranta on tarkkaa, silti sitä pitää tarkentaa.
Samalla meidän on hyvä arvioida myös omia henkilökohtaisia asenteitamme muuta maailmaa kohtaan. Ajattelemmeko, että kehitysmaan ihminen kuuluu oleellisesti omaan lähipiiriimme vai näemmekö hänet kaukaisena uhkana? Vaikka tavallinen kansalainen eksyy helposti ohjelmien ja hankkeiden viidakkoon seuratessaan kehitysyhteistyötä, olisi sen keskiössä aina oltava köyhä ihminen ja hänen oikeutensa. Kyse ei aina ole rahasta, vaan enemmänkin hyvinvoinnin tasavertaisesta jakautumisesta.
En tiedä indikoiko se mitään, mutta näin hiljattain pari Valmet-traktoria Tansaniassa. Hyvin näytti kulkevan.
Kiitos Olli mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Se antaa selkeän tasapainotteisen kuvan kehitysyhteistyön tarpeellisuudesta sekä päättäjien vastuusta päätöksenteossa ja tiedostamisessa.
Olen ollut mukana kehitysyhteistyöhankkeissa ja pohtinut, mitä hyvejohtajuudella on annettavaa kehitysyhteistyölle. Kerroin ajatukseni ääneen mm. viime lokakuussa kehitysyhteistyökonferenssissa Nairobissa.
Itse uskon, että hyveillä on keskeinen rooli kehitysyhteistyössä. Ne mm. vaikuttavat päätöksentekijöihin tekemään hyviä päätöksiä sen suhteen, ketä, miten ja mitä varten autetaan. Avunsaajiin vaikuttavat mm. siinä, että ha ottavat vastaan avun ei vain omaksi henkilökohtaiseksi hyödykseen vaan koko yhteisönsä hyväksi. Hyveet auttavat jalostamaan saatua avustusta muiden ihmisten hyväksi. Hyveet auttavat pitämään mielessä se, että ”minä saan, jotta voisin jatkossa antaa”. Hyveet siis tuovat kehitysyhteistyölle jatkuvuuden, mikä on olennaista minkä tahansa hankkeen onnistumiselle.
Hyveet muodostavat mielestäni kehityksen inhimillisen tekijän siinä missä tekninen osaaminen, teknologia, infrastruktuurit yms. muodostavat teknisen tekijän.
Tämän valossa kysyisin, onko sinulla kokemusta siitä, miten hyveet voivat vaikuttaa myönteisesti kehitysyhteistyöhön?
Kiinnostava kirjoitus! Ja Santi esitti oikein hyviä jatkokysymyksiä!
Olen itse pohtinut viime aikoina sitä, mikä merkitys hyveillä on yleensäkin kaikessa taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä. Tämä näkökulma on vallannut alaa viime vuosina, vaikkei se laajasti ymmärretty olekaan. Siitä kaipaisi enemmän aktiivista keskustelua.
Hyveiden kieli tarjoaa keinon käsitellä laajoja ja tärkeitä kysymyksiä tuoreesta näkökulmasta.
Näin punnittu kirjoitus (allekirjoitan lähes kaiken) kestänee myös kritiikkiä?
1. Kirjoitit: ”Me suomalaiset olemme hyvä esimerkki siitä, että meistä on pidetty huolta”. Mitä vastaisit henkilölle, joka ei ymmärrä, kuka meistä oikein piti huolta? Sanothan itsekin, ”Hyvä johtajuus ja me-henki olivat menestyksen avaimia”.
Ei siis ulkopuolinen apu, ei portugalilaiset anjovikset eikä amerikkalaiset tankit.
2. Yhtäältä sanot, että lähes kaikki kansanedustajat, joille kehitysyhteistyöllä oli arvoa, putosivat eduskunnasta. Toisaalta kerrot raportista, jonka mukaan suomalaisten mielipiteet ovat muuttuneet myönteisemmäksi kehitysyhteistyötä kohtaan.
Onko kyseessä ristiriita vai selittyykö asia jollakin kolmannella tekijällä?
Olen tutkinut voimaantumisen mittaamista (empowerment) kehitysyhteistyössä Itäisessä-Afrikassa ja hyveet tulevat esille aina, kun puhutaan aidosta ja toimivasta yhteistyöstä, joka tuottaa merkittäviä vaikutuksia köyhien ja heidän yhteisöiden elämässä. Samoin hyveet vaikuttavat siihen haluavatko hankkeissa mukana olijat ajatella ensisijaisesti omaa vai köyhän lähimmäisen hyvinvointia.
Kehitysyhteistyössä voidaan saada tuloksia teknisten ja koulutuksellisten panosten kautta tiettyyn pisteeseen, mutta pitkäaikaisten vaikutusten saaminen on pitkälle kiinni siitä, miten yksittäiset henkilöt kokevat motivaatiota ja innostusta työhönsä. Hyveiden merkitys korostuu päätösten teossa ja epäitsekkäässä toiminnassa – ts. haluanko laittaa avustusrahat omaan taskuuni vai mahdollistaa köyhän lapsen koulunkäynnin ja päivittäisen ravinnon?
Jos kehitysyhteistyön etelän kumppanit kokevat aitoa omistajuutta ja sitoutuneisuutta KYT hankkeisiin, niin silloin työllä on menestymisen mahdollisuudet (uskon edelleen tähän nähtyäni kymmeniä epäonnistumisia vuosien varrella). Menestyksen avaimet ovat pitkälle välittämisessä ja epäitsekkyydessä. Meille avun antajilta kysytäänkin, haluammeko aidosti tukea hyveiden kasvua kumppaneidemme toiminnassa ja miten voisin omalta osaltani antaa panoksen siihen? Raha voi olla hyvä renki tässäkin, mutta jos siitä tulee isäntä, niin sen vaikutukset voivat olla todella negatiivisia.
Miten sitten voimme saavuttaa ideaalitilanteen, jossa hyveet vallitsevat päätöksentekoa ja toimintaa, onkin sitten se haasteellinen osa kehitysyhteistyön toteuttamista. On helppoa rakentaa tehdas tai ostaa traktori Afrikkaan, mutta että niistä saadaan köyhiä yhteisöä hyödyttäviä ja samalla menestyviä, menee pitkälle organisaatioissa eri tasoilla työskentelevien henkilöiden motivoinnin ja motivoitumisen alueelle. Tästä irvikuvana toimivat ne hankkeet, joista yksittäinen taho repii köyhien selkänahasta voittoa ja vie kaikki voitot itselleen ja paikalliset yhteisöt eivät hyödy niistä millään lailla.
On valitettevaa, että kehitysyhteistyö keskustelussa ei julkisesti puhuta hyveistä, vaan keskustelu on pitkälle teknis- ja talouspohjaista. Ehkä keskustelua olisi hyvä laajentaa ja etsiä menestystekijöitä myös köyhien yhteisöiden arvomaailmaan liittyvistä kysymyksistä?
Kenian presidentin entinen korruption vastaisen yksikön johtaja John Githongo on määritellyt köyhyydestä seuraavasti; There’s a sense in which corruption is the No. 1 manufacturer of poverty. In particular, it is the No. 1 engine of creating inequalities in developing societies — which is worse than poverty in and of itself. It’s one thing having high levels of poverty, but it’s a completely different thing to have stark inequalities caused by corruption and the conspicuous consumption that comes with it. [The latter] leads to political contradictions that can destabilize a nation or at the very least undermine democratic progress.
Johnin teorian mukaan korruptio on No 1 köyhyyden tuottajista ja erityisesti epätasa-arvoistamisesta. Korruptio lähtee henkilökohtaisista intresseistä ja usein periksi antamisesta. Tarvitaan teknisiä seurantamekanismeja, sääntöjä ja määräyksiä, joilla korruptiota voidaan ehkäistä, mutta hyveiden merkitys lienee tässä taistelussa merkittävä. Haasteeksi nousee, miten ihmiset saadaan ajattelemaan lähimmäistä, vastustamaan köyhän sortoa, kieltäytymään julkisten varojen väärinkäytöstä jne. Siinä riittää haastetta.
Sitten Jasonin kysymyksiin muutamia ajatuksia:
1. ”Me suomalaiset olemme hyvä esimerkki siitä, että meistä on pidetty huolta”. Mitä vastaisit henkilölle, joka ei ymmärrä, kuka meistä oikein piti huolta? Sanothan itsekin, ”Hyvä johtajuus ja me-henki olivat menestyksen avaimia”.
Taloushistorioitsija Erkki Pihkalan mukaan Suomi ei olisi selvinnyt ilman ulkoa tullutta tukea sodan jälkeen. Poliittisista syistä vasta viime aikoina on alettu puhua mm:ssa Amerikan avusta Suomelle. Pihkalan mukaan vuosina 1945–1948 lännestä saatu apu vastasi suunnilleen yhden sotakorvausvuoden toimituksia Neuvostoliittoon.
Mielenkiintoista on myös se, että nyt kun EU:n avustuspaketteja Kreikalle ja muille pulassa oleville maille harkitaan, niin esim. Portugali ja Ranska ovat muistuttaneet Suomea siitä, miten he auttoivat Suomea sodan jälkeen.
Oma käsitykseni on se, että tämä ulkoinen apu liitettynä hyvään hallintoon (huom! ei tarkoita, ettei virheitä tehty) ja ”me” henkeen yhdistettynä loi sen pohjan minkä päällä meidän sukupolven on ollut hyvä elää. Suomalaiset ovat olleet pitkälle talkookansaa – ainakin vielä parikymmentä vuotta sitten.
Maailmassa on paljon esimerkkejä maista, joihin on sodan jälkeen työnnetty runsaasti apua, mutta ne eivät ole päässeet nousemaan kunnolla jaloilleen. Syynä on usein ollut rehoittava korruptio, huono hallinto ja ”me” hengen puuttuminen.
2. ”Yhtäältä sanot, että lähes kaikki kansanedustajat, joille kehitysyhteistyöllä oli arvoa, putosivat eduskunnasta. Toisaalta kerrot raportista, jonka mukaan suomalaisten mielipiteet ovat muuttuneet myönteisemmäksi kehitysyhteistyötä kohtaan.
Onko kyseessä ristiriita vai selittyykö asia jollakin kolmannella tekijällä?”
En ole aivan varma mistä tämä johtuu, mutta oma arvioni on se, että vaalien aikaan suomalaisilla on aika laaja kirjo asioita mietittävänä ja kehitysyhteistyö ei välttämättä ollut ihmisten mielissä prioriteettilistan kärjessä. Jos joku nosti KYT:n voimakkaasti esille, ei se kuitenkaan äänestäjien mielessä ollut ihan tärkeimpiä kysymyksiä.
Asiaa lienee hyvä pohtia ja olisi mielenkiintoista kuulla toisten ajatuksia miksi näin kävi.
Pääosin hyvä ja asiallinen kirjoitus. Kuitenkin kehitysavun kritisoinnista pitää irrottaa se, ettei kaikki kehitysapua kritisoivat halua ahneuttaan leikata sitä vaan koska se ei kaikilta osin toimi!
Kehitysapurahojen valvonta on vaikeaa tai jopa mahdotonta valtioiden kahdenvälisissä avustustapauksissa. Yhä enemmän kuulen esimerkkejä siitä kuinka eduskunnan ns. valvontamatkat kehitysapukohteisiin ei todista että raha on käytetty oikein. Päinvastoin. Virallisten tapaamisten jälkeen usein joku kertoo siitä miten korruptio kukoistaa. Paperit ei todista yhtään mitään kun etäisyyttä Eduskuntaan on tarpeeksi. Esim. Vietnamissa tällaista on havaittu jo vuosia sitten, mutta silti tukia jatketaan ja syy on se, että jotkut tahot hyväksyvät sen, ettei esim. puolet korruptioon ole syy jättää rahaa antamatta.
Mielestäni rehellisyyden nimissä on sanottava, että järkevää kehitysaputyötä on jakaa varoja luotettavien kehitysaputyötätekevien tahojen kautta joita Suomessa on useita. Heidän kautta löytyvät yhteistyökumppanit oli ne sitten valtioita tai mitä muita tahansa, ovat luotettavampia kuin korruptiosta elävät valtioiden virkamiehet.
Mielestäni suomalainen kehitysaputyö ei ole vaarassa jos tunnustetaan tosiasiat, kehitysaputyövarojen tulee tehdä se mikä sen tehtävä on, auttaa lähimmäistä ja luoda hyvinvointia.