Artikkeli aloittaa hyveiden ja politiikan yhteispeliä käsittelevien kysymysten sarjan. Ensimmäinen kysymys liittyy hyveisiin vain epäsuorasti, mutta luo pohjaa kaikelle poliittiselle toiminnalle. Siksi onkin yllättävää, että eräs puoluejohtaja ei ollut sitä koskaan ajatellut.
Hyvepolitiikan peruspilarit voidaan nähdä lepäävän kahden metaperiaatteen varassa. Yhdessä ne muodostavat hyvepolitiikan kivijalan.
1. Hyvä poliitikko on ihminen, joka omistaa politiikalle keskeiset hyveet ja osaa soveltaa niitä oman elinympäristönsä ja vastuualueensa kontekstissa.
2. Hyvä politiikka on politiikka, joka luo kansalaisille suotuisat olosuhteet hyveissä kasvamiselle ja samalla vastustaa paheiden juurtumista.
Tarkoitukseni on tulevaisuudessa kirjoittaa yksittäisten hyveiden ja politiikan elävästä yhteydestä syvällisemmin (sosiologi Johanna Daviesin artikkeli Hyvepoliitikko on hyvä johdatus aiheeseen). Mutta sitä ennen haluan nostaa esiin erään tärkeän perusdilemman, jota jokainen poliitikko tai politiikasta kiinnostunut joutuu pohtimaan. Tai niin sitä ainakin toivoisi.
Demokratia ja moraali
Jokainen ymmärtää, ettei demokratia voi, eikä sen tarkoitus edes ole, päättää siitä, mikä on moraalisesti oikein ja väärin. Demokratian tehtävä (tai yksi sen tehtävistä) on pyrkiä tavoittamaan totuus ja puolustamaan sitä. Totuudet moraalikysymyksistä eivät kuitenkaan riipu siitä, onko demokratia onnistunut kehystämään ne lakipykäliinsä vai ei.
Viimeaikainen keskustelu Itä-Suomen hovioikeuden peruslinjoista on hyvä esimerkki tästä. Kansalaiset tiedostavat, ettei seksuaalirikoksista, varsinkaan lapsiin kohdistuneista, ole välttämättä annettu teon pahuutta vastaavia tuomioita. Oikeusistuinten langettamat vankeusrangaistukset eivät siis ole vastanneet tekojen moraalista rangaistavuutta.
Moraalin kaksi tasoa
Valtion rikoslaki ja ihmissydämeen kirjoitettu moraalilaki ovat siis kaksi eri asiaa. Niiden suhde on kaksijakoinen.
Ensimmäinen tilanne vallitsee silloin, kun jokin teko on sekä moraalisesti väärin että laillisesti rangaistavaa. Silloin moraalilaki ja yhteiskunnan lait kohtaavat. Tällaisia tekoja ovat esimerkiksi varkaus, murha, talouspetos ja vastaavat. Varastaminen ja murhaaminen ovat moraalisesti väärin, ja kaikissa valtioissa ne ovat myös rangaistavia tekoja.
Toinen tilanne vallitsee silloin, kun jokin teko on moraalisesti väärin – mutta ei rangaistavaa. Tällöin moraalilaki ja yhteiskunnan lait eivät kohtaa. Esimerkkejä tällaisista teoista ovat aviorikos (ainakin länsimaissa), toisen tunteiden loukkaaminen, epäkiitollisuus omia vanhempiaan kohtaan ja vastaavat. Puolisonsa pettäminen ja epäkiitollisuus ovat moraalisesti väärin, mutta niistä ei joudu linnaan.
Kysymys kuuluu:
Minkälainen toiminta kuuluu ensimmäiseen tasoon (moraalilaki ja rikoslaki) ja minkälainen toiseen tasoon (vain moraalilaki)? Millä perusteella teemme jostakin rangaistavaa ja toisesta ei-rangaistavaa, vaikka molemmat ovat ”väärin”? Minkälaiset ohjenuorat voisivat ohjata arviointia?
Länsimainen ongelma
Jaottelu on ”länsimainen”, näin ainakin luulen. Jos ymmärrän islamilaista teologiaa oikein, se ei erottele uskontoa ja yhteiskuntaa. Shariassa yhteiskunnan oikeusrakenteet ja Koraanin välittämä moraalinormisto ovat täydellisesti integroituneet toisiinsa. Tästä seuraa, että toisin kuin nykypäivän länsimaissa esimerkiksi aviorikoksesta voi saada hyvinkin ankaran tuomion.
Kuten tiedämme, poliitikot joutuvat pohtimaan moraalisia kysymyksiä pintaa syvemmältä. Politiikassa hoidetaan yhteisiä asioita. Arvovapaata politiikkaa ei ole olemassakaan. Harvemmin kuuluu enää naiivi vaatimus: ”Älä sekoita moraalia politiikkaan!”
Mutta ”Älä sekoita uskontoa politiikkaan!” ja ”Älä sekoita raamattua politiikkaan!” ovat edelleen trendikkäitä syytöksiä. Niillä kuitenkin tarkoitetaan jotakin spesifimpää: ”Pidä ne kohdat uskonnostasi tai ’pyhästä kirjastasi’ erossa politiikasta, joista minä olen eri mieltä.” Sillä eihän kukaan ole vaatimassa varastamisen laillistamista, vaikka se raamatussa selvin sanoin tuomitaankin.
Poliittinen haaste
Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa kutsua rikoslain ja moraalilain välistä problematiikkaa vain ”kristittyjen poliitikkojen dilemmaksi”, vaikka he olisivatkin keskimäärin tietoisempia siitä. Lienee selvää, että se koskettaa meitä kaikkia. Mutta kysymyksen tiedostaminen on kuitenkin ehdoton edellytys siihen vastaamiseen.
Esitin tämän dilemman kerran erään eduskuntapuolueen entiselle puheenjohtajalle. Toivoin saavani siihen vähän valoa. Kysymyshän kuului: Millä perusteella teemme jostakin rangaistavaa ja toisesta ei-rangaistavaa, vaikka molemmat ovat ”väärin”? Minkälaiset ohjenuorat voisivat ohjata arviointia?
Hän ei valitettavasti osannut vastata. Itse asiassa hän myönsi, ettei ollut koskaan aiemmin ajatellut asiaa. Vastasin leikkimielisesti: ”No ajattele, niin voisin kenties äänestääkin sinua.”
Paluu hyvepolitiikkaan -sarjan seuraava artikkeli käsittelee omantunnon ja lakien suhdetta. Laaditaanko valtion lakipykälät kansalaisten oikeuskäsityksen (omantunnon) pohjalta, vai muovautuuko kansalaisten oikeuskäsitys valtion lakipykälien pohjalta?
Kiitos Jason, kannustava ja innostava artikkeli, yksi parhaistasi! Tuota ex-puoluejohtajan kommenttia en ihmettele lainkaan.
Tästä problematiikasta pitäisi puhua paljon enemmänkin. Tuntuu siltä, ettei tämän päivän teineillä(kään) ole omaatuntoa ollenkaan. Mikään ei kiinnosta ja paskaksi vaan kun ei oo omaa, tai vaikka olisikin. Mitä poliitikko vastasi sinun ”leikkimieliseen” vastaukseesi?
Hannah— Itse kyllä ihmettelin tuota ex-puoluejohtajan kommenttia, koska pidin tätä kysymystä perustavanlaatuisena, sellaisena, jota on hyvä miettiä ennen kuin lähtee politiikkaan päättämään yhteisistä asioista. Mutta kysymys on vaikea, se on myönnettävä. Tosin en itsekään vastannut, kysyin vain. Lohduttaudun sillä, että valta asettaa kysymyksiä on suurempi kuin valta vastata… Ei vaiskaan, on mulla joitakin ideoita–ohjenuoria, jotka voivat ohjata arviointia–mutta niistä täytyy kirjoittaa joskus erikseen. Kiitos palautteestasi!
Hanna— Tuo kommentti tuli jostain syvältä: onko postilaatikkonne sattumoisin pistetty palasiksi viimeaikoina vai mitä on tapahtunut? Seuraava ”Paluu hyvejohtajuuteen” -kirjoitus koskettaa tuota omatuntokysymystä lähemmin. En muista mitä puoluejohtaja vastasi, se oli keskustelumme loppua. Hän ymmärsi kuitenkin yskän, mutta ei osannut artikuloida sen enempää. Seuraavan kerran kun tapaamme ajattelin kysäistä asiasta. Uskon, että hän on miettinyt sitä.
Olen kyllästynyt tähän itsekeskeisyyskulttuuriin, joka on valloillaan. Kaikki mediat toitottaa: ” Because you are worth it” juttuja. Itsekkyys menee helposti liialliseks ja siitä on hyveellisyys kaukana.
Itse asiassa meijän postilaatikko on metallia, siks se on vaikeempi rikkoa. Joku aika sitten laatikko sai osakseen tagin, ruma oli. Naapureiden lapset huutelee täällä pihoilla vielä kymmeneltäkin niin että raikaa, ei oo helppoo vakuutella omalle pojalle, että nukkumaanmenoaika on nyt… Kunhan känkkäränkkäilen.