Mitä Tolkienin legendaarinen Taru sormusten herrasta voisi opettaa johtajille? Tämän kysymyksen kimppuun hyökkää Harri V. Hietikko kirjassaan Management by Sauron (Atena 2010).
Hietikon kirja ei lähesty johtajuutta pelkästään rationaalisen lineaaristi. Se ammentaa kiehtovan fantasiamaailman ideasta, joka kaikessa epärealistisuudessaan on usein tarkempi kuvaus ilmiöistä kuin konsanaan johtamiskirjojen nelikentät, vuokaaviot ja vinkit. Taru on joskus totta, useammin kuin mitä me arjen rationalistit aavistammekaan.
Johtaminen on dramaturgiaa
J. R. R. Tolkien oli mitä ilmeisimmin perehtynyt johtamiseen. Tai ainakin hän oli herkällä silmällä seurannut aikansa poliittisia ja muita johtajia. Siksi osuvia ovat hänen kuvauksensa erilaisista johtajista. Jättiteostaan hän tuskin kuitenkaan kirjoitti tarkoituksenaan kasvattaa parempia johtajia. Juuri tämä osoittelemattomuus vaikuttaa siihen, että Taru sormusten herrasta antaa johtajille erityisen paljon pohdittavaa.
Johtamista voi oppia monesta muustakin lähteestä kuin johtamiskirjallisuudesta. Tai vielä täsmällisemmin sanottuna: johtamista voi oppia jopa paremmin noista muista lähteistä. Johtaminen on poikkitieteellinen ja -taiteellinen tapahtuma. Se on tietoa, dramaturgiaa, matematiikkaa, retoriikkaa, filosofiaa, psykologiaa, teologiaa, runoutta, you name it.
Valta näkyy tai piiloutuu
Hietikko on vuonna 2008 ilmestyneessä väitöskirjassaan tutkinut vallan, johtajuuden, tuhon ja toivon ilmentymiä Tolkienin teoksessa. Valtaa koskeva pohdinta kirjan alkupuoliskossa onkin hänen tekstinsä erityismehukasta antia.
”Valta on eräs yleismaailmallisista peruskäsitteistä. Ilmiönä se voidaan rinnastaa vaikkapa luonnontieteissä käsiteltäviin energian tai esimerkiksi painovoiman käsitteisiin. Niiden lailla myös valta on aina läsnä, vaikka sen ilmenemismuodot ja vaikutukset vaihtelevat.”
Valtaa käsitellään loppujen lopuksi yllättävän vähän populaareissa johtamisoppaissa. Postmodernin maailman johtaminen ei korosta hierarkkisia valtarakenteita eikä edes karismaattisen vallan haltijoita. Olemme ikään kuin valtaa ei olisikaan.
Jossakin kuitenkin käytetään valtaa. Mitä näkymättömämpää ja vaietumpaa se on, sitä vaikeampaa sen kanssa on elää. Tolkienin ja Hietikon maailmassa tätä ongelmaa ei ole. Keski-Maassa oli kyse vallasta, häpeilemättömän läpinäkyvästi.
On aika palata fantasiaan
Tekstiä mutustellessani harmittelin, että Sormusten herran lukemisestani oli kulunut jo hirvittävän kauan. Ja silloinkin tein urakan englanniksi, en korkean kielitaitoni takia vaan vetreyttääkseni kieltäni. Elokuvan tietenkin katsoin sitä mukaa kuin se ilmestyi. Hietikon kirjan vyöryttämiin hahmoihin eläytyminen vaati siis pienen muistelujumpan.
Frodo, Bilbo, Saruman, Sauron, Gandalf ja Aragorn palautuivat mieleen heti. Sekä väistämättä Klonkku, joka ansaitsisi oman kirjansa. Mutta keitä olivatkaan Théoden, Denethor ja Kaladriel? Muistini palautui pätkittäin.
Hietikko synnytti minussa kipinä matkustaa uudelleen Keski-Maahan. Aion tehdä sen, lukea innolla, avoimin mielin ja luvan kanssa – aikuinenkin voi uppoutua satuun.
Velho ja johtaja
Mitä Tolkien itse olisi tykännyt Hietikon kirjasta? Kirjoittaja tiedostaa, että Tolkien luotti ennen kaikkea tarinan ja fantasian voimaan, ei niinkään selittelyihin ja tulkintoihin. Siitä huolimatta hän tarttuu härkää sarvista ja ryhtyy toimeen. Tuloksena on hyödyllinen johtamisopas.
Erityisen vahvasti lukijan mielikuvitusta kiihottaa kirjan käsite velhojohtajuus. Sillä kirjoittaja tarkoittaa ”prosessia, jossa yksilö löytää todellisimman itsensä ja oppii käyttämään johtamisessaan erilaisia, tarvittaessa toisilleen jopa vastakkaisia johtamistekniikoita”.
Velhojohtajuus rakentuu kolmeen tasoon. Ensimmäiselle kuuluu johtaja, joka kuvittelee olevansa tekemisissä ainoastaan ulkoisen ympäristönsä kanssa. Sellaiset ovat nykyajan managereita, jotka täyttävät paikkansa organisaation rattaissa. Omaa sisäistä matkaansa he eivät ole vielä tehneet.
Toisella tasolla on johtaja, joka on alkanut työstää sisäistä minäänsä. Hän ymmärtää jo ihmismieltä, kykenee motivoimaan väkeään ja sitouttamaan sen huippusuorituksiin.
Kolmannelle tasolle päässeet ovat johtajia, jotka ovat löytäneet elämänsä tarkoituksen, tunnistaneet oman tyylinsä. He ovat velhojohtajia, jotka hyödyntävät johtajuuden magiaa muiden käytettäväksi. Itse olen käyttänyt tästä tasosta nimeä kutsumusjohtaja.
Vanhoista teorioista postmoderneihin
Hietikon kirjan yhtenä tehtävänä on peilata joitakin tunnettuja johtamisoppeja Taru-teoksen johtajien toimintatapoihin. Yhteneväisyyksiä löytyykin mielin määrin. Silmissä vilahtelevat vanhat kunnon Management Gridit, syväjohtajuudet, systeemiälykkyydet, viidennen tason johtajuudet ja transformationaaliset johtajuudet.
Jäin pohdiskelemaan, edustavatko jotkut noista opeista hiljalleen taakse jäävää maailmaa, joka on kaukana velhojohtamisen ideasta. Tarkasteluun valitut johtamismallit vaikuttavat paikoin patenttiratkaisuilta. Enemmän uusinta uuttakin olisi löydettävissä.
Olisiko innovaatioteorioissa jotain tuoretta tarkastelupintaa? Tulevaisuudentutkimuskin on nostanut esille tärkeitä ajatuksia. Kannattaa lukea Mika Aaltosen ja Rolf Jensenin tuore teos Mr. & Mrs. Future ja 5 suurta kysymystä. Entä mitä uutta on tuonut keskusteluun esimerkiksi Senge? Luulen, että velhojohtamisen ideat alkavat näkyä nimenomaan postmoderneissa johtamisteorioissa.
Johtaja tarvitsee peilin
Tästä tunnettuja johtamisoppeja käsittelevästä osasta hyötyy erityisesti henkilö, joka ottaa ensi askeleitaan johtamisen saralla. Kirja lukiessaan hän altistuu tärkeille johtamisideoille, kuten johtajalta vaadittavalle aktiivisuudelle, vuorovaikutukselle, jämäkkyydelle, suunnitelmallisuudelle, toiveikkuudelle, järjestelmällisyydelle tai vaikka olennaiseen keskittymiselle.
Kokeneemmalle johtajalle, joka on jo gridinsä muutamaan kertaan kahlannut läpi, tämä osa kirjaa on paluuta aiempien johtamisvalmennusten muistiinpanoihin ja muistumiin. Vertailu Tarun hahmoihin parhaimmillaan syventää aiemmin opittua ja värittää sitä. Omaa johtamista on aina hyvä tarkastella peilin edessä. Se on jopa kriittisen tärkeää.
Kirjan monet nykykäytäntöjä kyseenalaistavat teesit pysäyttävät nekin lukijan. Johtamispuheessamme on esimerkiksi paljon sanamagiaa, asioiden toistamista totutuilla ilmaisuilla. Todellisuus häivytetään epämääräisten sanojen alle. Mitä esimerkiksi on taloudellisuus tai tuottavuus?
Uusi on tulossa
Hietikko on kokenut kirjoittaja, jo pitkään omaleimaisia rikosromaaneita tuottanut kirjailija ja näytelmäkäsikirjoittaja. Hänen työnsä Vaasan kaupunginteatterin hallintojohtajana antaa sekin näköalan sekä fantasiaan että johtajuuteen. Sauron-kirja on sujuvuudessaan johtamiskirjallisuuden ehdotonta eliittiä.
Velhojohtajuuden ideaa kannattaa kehitellä eteenpäin. Siinä on tehtävää sekä Hietikolle että meille muille, jotka tavalla tai toisella työskentelemme johtamisen parissa. Lineaariseen ajatteluun perustuva organisaatio- ja johtamisajattelu on tullut tiensä päähän. Siitä on kuitenkin hankala luopua, koska koko länsimainen markkinataloutemme perustuu tälle newtonilaiselle paradigmalle.
Uusi on kuitenkin tulossa. Pönöttämisen aika on ohi. Johtajalta odotetaan muutakin kuin kykyä pyörittää numeroita tai toistaa kulloisiakin trendi-ilmaisuja. Hänen on tunnettava itsensä. Hänellä on oltava moraalista selkärankaa. Hänen on uskallettava kyseenalaistaa vakiintuneet konventiot. Hänen on oltava ihmisten tasolla. Hänen on luovuttava omasta sankaruudestaan. Hänen on tunnettava kutsumuksensa ja missionsa.
”Eivät edes kaikkein viisaimmat näe loppuun asti”, toteaa velhojohtaja Gandalf.
Pitänee perehtyä tarkemmin. Työnohjaajan kannalta mielenkiintoinen lähestymiskulma johtajuuteen.