Suomen alkoholiongelmaa on yritetty ratkaista monen sukupolven ajan. Kansa on vaappunut kahden ääripään, alkoholismin ja absolutismin välillä. Jotenkin tästä oravanpyörästä pitäisi hypätä pois.

Meillä on Suomessa alkoholiongelma.

Ongelma ei ole, että vuotuinen alkoholikulutuksemme olisi liian alhainen. Juomme ihan riittävästi. Ongelmamme liittyy juomisen säännöstelyyn.

Juomme liikaa kerralla.

Ruotsalainen pilkkaa meitä, virolainen kutsuu pohjoisen hoipertelevia vieraita ”poroiksi” ja venäläinen – no, venäläinen on hiljaa, koska sekin on sammunut.

Mitä meidän tulisi tehdä tilanteen korjaamiseksi?

Ei tippa tapa, mutta tipasta voi tulla tapa

Suomen kieli on pullollaan alkoholikulutuksen hillitsemiseen tähtääviä ilmauksia. Ei juoda työaikana. Ei sunnuntaisin. Ei ennen kahtatoista. Ei viinaa ennen viittä.

Nämä ovat kaikki typeriä ja haitallisia sanontoja.

Ne eivät korjaa vääristynyttä suhdettamme alkoholiin, vaan ne ylläpitävät sitä. Miksi emme saisi juoda työaikana? Miksi ei sunnuntaisin? Miksi ei ennen kahtatoista, tai viittä tai iltakuutta?

Siksi, että ”juominen” tarkoittaa tietenkin ”juopottelua”. Se on sanomaton taustaoletus.

Työaikana ei saa juoda, koska eihän töistä umpitunnelissa tule mitään. Ennen kahtatoista ei voi ottaa, koska loppupäivä menisi maistissa. Eikä sunnuntainakaan voi juoda, koska maanantaista tulisi krapulaisen tuskainen.

Duunissa juomisen hyveestä

Minä juon työaikana. Joskus jo ennen keskipäivää.

Lounaalla saatan siis juoda oluen. Toisinaan viinilasillisen.

Kerran join puoli pulloa. Yhtenä lauantaiaamuna huomasimme kollegani kanssa olevamme laitoksemme ainoat paikalla olevat työntekijät. Jääkaapista löysimme avatun valkoviinipullon. Voi kurja, jonkun viini menee pilalle, ajattelimme. Pullo tyhjeni pitkin päivää. Tutkimus eteni sinä lauantaina kuin itsestään.

Totta kai on olemassa töitä, joissa ei voi ottaa lasiakaan. Itse en ole sellaisessa työssä.

Kuten moneen muuhunkin ilmiöön, myös alkoholiin voi suhtautua kahdella väärällä tavalla. Sitä voi joko demonisoida tai jumaloida. Molemmat ääripäät tekevät saman virheen. Paljastan sen jäljempänä.

Islam, kristinusko ja viini

Uskontojen suhde alkoholiin on vähintään monimutkainen. Koraanissa sitä sekä ylistetään että parjataan. Vanhimmat suurat suhtautuvat siihen myönteisesti. Nuoremmat suurat puolestaan kielteisesti – ehkä sen vuoksi, että alkoholin väärinkäytön seuraukset olivat synkkiä.

Puritanismin kompastuskivi on juuri se, että teon kielteisyys siirretään teon kohteeseen. Ongelma ei olekaan alkoholin väärinkäyttö vaan alkoholi itse. Ei rakkauden ja itsehillinnän puute vaan peittämättömät hiukset.

Mitä tulee kristinuskoon, juominen on suorastaan uskonnollinen velvollisuus. Ainakin ehtoollisviinin muodossa: Ottakaa ja juokaa. Eikä kyse ei ole mistään viinirypälemehusta.

Jeesus muutti ensi-ihmetöikseen veden viiniksi, mutta jotkut kristityt ovat 2000 vuotta yrittäneet muuttaa sitä takaisin vedeksi.

Katolilaisten paperit lienevät puhtaammat, protestanttien pihtaammat. Siinä missä katoliset luostarit ovat jalostaneet maailman parhaat viinit ja oluet, jotkut protestanttiset lähetysjärjestöt ovat exportanneet lähinnä ennakkoluulonsa.

Munkeille kuin maallikoille pätee silti Paavalin neuvo: Älkää juopuko viinistä, vaan täyttykää Pyhällä Hengellä. Pointti ei ole kannustaa siirtymään viinistä pössyttelyyn, vaan välttämään juopottelua.

Absolutismin pahe

Absolutismi ja raittiusliike itsessään eivät ole ongelma. Monelle ihmiselle täysraittius on kirjaimellisesti elinehto. Keksin puoli tusinaa hyvää syytä ryhtyä absolutistiksi.

”Alkoholi on itsessään paha” ei kuitenkaan ole yksi niistä.

Se ei ole hyvä syy siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole totta. Ja mikään, mikä ei ole totta, ei voi olla hyvä toimintaperuste yhtään millekään.

Loppujen lopuksi on olemassa aika vähän asioita, jotka ovat itsessään pahoja.

Joku voi ajatella, että koska molemmissa on alkoholia, lasi viiniä ja pullo kossua ovat tavallaan sama asia. Tai että vieno nousuhumala ja vihainen kännirähinä ovat ikään kuin samalla jatkumolla.

Päättelyn absurdius paljastuu, kun sitä yrittää soveltaa laajemmin. Onko ensisuudelma ja riitaisa avioero saman kolikon kaksi puolta? Kaikki ensisuudelmat eivät pääty huoltajuuskiistoihin, ja nekin, jotka päätyvät, eivät saa pilata muiden ensisuudelmia.

Entä lapset?

Aikuisilla ja vanhemmilla on painava vastuu. Lapset ovat esimerkillemme alttiita. Otan oman vastuuni erittäin vakavasti. Siksi pyrin juomaan myös lasten edessä.

Minkälainen suhde alkoholiin kehittyy lapselle, jonka elämän tärkeät aikuiset käyttävät alkoholia kohtuullisesti?

Lapsi tottuu siihen, että silloin kun isi ja äiti ottavat lasin ”aikuisten juomaa” – viiniä, viskiä tai saunaolutta – heidän käytöksensä ei muutu. Yksi lasi ruokajuomana, ehkä toinen seurustelujuomana. Ei riitelyä. Ei nyyhkytystä. Ei vierasta tunteellisuutta. Hengitys ei haise. Aamupalalle herätään ajoissa, eikä sitä valmista peikko.

Jos minun pitäisi odottaa lasten nukahtamista ennen ”korkin avaamista”, olisi syytä katsoa peiliin.

Perheemme aikuisten seurassa aikaa viettävät lapset, omat ja vieraat, eivät ole koskaan nähneet heitä kännissä. Ei siksi, että he juovat itsensä känniin vasta lasten nukahdettua vaan siksi, etteivät he juo itseään känniin.

Kohtuukäyttäjä on kahden tulen välissä

Tällainen puhe ärsyttää humalahakuista juojaa siinä missä alkoholin demonisoijaakin. Molemmat kritisoivat keskitien kulkijaa, mutta täysin vastakkaisista syistä.

”Moralismia!” sanoo yksi. ”Vastuutonta!” sanoo toinen.

Kohtuukäyttäjän positio on, että alkoholi ja hyve sopivat yhteen. Kohtuullisuuden hyvettä harjoittamalla hän pyrkii välttämään molemmat sitä uhkaavat vastapaheet.

Kohtuullisuuden hyveen ylilyöntipahetta (vice of excess) kutsutaan kohtuuttomuudeksi. Sen puutepahetta (vice of defect) kutsuttakoon paremman sanan puutteessa puritanismiksi. Molemmat ovat paheita.

Puritanistia ärsyttää ajatus siitä, että alkoholin nauttiminen voisi olla hyveellistä, sillä alkoholi on pahaa. Kohtuutonta ärsyttää taas ajatus siitä, että alkoholin nauttiminen voisi olla paheellista, sillä alkoholi on hyvää.

Molemmat tekevät saman virheen. G. K. Chesterton osuu naulan kantaan:

Alkoholisti ja absolutisti eivät ainoastaan ole molemmat väärässä, ne myös tekevät saman virheen. Ne pitävät viiniä päihteenä.”

Filosofi Roger Scrutonin mielestä olisi kummallista, jos Chesterton, joka oli oikeassa useimmista asioista, olisi väärässä viinistä.

Chesterton ja Scruton edustavat klassista hyvepositiota: alkoholi ei ole itsessään hyvä eikä paha. Se voi olla molempia, tilanteesta ja olosuhteista riippuen.

Silloin kun se on sopivaa, ja se on epäsopivaa aika harvoin, ei oteta liikaa. Se hyve, joka ottamista ohjaa, on kohtuullisuus.

Ääripäiden vaappuva logiikka

Syy, miksi yhteiskunnallisesti vaaputaan kahden ääripään, alkoholin ihannoimisen ja demonisohimisen välillä, on seurausta siitä, että olemme unohtaneet hyveen tasapainottavan roolin.

Ääripäät ruokkivat toinen toistaan. Kun laiva on kallellaan vasemmalle, kannen hätääntyneet matkustajat ryntäävät oikealle laidalle – ja paatti kallistuu oikealle. Sitten juostaan kirkuen takaisin vasemmalle.

Mitä tapahtuisi, jos matkustajat asemoituisivat keskelle?

Samanlaista vaappuvaa logiikkaa on historiallisesti ollut havaittavissa myös seksin suhteen.

Kärjistäen, viktoriaanisilla aikakausilla ihmisruumis ja seksuaalisuus peitetään, sillä ne ovat muodostaneet yhteiskunnallisen vaaran. Tämä seksitabujen kyllästämä aikakausi muuttuu ennen pitkää harmaaksi. Kun tarpeeksi monta värikästä kulttuurivaikuttajaa kyllästyy menoon (tai pikemminkin sen puutteeseen), seuraa seksuaalinen vallankumous.

Mutta aika pian tilanne riistäytyy käsistä. Tulee ylilyöntejä. Lopulta homma lähtee lapasesta. Miksi näin käy?

Näin käy siksi, että kumpanakaan aikakautena seksiä ei suhteuteta hyveeseen. ”Viktoriaanisella” ajalla kiistelty ilmiö (seksi, alkoholi, liha) on jotakin ”pahaa”, josta pitää yksinkertaisesti kieltäytyä. Tämä riittää, ei tarvitse harjoittaa sen kulutusta ohjaavia hyveitä. Kun sitten ennemmin tai myöhemmin oivalletaan, ettei se olekaan itsessään pahaa, päätellään että sen on siis oltava itsessään hyvää, aina ja kaikkialla. Tässäkään tilanteessa hyveitä ei tarvita. Miksi tarvittaisi? (Mitä ne edes ovat?)

Tuloksena on sotku, ja luultavasti juuri sellainen, jota se viktoriaaninen käänne pyrki alun perin siivoamaan. (Tai ei aivan samanlainen: seksirobotit, jotka poistavat ihmispersoonan yhtälöstä kokonaan, ovat jotakin radikaalisti uutta.) Ja ruljanssi alkaa alusta.

Paluu hyveeseen

Tästä oravanpyörästä olisi nautinnollista voida hypätä pois.

Miten se tehdään?

Ei pidä pelätä ääripäiden kritiikkiä. Ne hyökkäävät keskelle, koska ne näkevät siellä toisensa. Kahden tulen välissä on usein (ei aina) paras paikka olla. Silloin tietää, että on luultavasti tehnyt jotakin oikein.

Suosittelen Roger Scrutonin humoristisen syvällistä teosta I Drink Therefore I Am: A Philosopher’s Guide to Wine, josta myös monet tämän kirjoituksen ajatukset ovat peräisin. Kirjoitukseni alkuperäinen työotsikko oli lainattu häneltä: Juon, siis olen olemassa.

Päädyin kuitenkin nykyiseen, aavistuksen riskaabeliin otsikkoon – luottaen siihen, ettei tämä kolumni kipua nimeni hakutuloksen kärkeen. Jos näin kuitenkin käy (pahus), mahdollisille työnantajille tiedoksi, että työntekijän guuglaaminen on laitonta.

Muita juttuja

49 thoughts on “Minä juon työaikana

Comments are closed.