Lokakuun 13. vietetään kansainvälistä epäonnistumisen päivää. Kyseessä on suomalaislähtöinen hanke, joka tarjoaa mahdollisuuden pohtia epäonnistumisten mahdollisuuksia. Mitä hyötyä mokaamisesta on?
Epäonnistuminen kaiketi sopii suomalaiselle luonteelle.
Suomessa saa epäonnistua, koska Suomessa annetaan anteeksi. Silti meidän on vaikea sanoa äänen, että olemme epäonnistuneet. Miksi?
Koska epäonnistuja on luuseri. Vai onko?
Epäonnistuja ei ole luuseri. Luuseri on se, joka kaaduttuaan ei enää nouse.
Tosielämässä peli jatkuu niin kauan kuin jaksaa yrittää. Myös silloin kun asialle ei enää mitään voi. Miksi?
Koska elämässä tekemistä tärkeämpää on oleminen. Siksi vaikka joskus asialle ei voi enää tehdä mitään, aina voimme olla voittajia: epäonnistumisen kautta ihminen voi olla entistä suurempi. Miksi?
Koska epäonnistuminen tarjoaa mahdollisuuden sanoa: Anteeksi. Epäonnistuminen auttaa sanomaan: Minä tein virheen.
Anteeksipyynnön ja avun pyytämisen kautta epäonnistuminen yhdistää.
Epäonnistuminen, mikäli siihen suhtaudutaan oikealla asenteella, vahvistaa. Tämä tapahtuu vain, jos ihminen tunnustaa olevansa heikko, haavoittuvainen. Vain teräsmies voittaa aina. Ja teräsmies ei ole todellinen. Epäonnistuminen auttaa meitä sanomaan: Minä tarvitsen apua.
Onnistuminen ei ole sitä, että miellyttää kaikkia. Eikä epäonnistuminen ole sitä, että joku suuttuu. Onnistuminen on asioiden tekemistä oikein. Tämä joskus suututtaa ja vahingoittaa. Onnistuminen tässä tilanteessa tuntuu joskus epäonnistumiselta. Paitsi myöhemmin kuolinvuoteessa.
Kuolinvuode on hyvä tuoda mieleen usein elämämme aikana. Miksi?
Kuolinvuoteessa jos koskaan teräsmiestä ei ole. Kuolinvuoteessa jos koskaan rohkenemme kutsua epäonnistumisiamme niiden oikeilla nimillä, sillä kuoleman hetkellä olemme aidoimmillaan itsemme kanssa. Siksi on hyvä maata kuolinvuoteella monta kertaa viikossa. Tämä mielikuvaharjoitus palauttaa meidät todellisuuteen: mikä on minun totuuteni?
Epäonnistuminen siis palauttaa meidät todellisuuteen, jonka olemme menettäneet tai jota jopa paenneet. Epäonnistumisen kautta voimme olla viisaampia. Epäonnistuminen auttaa sanomaan: Minä tiedän.
Anteeksi (oikeudenmukaisuus), tein virheen (nöyryys), minä tiedän (viisaus) ja tarvitsen apua (yhteenkuuluvuudentunne), johtavat sanomaan minä tahdon (rohkeus) ja nousemaan tuhkasta.
Emme ole enää luusereita – vaan feeniks-lintuja.
Mutta onko tahtominen niin helppoa? Tästä lupaan kirjoittaa seuraavassa kolumnissani. Siihen asti toivotan epäonnistumisen päivälle menestystä.
Jaa-a… se olis ens viikonloppuna oikein kansainvälinen epäonnistumisen päivä.
kuka määrittelee mikä on epäonnistumista?Me itse.
toi kuolinvuode on hyvä oivallus…
Aivan oikein. Viime kädessä jokaisen tulee sanoa: ”Tein virheen”. Se ei auta, että muut sanovat sen puolestamme, jos me emme sitä hyväksy.
Jos epäonnistumisen päivänä 13.10. tekee kaiken oikein, onko silloin epäonnistunut vai onnistunut?
Tää on kyl hyvä… ei varmaankaan kannata mennä kisoihin lauantaina….
Jos kaikki menee nappiin, on aina se riski olemassa, että se epäonnistuu seuraavalla kerralla…
Jos epäonnistumisen päivänä 13.10. tekee kaiken oikein, onko silloin epäonnistunut vai onnistunut?
Tää on kyl hyvä… ei varmaankaan kannata mennä kisoihin lauantaina….
Onko sinulla tämä epäonnistumisen taito …vai luuletko vain …
Minullako? Ainakin olen kyllä hyvä epäonnistumaan. Miten saan epäonnistumisen käännettyä oikeaan suuntaan… se on sitten eri kysymys: kyseessä on elämän pituinen projekti.
Iihmiset tuhlaavat liian paljon aikaa kuunnellessaan toisten ihmisten puheita ja ajatuksia. Kuluttavat tärkeät hetkensä toisten unelmille, voimat ei riitä enää siihen mikä olisi hyväksi itselle. Olisi viisaampaa suoda aikaa itselle, antaa enemmän rauhaa omien ajatustensa kuuntelemiseen. On asioita joita voimme oppia toisilta, viisaus meidän on opittava itseltämme.
Kuolinvuoteella suurin pelko voi olla, ettei ole koskaan elänytkään…