Tämä artikkeli valottaa joidenkin kotimaisten tutkimusten ja suomalaisten asiantuntijoiden näkemyksiä avioerosta ja surusta avioeron selviytymiskeinona. Surevalla on toivoa.
Tilastot osoittavat, että avioerot ovat yleistyneet merkittävästi Suomessa viimeisen 50 vuoden aikana.
Vuonna 1965 solmittiin 36 214 avioliittoa, ja avioeroja rekisteröitiin 4594. Vuonna 1987 vastaavat luvut olivat 26 259 ja 10 110. Nykyinen avioliittolaki tuli voimaan 1988. Silloin solmittiin 25 933 uutta avioliittoa ja kirjattiin 12 146 eroa. Vuonna 2010 vastaavat luvut olivat 29 952 ja 13 619.
Vakiintuneissa avosuhteissa asuvien suhde purkautuu arvioiden mukaan selvästi useammin kuin avioliitto.
On valheellista kuvitella, että avioero voisi toteutua ilman kipua ja monia kielteisiä seurauksia riippumatta siitä, kuinka oikeaksi asianomaiset ratkaisun kokevat. Siksi on syytä pohtia avioeroprosessia ja sen seurauksia mahdollisimman totuudellisesti.
Avioeroprosessin vaiheet
Kuopion yliopistossa tehdyssä pro gradu -tutkielmassaan Päivi Korvuo ja Minna Tenhunen-Kejonen kuvaavat avioeroprosessin vaiheita seuraavasti.
1. Erouhan toteaminen
Ensimmäisessä vaiheessa jompi kumpi puolisoista kiinnittää huomiota avioliittonsa ongelmiin ja asettaa samalla liittonsa kyseenalaiseksi. Aviopuolisot huomaavat loitontuneensa toisistaan. Tämä johtaa vakaviin tiedonkulkuongelmiin sekä tärkeiden aiheiden välttelyyn yhteisessä keskustelussa.
2. Keskusteluvaihe
Tälle vaiheelle ovat tyypillisiä yritykset päästä sovintoon. Rakkauden ja läheisyyden tunteet vähenevät, ja ristiriitaiset tunteet lisääntyvät. On tunteiden myllerrystä sekä irtisanoutumista julkisesta yhteisvastuusta. Tähän vaiheeseen littyy yleensä tunnepohjainen luopuminen yhteisestä elämästä ja aviosuhteesta.
3. Toimintavaihe
Kolmannessa vaiheessa ryhdytään toimiin eron saamiseksi. Läheisyys, ahdistus ja epävarmus vaihtelevat puolisoiden mielessä. Perheen tilanne tulee myös ympäristön tietoon.
Toimintakyky ei ole luotettava, ja olo on epätodellinen. Konkreettisen ja selvän avun tarve on tällöin suurin. Puolisot elävät shokki- ja reaktiovaihetta. Syyllisyys, uhriajattelu, itsetuhoajatukset ja päihteiden käyttö tunteiden helpottamiseksi ovat yleisiä.
Tähän vaiheeseen liittyy yleensä juridinen ja taloudellinen ero sekä vanhemmuuden toteuttaminen erillään. Toimintavaiheessa luovutaan monista asioista:
– puolisosta, kodista ja perheenomaisesta elämäntavasta
– läheisestä ystävästä
– apulaisesta
– mahdollisesti lapsista
– puolison sukulaisista
– omaisuudesta ja entisestä elintasosta
– entisestä identiteetistä, koska vuosia kestäneessä avioliitossa identiteetti on usein vahvasti sidoksissa puolisoon
– usein myös aikaisemmasta itsearvostuksesta syyllisyyden ja häpeän tunteiden vuoksi.
4. Eropäätöksen jälkeinen aika
Eroprosessin neljännessä vaiheessa seuraa pohdiskelua eron syistä ja henkilökohtaista arviointia avioliiton merkityksestä itselle. Tässä vaiheessa luodaan sopimuksia uusista käytännöistä, joita tarvitaan lasten huoltamiseen, asumiseen, tapaamiseen sekä elatuksen ja omaisuuden jakamiseen.
Nyt luopumiskriisissä on meneillään työstämis- ja käsittelyvaihe, jonka tarkoituksena on entisestä luopuminen, surun sureminen, pelkojen työstäminen ja sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen.
5. Uudelleen suuntautumisen vaihe
Eron kokeneen puolison itsetunto alkaa hiljaa palautua, ja hän löytää uusia kiinnostuksen kohteita. Tuskan hallitsemiseen löytyy keinoja, ja kokemansa perusteella ihminen luo uuden perustan elämälleen.
Kun avioerosta on kulunut naisilla 3–3,5 vuotta ja miehillä 2–2,5 vuotta, heidän elämänsä alkaa olla ulkonaisesti jonkinmoisessa järjestyksessä.
Asiantuntijoiden näkemyksiä avioerosta
Tänä vuonna edesmenneen psykiatrian professori Veikko Tähkän mukaan menetyksen käsittely, yksilöllinen surutyö, tapahtuu mieleen palauttamisen prosessina. Siinä yhteiset kokemukset menetetyn puolison kanssa nousevat mieleen yksi toisensa jälkeen ja joutuvat vastatusten kipeän nykytodellisuuden kanssa.
Tähän liittyy kipeä sureminen, mutta samalla myös kunkin tällaisen surukokemuksen kohdalla luopuminen menetetystä puolisosta. Surun tilalle syntyy muisto kokemuksesta: puoliso kuuluu nyt menneisyyteen.
Kun yhteisten, niin myönteisten kuin kielteisten kokemusten läpikäyminen on saatettu päätökseen, integroituvat muistot niistä kokonaiskuvaksi menetetystä puolisosta sellaisena kuin hänet koettiin yhteisen elämän aikana, rakastettuna ja vihattuna, mutta nyt jo muistoihin kuuluvana.
Parhaimmillaan läpikäyty suruprosessi opettaa, mitä etsiä ja mitä välttää myös mahdollisessa uudessa ihmissuhdevalinnassa. Näin valinnan voi tehdä uusin perustein eikä pelkkänä vanhan valinnan toistona.
Surun lähtökohta on tosiasioiden myöntäminen
Avioeroprosessissa on tärkeä kulkea surun tunnelin läpi, sillä vain siten elämään voi vähitellen ilmestyä valoa, pieniä kiinnostavia asioita, joista elämänhalu alkaa kasvaa.
Jos ahdistus ja viha, joilla on oma aikansa, paketoidaan mielestä pois, ne jäävät vaikuttamaan eronneen alitajuntaan.
Vaikka avioeron kokeneen ei suinkaan tarvitse hyväksyä kaikkea, mitä eron yhteydessä on tapahtunut, on tärkeää hyväksyä, että se on tapahtunut. Vain tosiasiat hyväksymällä on mahdollista surra.
Surressaan ihminen ei niinkään sure menetettyä kohdetta, vaan niitä arvoja, tunteita ja merkityksiä, joita menetettyyn kohteeseen liittyy.
Avioero muuttaa ihmistä
Avioero aiheuttaa muutoksia yksilön arvoissa, asenteissa ja minäkuvassa. Ihminen kysyy itseltään avioeron jälkeen: Kuka minä olen ja mitä tahdon? Ja miten voin välttää toistamasta erehdyksiäni? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä?
Avioerotutkijat korostavat sitä, että erosta selviytyminen vaatii todella paljon yksilöltä.
Menetyksen aiheuttama suru ja voimakkaat negatiivisena koetut tunteet sitovat voimavaroja, väsyttävät ja heikentävät yksilön toimintakykyä. Huomionarvoista on myös se, että avioeron läpikäyneet kokevat lähes poikkeuksetta vaikeuksia selviytymisessään oman seksuaalisuutensa kanssa.
Eron jälkeen tulisi jaksaa luoda ja omaksua arjen uudet toimintamallit ja muuttuneet vanhemmuuden käytännöt.
Avioeron vaikutus lapsen suruun
Avioeron vaikutus lapseen on monesti paljon traumatisoivampi kuin aikuiseen. Lapsen suruprosessiin vaikuttavat oleellisesti hänen ikänsä ja perityt ominaisuudet, samoin läheinen ja ulkoinen tukiverkosto.
Avioerossa lapsi joutuu taistelemaan hyvin ristiriitaisten tunteiden kanssa. Ne ovat täysin erilaisia kuin aikuisilla.
Aikuinen kokee omien luottamukseen liittyvien tunteidensa särkymisen sekä siitä johtuvan häpeän ja pettymyksen. Lapsen kohdalla kyse on erityisesti luottamuksen menetykseen liittyvistä masennuksen tunteista, koska lapsi ei aikuisen tavoin pysty erittelemään omaa kokemustaan.
Lapsi on menettänyt luottamuksensa vanhempiinsa, joita hän luonnollisesti ihannoi. Lapsi kuvittelee vanhempansa aina ihanteensa mukaiseksi. Hän jopa kieltää itseään kohdanneen ahdistavan todellisuuden ja pitää vanhempiaan kunnioittamisen arvoisina, vaikka he kohtelevat häntä väärin.
Avioerolapset ylläpitävät usein kuvitelmia siitä, että heidän vanhempansa palaavat yhteen.
Lapset saattavat panostaa hyvinkin paljon tällaisiin unelmiin. Usein lapset myös syyllistävät itseään, ajatellen, että he ovat syypäitä venhempiensa eroon.
Lisäksi lapset pelkäävät, että menetettyään yhden vanhemman, he saattavat menettää vielä toisenkin. Näin he takertuvat ja riippuvat vanhemmissaan, ja vanhempien pitää vakuutella, etteivät he jätä lapsiaan.
Kuoleman kohdalla lapsen kokemus on konkreettinen. Sen sijaan avioerossa on paljolti kyse mielikuvista ja kokemuksista, koska vanhemmat vielä elävät. Siksi avioliiton kariutuminen koetaan hyvin eri tavalla lapsen ja aikuisen maailmassa.
Traumaattinen avioero voi aiheuttaa lapselle hyvin komplisoituneen suruprosessin. Surulle ei jää tilaa, kun lapsen pitää pyrkiä selviytymään avioeroon liittyvistä muista ongelmista. Tästä seuraa, että lapsen ja nuoren omien tunteiden säätely, ihmissuhteet, minäkäsitys ja itsetunto, työ ja toimintakyky koulussa ja työssä sekä oman turvallisuuden ylläpito imevät kaiken energian ja estävät suruprosessin toteutumisen.
Estynyt suruprosessi voi aiheuttaa häiriön, jonka vaikutus ilmenee lievästä vakavaan psykopatologiaan.
Pirkanmaan sairaanhoitopiirin psykiatrian toimialuejohtaja, psykiatrian tohtori, perheterapeutti Klaus Lehtinen, joka toimii myös Tampereella Pitkäniemen sairaalan aikuispsykiatrian johtajana, totesi äskettäin pitämässään luennossa, että noin 60 prosentilla akuutisti sairaalahoitoon joutuneista nuorista ja nuorista aikuisista on traumaperäinen tausta, eli esimerkiksi läheisen äkillinen kuolema, traumaattinen avioero tai vakava koulukiusaaminen.
Suruprosessin tarkoitus on niin lapsen kuin aikuisen kohdalla suuntautua johonkin uuteen ja antaa mahdollisuus muutokseen, jonka kanssa voidaan elää. Avioerossa lapsen tilanne on kuitenkin vaikea, koska lapselle tähän muutokseen liittyy usein vahva syyllisyyden tunne. Avioerolapsi joutuu kokemaan sairasta syyllisyyttä, koska lapsen idealisointikyky on vahvempi kuin kyky objektiiviseen harkintaan.
Surevalla on toivoa
Surun vastakohta ei ole ilo, vaan suruttomuus. Samoin masennus on eri asia kuin suru. Surevalla on kuitenkin aina toivoa.
Surevan ihmisen suuri kysymys on miksi, ja vaikka hän ei löydä kysymykseensä kaiken kattavaa vastausta, on tärkeää, että hän saa viipyä monien miksi-kysymystensä ääressä.
Vain surun kautta elämä alkaa pikkuhiljaa nostaa surevalle esiin toisenlaisen kysymyksen: miten? Miten kaikesta huolimatta elämä voi jatkua?
Hyveet – hyvää profylaksiaa
Työskennellessäni silloin tällöin erouhan tai erotilanteessa olevien parien kanssa olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi Alexandre Havardin Hyvejohtajuus-kirjan sanoman arvosta kriisiytymisiä ennaltaehkäisevänä tekijänä, ei vain työelämässä, vaan myös perhe-elämässä.
