Peter Jacksonin Hobitin ensimmäinen osa lunastaa lupaukset. Kyseessä on monella tavalla erittäin onnistunut elokuva. Mutta miksi?
Myönnän. Odotukseni eivät hiponeet kattoa, kun kävelin teatterin ovista sisään. Ajattelin: parhaimmillaan Hobitti on samaa perushyvää Jacksonin tallin tuotantoa, jota olemme kiitollisena saaneet männävuosina nauttia. Kuitenkin yllätysmomentti puuttui.
Mietin, kuinka hienoa olisi ollut, jos Guillelmo del Toro olisi pysynyt ohjaajan pallilla. Minua kalvoi epäilys, että alkuperäisen Sormusten Herra –trilogia liikevoima ei enää jaksa pitämään Hobittia ilmassa.
Olin väärässä.
Iluvatarin kiitos.
Kun kävelimme 10-vuotiaan poikani kanssa teatterin ovista ulos, emme meinanneet pysyä tohkeudesta tolpillamme. Hänen arvionsa kiteytyi sanoihin: ”Tuo oli 100% eeppisintä juttua ikinä.” Olin melko lailla samaa mieltä.
Siispä. Miksi Hobitti on onnistunut elokuva?
Monet epäilivät Peter Jacksonin lyöneen kättä ahneen Smaug-lohikäärmeen kanssa, kun hän julkisti jakavansa pienen Hobitti-kirjan kolmeen elokuvaan. Vaikka Jacksonin kukkaroon virtaa massia tätä kautta varmasti enemmän, tälle liikkeelle on kuitenkin ihan hyvät perusteet.
Harvemmin kun kirjaa käännetään elokuvaksi, mukaan pyritään ottamaan kaikki keskeiset elementit. Nyt mukana oli myös paljon sellaista, jota kirjassa ei ole. Tämä toimii (lähes aina) hyvin siksi, että Tolkienin eepoksissa on kyse – yllätys, yllätys – tarinankerronnasta.
Kyse ei siis ole ympäriinsä juoksentelemisesta tai miekalle sinne tänne sohimisesta, joka hieman vaivasi Sormusten Herra -trilogiaa. Nyt aikaa jää laulujen laulamiselle. Fiilistelylle. Keskusteluille. Tarinoille.
Kaikelle sille, mikä saa meidät kiintymään kertomuksen sankareihin.
Esimerkiksi kääpiöiden johtajan, Thorin Tammikilven, tarinaa avataan hiljalleen matkan edetessä. Ja kun elokuvan lopulla hänet päästetään irti, on seurauksena homeerinen kohtaus, joka ansaitsee paikkansa Rockyn ja Terminator II:n rinnalla.
Kuva palvelee tarinaa
Del Toro pysyi mukana tuotantotiimissä, ja hänen visuaalinen kädenjälkensä näkyy paikoitellen todella hienosti. Jacksonin jo muutenkin hienolta näyttävä maailma saa yhteistyön kautta lisää syvyyttä ja maagista voimaa.
Teknisesti elokuvanteko on kehittynyt kymmenessä vuodessa huimasti. Hobitti näyttää hienommalta kuin Sormusten Herrat. Ehkä ensimmäisen kerran voidaan sanoa, että tietokoneanimoidut hahmot näyttävät paremmalta kuin maskeeratut ihmiset. Erityisesti Azog Turmelija on todella hienosti toteutettu, eikä katsoja hetkeäkään kaipaa perunakuminaamari päällä ähisevää näyttelijää.
Viimeistään siinä vaiheessa kun Klonkku päästetään irti, on katsoja myyty. Mikä tärkeintä, tietokoneanimaatio ei ole itsetarkoitus, vaan se palvelee tarinaa. Klonkusta tekee erityisen onnistuneen se, kuinka hänen kuuluisa arvuuttelukohtauksensa on kirjoitettu ja toteutettu.
Elokuva muodostaa myös kohtalaisen eheän narratiivisen kokonaisuuden, vaikka sitä vaivaakin se tosiasia, että ”odottamaton matka” ei etene paljon Konnun reunoja pidemmälle.
Keskuksessa on hobittien mukava, tavanomainen elämä ja se, kuinka toisen (kääpiöiden) hätä kutsuu yhden heistä auttamaan niitä, joilta tämä tavanomainen elämä on riistetty. Kääpiöillä ei ole kotia. Hobiteilla on koti. Vaikka Bilbo aluksi vastustelee, eikä edes oikein tiedä miten päin miekkaa pidetään kädessä, hän haluaa silti auttaa. Koska hän haluaa, että muillakin on se, mitä hänellä. Takkatulen loimu. Arki.
Kaikesta näkee, että käsikirjoitusta tehdessä on ankarasti luettu Tolkienin koko tuotantoa, ja mietitty mikä siinä keskeistä. Tätä on pakko arvostaa.
Mukaan on tosin sotkettu muutama ongelmallinen elementti. Näistä ehkä pahin on Jar Jar Binksiin vertautuva velho Radagast Ruskea. Toisekseen elokuvassa on muutama yhdentekevä puskafarssimainen kikkailujakso, joka rikkoo muuten tyylikkään kokonaisuuden. Pahoin pelkään, että nämä kohtaukset ovat juuri Jacksonin kynästä. Sen verran homma ampuu yli.
Elokuvassa on useita visuaalisia viittauksia Sormusten Herra –trilogiaan. Osa näistä on turhia. Mutta se kuinka sormuksen voima selviää Bilbolle, toisintaa hyvin Sormusten Ritareiden kohtauksen Pomppivan Ponin majatalossa.
Jokaisen sukupolven osaksi tulee sama taakka ilman, että he sitä itse valitsevat. Paha löytää meidät ja jälkeläisemme aina.
Ihan tavallisia asioita
Elokuvan aatteellista substanssia voisi sanoa aika niinistöläiseksi. Gandalf toteaa presidenttimme mietinnön sanoja lainaillen: ”Yksinkertaiset asiat pitävät pahan poissa.”
Emme tarvitse valtavia ideoita, suuria muutoksia, vallankumouksia. Se, että kukin tekee osansa, pitää sanansa ja jakaa omastaan, riittää.
Elokuvan oikeistolaisuus on hyvää oikeistolaisuutta, joka tiedostaa itseensä sisältyvät vaarat ja nostaa ne heti esiin. Alun komeassa epilogissa kerrotaan, kuinka liiallinen halu omistaa vie kääpiöiltä heidän kotinsa. Liika omaisuus korruptoi ja tuo ovesta sisään turman. Myös kääpiöiden halu palata kotiinsa on osittain pahan himon saastuttamaa. Eikä omastaan jakaminen ole helppoa, sen saa Bilbokin huomata.
Tarinan edetessä käy ilmi, että Keski-Maan kohtaloa ohjailevat, hyvässä ja pahassa, sen asukkaita vanhemmat voimat. Se mistä tuuli oikein puhaltaa, on välillä epäselvää jopa haltiaruhtinaille ja velhoille.
Gandalfinkaan perusteet eivät kestä kritiikin tulvaa ja hänen halunsa auttaa kääpiöitä muuttuu änkytykseksi häntä suurempien, viisaampien ja valkoisempien neuvonpidossa. Silti hän tietää mikä on oikein, vaikka ei osaakaan hienosti argumentoida miksi.
Hyvä katastrofi
Jos sinulta on jostain syystä jäänyt lukematta Tolkienin pieni essee Saduista (löytyy suomeksi kirjasta Puu ja Lehti), en voi kylliksi kehottaa sinua etsimään sitä käsiisi ja lukemaan sitä syvän ajatuksen sekä pienen punaviinilasin kera.
Esseessään Tolkien tarkastelee eukatastrofin eli hyvän katastrofin merkitystä. Kyseessä on paha tapahtuma, joka kuitenkin muuttaa asioita hyviksi. Tämä teema läpäisee koko Tolkienin tuotannon. Esimerkiksi Klonkku on ymmärrettävissä oikeastaan vain tämän idean lävitse.
Usein on kyse uhrista ja uhriksi antautumisesta; siitä, kuinka kuoleman kautta syntyy uutta elämää, riidan kautta sovinto, epäilyksestä luottamus ja riitasoinnusta harmonia.
Samoista teemoista ensimmäinen Hobitti-elokuvakin ammentaa. Näin se tulee liitetyksi monin eri tavoin – visuaalisesti, musiikillisesti ja kerronnallisesti – osaksi itseään paljon suurempaa tarinaa.
Jason pyysi minua kopioimaan tämän kommenttini tuolta Facebookista myös tänne, joten:
”Hobitin” aatteellinen substanssi ”aika niinistöläistä”?
Vaikka kyse olisikin vain Hobitti-elokuvasta, tulkinta muistuttaa jo pakoviivoiltaan hieman siitä, mitä Jarkko Tontti aikoinaan kirjoitti ”Taru sormusten herrasta” (kirjasta). Tontin mukaan kyseessä on siis (ääri)oikeistolainen teos, koska Sam tekee töitä Frodolle ilman palkkaa, koska paha tulee aina idästä, koska se on yksi Halla-ahon lempikirjoista ja niin edelleen. Että kirja pitäisi heittää roskiin.
Tontin teksti on vuodelta 2009, enkä ole vieläkään voinut lopettaa sille nauramista. Tulkinta sopii siis tietysti, ei siinä mitään – mutta jo kirjallisuustieteen peruskurssilla opetettiin, että tekstiin ei ole juuri soveliasta muiluttaa mukana mitään sellaista, jota siinä yksinkertaisesti ei voi olla. Hobitti-kirja tai sen pohjalta tehty elokuva ei ole syntynyt niinistöläisessä Suomessa, joten olisi hienoa lukea siitä analyysi, joka nostaa esiin jotakin kirjan / elokuvan omaa ”substanssia”. Ja fantasiakirjan politisointi on vieläpä sitä, mitä Tolkien itse inhosi kaikkein eniten; itse puolestani allegoria on käsite ja (kirjallisuuden)laji, jonka voisi heittää roskiin. Teos, oli se kirja, elokuva tai mikä tahansa muu kulttuuriartefakti, luo aina jotakin; se luo ajattelua, paon viivoja ulos tekstistä ja kohti uusia alueita ja paikkoja. Ymmärrän, että tulkinnallisia hyppäyksiä päivänpolitiikkaan ja tapetilla oleviin yhteiskunnallisiin asioihin tekee takuulla mieli tehdä, mutta kenties ne sopivat paremmin kulttuurituotteisiin, jotka on tarkoitettu poliittisiksi ja yhteiskunnallisiksi?
Ps. Ehkä tässä ärsyttää se, että en todellakaan halua sekoittaa yhtä lempikirjaani niinistöläisyyksiin. Jos jotakin, itse odotan ”Hobitilta” vahvasti vedettyä pakoviivaa pois tästä niinistöläisestä Suomesta ja kohti mahdottomia tai poissaolevia alueita. Ja että ”hyvää oikeistolaisuutta”? Täältä vasemmistosta nyt kun asiaa katsoo, tuohan näyttää vähän oksymoronilta.
Pps. Muuten pidin analyysista, siinä oli mahdottomasti hyviä pointteja! Ja se siis sai minut odottamaan elokuvan näkemistä paljon enemmän kuin yksikään tähän mennessä lukemani arvostelu. Ja niitä kyllä onkin kertynyt jo useita…
Hei Juha,
Ja kiitos kommentista.
Olen itsekin kuullut tuosta Tontin analyysistä, mutten ole sitä lukenut. Oletko varma, ettei se ole trolli? Kuulostaa vähän Alan Sokal –tyyliseltä pilalta.
Oma pointsini ei ollut politisoida Hobittia tosissaan. Tämä ilmenee käyttämästäni liioittelevasta ilmauksesta, jossa väitän Gandalfin lainanneen presidentin mietintöä, mikä on oletettavasti mahdotonta.
Tolkienia itseään nyppi fantasian ja oman maailmamme samaistaminen. Sauron ei ole Hitler. Sormus ei ole atomipommi. Jne. Mutta silti hänen ajatuksensa subkreaatiosta perustuu katoliseen analogia entis –ideaan, jossa eri maailmat läpäisevät toisiaan. Tällöin niiden välillä löytyy yhtymäkohtia, joissa voimme sanoa esimerkiksi, että ”Sauron on Hitlerin kaltainen”. Osaltaan juuri tähän fantasian voima perustuu: se tekee meille tutuista asioista vieraita ja avaa tätä kautta meidän ymmärryksemme näkemään oman todellisuutemme yhä tarkemmin.
Tästä syystä johtuen me voimme löytää yhtymäkohtia Keski-Maan velhojen ja omien poliitikkojemme välillä, hyvässä ja pahassa. Mutta tämä ei oikeastaan tee, ainakaan Tolkienin korpuksesta, sen enempää puhtaasti oikeistolaista kuin vasemmistolaistakaan.
Muutenkin katolinen poliittinen filosofia, johon Tolkienkin mitä luultavimmin sitoutui, on aina heilunut poliittisten ääripäiden välillä. Tolkienilla tähän vielä liittyy, kuten oikein huomaat, eskapistinen ja utopistinen ulottuvuus. Todempi maailma on jo sellaista mihin ei oikein koskaan päästä käsiksi. Kontu taas on eräänlainen taivas maan päällä, koska se on niin epäpoliittinen; mutta silti sekin on hobittien omien omituisten luonteenpiirteiden vaivaama, ja sinnekin osaa paha löytää tiensä.
”Hyvä oikeistolaisuus ” on minulle samanlainen asia kuin ”hyvä vasemmistolaisuus”. Molempia ajattelumalleja voi toteuttaa sekä hyvin että huonosti. Ja huono toteutus on samanlainen rajan molemmilla puolilla: ajatellaan, että minun ideologia on aina oikea ja siitä seuraa vain hyvää eikä koskaan mitään pahaa. Tämä juuri on Keski-Maan pahisten yhteinen piirre: järkkymätön usko omaan hyvyyteensä. Tästä puuttuu kokonaan epäilys.
Hei, Olli-Pekka,
Erinomainen vastaus, kiitos siitä.
Valitettavasti en usko Tontin blogikirjoituksen olevan trolli. Miehen Internet-kommentointia pitemmän aikaa seuranneena Tolkien-kritiikki ei ole edes sieltä erikoisimmasta päästä. Viimeksi noin kuukausi sitten hän muun muassa syytti Jyrki Kasvia piraatiksi, koska tämä oli lukenut lapsille satukirjaa (ilmaiseksi) julkisesti kirjastossa. Tontin mukaan tässä hyödyttiin sisällöntuottajan aikaansaannoksista ilman, että sisällöntuottaja pääsee osingolle. Tontin argumentointitapa on valitettavan tuttu lokki-taktiikka: liihotellaan paikalle, ulostetaan oma jätös muiden riesaksi ja räpytellään takaisin yläilmoihin. Eikä juuri milloinkaan vaivauduta paikan päälle takaisin vastaamaan saatuihin kysymyksiin, saati kritiikkiin.
Kenties merkittävä ero Sokalin ja Tontin tekstien välillä on se, että Sokalin teksti on hauska. Itse tulen nimenomaan siitä ”jälkimodernista kulttuurintutkimuksen diskurssista”, jota Sokal tekstissään panee halvalla – aiheellisesti ja kipeästikin, etten sanoisi. Tontin Tolkien-tulkinta puolestaan on täysin yksisilmäinen, kaikessa kiihkomielisyydessään niin erikoinen ja ”out there”, että sitä on mahdotonta ottaa vakavasti. Tässä mielessä trollivihjauksessasi saattaa olla jotakin perää, kuka tietää.
”Tolkien ja pysähtyneistön fantasiat” julkaistiin vihreän puolueen Vihreä lanka -lehden blogissa kesäkuussa 2009. Tuosta alla olevasta linkistä se löytyy edelleen, jos olet kiinnostunut jutun lukemaan.
http://www.vihrealanka.fi/blogit/tolkien-ja-pysahtyneiston-fantasiat
Se Tontista ja kaikenmaailman pysähtyneistöstä. 😉 En mitenkään halunnut antaa sellaista kuvaa, että rinnastaisin analyysiäsi Tontin hölmöön tekstiin. Nostin sen esimerkiksi tavasta lukea tekstiin jotakin sellaista, joka ei sinne yksinkertaisesti kuulu – ja vieläpä tavalla, joka uhmaa kaikenmaailman kirjallisuuden painovoimalakeja. Vastauksesi on täydellinen disclaimer itse analyysiisi, siis juuri se vastaus, jota itse kaipasinkin. En hetkeäkään uskonut, että tarkoituksesi olisi luoda yksiviivaisesti paralleeleja Tolkienin fantasian ja nyky-Suomen oikeistolaisen poliitikan kanssa. Mutta ilman tätä selventävää disclaimeria tekstistä tosiaan – ainakin minua – jäivät hiertämään sellaiset kohdat, jotka tuntuivat alleviivaavaan Hobitti-teoksen olevan myötäsyntyisesti ”oikeistolainen”. Toisin sanoen ainoa asia, josta haluaisin tässä nyt nipottaa on se, että kaksi seuraavaa asiaa kuulostavat (minun korviini) täysin erilaisilta:
– ”Elokuvan aatteellista substanssia voisi sanoa aika niinistöläiseksi.”
– ”[…] voimme löytää yhtymäkohtia Keski-Maan velhojen ja omien poliitikkojemme välillä, hyvässä ja pahassa” (koska fantasia tekee meille tutuista asioista vieraita ja näin laventaa ajatteluamme suhteessa omaan aikaamme).
Sama pätee myös mainittuun ”elokuvan oikeistolaisuuteen”: on eri asia sanoa analyysissa ”elokuvan oikeistolaisuuden” olevan ”hyvää oikeistolaisuutta” verrattuna siihen, että löydämme yhtymäkohtia Keski-Maan henkilöhahmojen ja meidän aikamme yhteiskunnallisten asioiden välillä. Ymmärrän, että elokuvasta verkkosivulle kirjoitettu arvostelu / analyysi ei ole mikään akateeminen teksti, jossa ei saisi käyttää elävää kieltä ja erilaisia retorisia painotuksia, suoria mutkia, rinnastuksia sekä muita tehokeinoja – mutta yllä mainitsemani kohdat vain hyppäsivät ikävästi silmille juttua lukiessani. Vastauksesi selvensi analyysiäsi merkittävästi, monia vastauksessa esille tuotuja perusteluja olisin mielelläni lukenut jo itse analyysitekstistä. Ja näin ollen olisimme varmasti olleet samalla sivulla alusta alkaen.
Sokal-esimerkki oli hauska nosto, koska – kuten yllä mainitsin – itse peilaan kulttuurikysymyksiä nimenomaan useiden Sokalin kritisoimien mannermaisten ja jälkistrukturalististen ajattelijoiden kautta. Kun esimerkiksi Deleuzen ajattelussa yksi keskeinen piirre (suhteessa kirjallisuuteen, elokuvaan, kuvataiteeseen ja filosofiaan) on se, miten kulttuurinen artefakti toimii eräänlaisena ”koneena” (jonka osia ovat itse artefakti, sitä tavalla tai toisella lähestyvä subjekti ja näiden väliin jäävä, koko koneen polttoaineena toimiva affektiivinen kokemus) tuottaen uutta ajattelua, uusia käsitteitä ja uusia pakoviivoja kohti uusia käsitteellisiä tai mentaalisia alueita, tartun välillä aika hanakasti teksteihin, joissa uuden ajattelun sijasta pakotetaan esimerkiksi kirjan tai elokuvan päälle jonkinlainen tulkinnallinen aikalaissapluuna, joka itse asiassa torppaa kaikki ”koneesta” lähtevät pakoviivat pakottamalla teoksen omaan ruotuun. Toisin sanoen itse toivon aina saavani lukea enemmän siitä, mitä jokin teos voi kertoa meille kuin taas lisää siitä, miten me muilutamme teoksen ”vain” aikalaiskontekstiin. Ja tästä jälkimmäisestähän ei tietenkään nyt ollut analyysissäsi kyse, kun sitä ansiokkaasti vastauksessasi selvensit.
kävin katsomassa eilen. Viihdyin ja olisin halunnut olla pidempäänkin, vaikka pidän itse elokuvaa liian pitkävänä ja polveilevana. Viihtymiseni syy oli lapsuuden ja nuoruuden Keskimaan-rakkaus. Oma veikkaukseni on, että tästä on kyse monen kohdalta, että elokuva on vähemmän tärkeä kuin henk.koht. muistot Keskimaasta ja niiden elpyminen kolmeksi tunniksi. Sinänsä yhdyn yht.kunnalliseen analyysiisi: elokuva julistaa sellaista oikeistolaisuutta, minkä mielikuviin Kokoomuksen vaalikampanjoiden mainonta palautuu: hyvien tyyppien harmoniaan. Lisäisin tärkeäksi elementiksi vielä (maaseutu)englantilaisuuden, mitä ilman—väitän—Tolkienia ei voi ymmärtään alkuunkaan. Ja lopuksi: Radagast oli musta hyvä lisä. Se toi mieleen Hobbitin sadunomaisuuden. Minulle kirjan viehetystä suuri osa on juuri se, ettei se ole yhtä eeppinen kuin Sormusten herra. Radagast pikku apureineen osui tässä ytimeen.
Kävin katsomassa leffan eilen. Viihdyin ja olisin viihtynyt pidempäänkin, vaikka pidin itse elokuvaa liian pitkänä ja polveilevana. Syy miksi viihdyin oli lapsuuteni ja nuoruuteni Keskimaan-rakkaus. Oma veikkaukseni on, että tästä on kyse monen muunkin kohdalla, että elokuva on vähemmän tärkeä kuin henk.koht. muistot Keskimaasta ja niiden elpyminen kolmeksi tunniksi. Sinänsä yhdyn yht.kunnalliseen analyysiisi: elokuva julistaa sellaista oikeistolaisuutta, minkä mielikuviin Kokoomuksen vaalikampanjoiden mainonta palautuu: hyvien tyyppien harmoniaan. Lisäisin keskeisiin elementteihin vielä (maaseutu)englantilaisuuden, jota ilman—väitän—Tolkienia ei voi ymmärtää alkuunkaan. Ja lopuksi: Radagast oli musta hyvä lisä. Se alleviivasi Hobbitin sadunomaisuutta. Minulle kirjan viehätystä suuri osa on juuri tämä, ettei se ole luonteeltaan yhtä eeppinen kuin Sormusten herra. Siksi Radagast pikku apureineen osui ytimeen, etten sanoisi sydämeen.
Hep! ”Englannin maaseutukortti” lyöty pöytään.
mä lyön kohta sut lattiaan ellet heti lopeta kommentoimasta mun viestejä. Kiitos muuten viimeisestä!
voi vitsi nukuin kun soitit eilen , sit kuulin äidiltä kun heräsin että olitte menny leffaan.. onneks jenni tuli meille ja lupas et se tulee kattoo ton mun kanssa! 🙂 mut ois ollu kiva nähdä suaki! nähdäään jouluna viimeistään !!
No niin, olen näköjään tehnyt asiallisesta keskustelusivustosta omien arkipäiväisyyksieni forumin. Jos moderaattori katsoo parhaaksi siivota nää pois, antaa mennä vain.
Samaa mieltä, Radagast oli kiva lisä. Kävin katsomassa elokuvan eilen toista kertaa, ja toisin kuin ensimmäisellä kerralla, nyt pidin elokuvasta. Pidin siitä itse asiassa todella paljon.
Kävin katsomassa tämän kaksi kertaa viikonlopun aikana. Erikoinen huomio. Ensimmäisellä se oli pieni pettymys – mutta toisella kerralla se oli jo todella hyvä. Täytyy miettiä hiukan enemmän, miksi näin oli. Mutta olen iloinen, että kävin katsomassa toisen kerran. Se muutti mielikuvaani täysin.
Tanaan menossa katsomaan, saa nahda 😉
Puhutaan kyllä elokuvasta mikä menee multa täysin yli hilseen… Vaikken oo ees nähny :)se sormus taru oli jo niin kauheeta kuraa etten viitti antaa tälle ees mahollisuutta…
http://www.theonion.com/articles/the-hobbit-to-feature-53minutelong-scene-of-bilbo,30727/
Mennään ehkä huomenna katsomaan Senjan kanssa. Oli niin lupaava tämä arviokin.
Hobitin elokuvaversio miellytti suurimmaksi osaksi minuakin. Tunne elokuvan katsottuani ei ollut kuitenkaan niin euforinen, kuin aikoinaan pitkään odottamieni Taru Sormusten Herrasta -pätkien jälkeen.
Martin Freeman vakuutti Bilbon roolissa. Toiseksi suosikikseni nousee ehdottomasti Klonkku, josta oli saatu entistä ilmeikkäämpi.
Mielestäni tämä Hobitin ensimmäinen osa oli kuitenkin liian toimintaa pursuileva. Hieman yksinkertaisempana se olisi ollut varmaan lumoavampi. Aion silti mennä katsomaan sen uudestaan, ja toki odotan jo kovasti seuraavia osia. 🙂