Naimisjuttuja

Hyvejohtajuus.fi palaa kesälomaltaan. Ensimmäisen kolumnin teema on yhteiskunnallisesti tärkeä. Naida vaiko eikö naida? Lakimiehen näkökulma.

Reilut puoli vuotta sitten huomasin silloisen tyttöystäväni kanssa, että olemme pian seurustelleet yhteensä 10 vuotta. Kun 10-vuotispäivämme sattuisi lisäksi lauantaille, totesimme, että olisi ehkä hyvä aika mennä naimisiin.

Tuskin tässä oltaisiin ihan heti eroamassa, jos 10 vuotta olemme toisiamme sietäneet. Ja niin siinä sitten kävi, että 4.8.2012 totesimme ”tahdon”.

Naimisiinmeno ei ole nykyisin kovinkaan trendikästä. Syitä avioliittoa vastaan on useimmiten kolme.

Ensimmäinen vastalause on: En halua mitään Jeesusta tai muutakaan hengellistä aspektia mukaan yksityiselämääni. Tämän käsityksen taustalla on puhdas erehdys.

Avioliitto on nykyään Suomen lain mukaan lähtökohtaisesti maallinen instituutio, joka kyllä voidaan hoitaa tiettyjen uskonnollisten yhdyskuntien avulla, mikäli sellaiseen on halua. Lain kirjoitusmuoto kuitenkin lähtee maallisuudesta: avioliittoon tai vihkimistoimitukseen ei tarvita Jeesusta, Jumalaa, Allahia tai muutakaan korkeampaa voimaa. Jos sellaisen kuitenkin tahtoo, sellaisen saa.

Avioliitto sopii siis niin ateistille kuin aamenenlausujallekin. Kaikki voivat olla iloisia.

Toinen vastalause on: En tahdo mennä naimisiin, koska se rajoittaa elämääni. Tai jokin muu tämänkaltainen kommentti. Hieman yllättäen tämä on suhteellisen yleinen lausahdus jopa vuosia seurustelleilla pareilla, joiden yhdessäolo ja -elo ovat täysin vakiintuneet.

Ideana tässä vastalauseessa on se, että puhuja katsoo naimisiinmenon jotenkin sitovan ihmisen toiseen tavalla, jota ei saa purettua. Tämä väite voidaan kumota kahdelta kantilta.

Ensinnäkin vuosia seurustelleet ihmiset ovat jo sitoutuneet toisiinsa ja mahdolliset ”elämän rajoitukset” tulevat jo sitä kautta. Yhteiseloon kun useimmiten kuuluu esimerkiksi toisen mielipiteen kysyminen siitä, onko ok lähteä yksin tai kaveriporukalla reissuun viikoksi ulkomaille. Se, onko henkilö avioliitossa, tuskin vaikuttaa toisen huomioimiseen millään tavalla.

Toinen idea, mikä tässä kommentissa piilee on se, että avioerosta olisi noloa tai muuten ikävää kertoa sukulaisille. Se on varmasti täysin totta. Avioero harvemmin on ihmiselämän huippuhetkiä. En kuitenkaan näe, miten sitten olisi helpompaa kertoa eronneensa avopuolisostaan, jonka kanssa on ollut viimeiset 20 vuotta.

Avio- ja avoeron vaikutukset sosiaaliseen elämään ovat aivan samat – sillä erolla, että avioerossa täytyy ilmoittaa asiasta maistraatille. Omaisuus tulee tietysti eron hetkellä jakaa, mutta avioehdolla voi pesänjakoa viilata miten haluaa.

Kolmas ja ehkä mielenkiintoisin vastalause on Vanhentunut instituutio-näkemys. Se onkin näistä ainoa, jolla on edes jonkinlaista totuuspohjaa.

Epäilen kuitenkin, onko kukaan tuota lausetta hokeva miettinyt, millä tavalla avioliitto on vanhentunut instituutio, miten se vaikuttaa ja mitä sille voi tehdä.

On totta, että avioliitto on vanhentunut. Avioliittolaki on edelleenkin rakennettu yhden elinikäisen avioliiton pohjalle. Tämä ei olisi ongelmallista, ellei noin puolet avioliitoista päättyisi eroon. Yhteiskunnassa vallitseva pariutumismuoto on sarjamonogamia. Olisikin paljon järkevämpää, että avioliittolaki heijastelisi tätä faktaa. Ja tältä kannalta avioliitto on vanhentunut instituutio.

Avioliiton ja avioliittolain puolesta on kuitenkin sanottava, että se on helposti muovattavissa. Esimerkiksi laatimalla tarkka avioehto voidaan sopia hyvinkin yksityiskohtaisesti siitä, mitä eron hetkellä tapahtuu ja mitä esimerkiksi omaisuudelle käy.

Avioliitto on siis yllättävän toimiva instituutio, eikä sitä ole sen mahdollisen ”vanhentuneisuuden” takia syytä jättää käyttämättä.

Miksi sitten avioitua ylipäänsä? Joku romanttisempi voisi ehkä todeta syyksi ”rakkauden vuoksi”. Se ei kuitenkaan ole minusta lainkaan riittävä syy. Fiilispohja on ihan hyvä lähtökohta elämän suurille ratkaisuille, mutta useimmiten päätöksiä kannattaa miettiä myös järjellä.

Esimerkiksi jos suunnitelmissa on jälkikasvun hankkiminen, avioliitto on hyvinkin suositeltava. Kuten eräs viiden lapsen isä minulle sanoi: ”Siinä vaiheessa kun kolmas lapsi oli tulossa, tuli puheeksi avokkeen kanssa että jos nyt vaikka mentäisiin naimisiin… Alkoi meinaan jo kyllästyttää se lapsenvalvojan luona ravaaminen isyyden tunnustamiseksi.”

Toinen merkittävämpi syy on kuitenkin niinkin iloinen kuin kuolema. Avioliitossa olleen parin eloonjäänyt puoliso perii 1. veroryhmän mukaan eli edullisimmalla prosentilla, ja tämän oikeus asua parin käyttämässä asunnossa on hyvin vahva. Uusi ”avoliittolaki” on lieventänyt eroja menneeseen, mutta aviopuolison asema on yhä vahvempi ja ennen kaikkea halvempi.

Joskus minulta kysytään, eikö avopari voisi päästä esimerkiksi sopimusjärjestelyillä samaan asemaan kuin aviopari. Hyvin pitkälti voi. Varsinkin testamentin laatimiseen panostamalla voi avopari junailla asiansa hyvin pitkälti avioliiton perimyskuviota muistuttavaksi. Tässä on kuitenkin pari ongelmaa.

Vaikka ”tavallisen” testamentin laatiminen on nimittäin melko helppoa, on huomattavasti haastavampaa laatia avioparin saamaa kohtelua emuloiva testamentti. Koska useimmat eivät tästä selviä, voi lakimiespalveluiden hintalappu nousta melko korkeaksi.

Tämän lisäksi veroja ei voi noin vain välttää.

Kyse on siis siitä, että avioliitossa henkilö huolehtii partnerinsa taloudellisesta hyvinvoinnista myös sen jälkeen, kun itse poistuu elävien kirjoista. Minusta se on ihan kunnioitettava tavoite.

Artikkelikuva (CC) BY 2.0 Ed Seymour (Edwaado @ Flickr).