Tämä kertomus perustuu tositapahtumiin.
Olipa kerran kaksikymppinen opiskelija, joka kaikkein eniten olisi halunnut olla hyväkroppainen, hyvännäköinen. Sellainen muodokas vartalo, ryhdikäs ja kiinteä, vatsan kohdalla ei hyytelömäistä ainetta ilmapallon päällä. Hyvät pakarat ehdottomasti myös! Tiedättehän, sellainen Kalifornian rantabulevardilla rullaluisteleva, jota käännytään katsomaan. Jota ihaillaan, arvostetaan, rakastetaan.
Kerran pari vuodessa hän päätti ryhdistäytyä ja aina silloin tällöin uskoi löytäneensä vihdoin sen ratkaisevan jutun, joka tulisi räjäyttämään pankin. Välillä tämä kultainen avain oli valikoima ruoka-aineita, pillereitä tai jauheita, välillä se oli terveyslehti, välistä kuntoiluohjelma, jäsenyys kuntoklubilla, kuntoiluväline nurkassa. Ja silloin tällöin henkinen itsekurin skarppausohjelma.
Mutta vuodet kuluivat ja vahamainen aine löllyi hänen ympärillään mukana kaikkialle. Lohduttaakseen itseään kovasta yrittämisestä huolimatta tapahtuneista epäonnistumisista kaksi… eh… kolme… pian jo nelikymppinen ikuinen opiskelija söi suklaata. Välistä jäätelöä, sipsejä, juustoa ja viiniä.
Juustoa ja viinä nautittiin myös luokkakokouksessa, jossa nelikymppinen tapasi lukioaikaisia luokkatovereitaan. ”Olet muuten ihan tismalleen samannäköinen kuin silloin, paitsi tietysti vain vanhempi!” tokaisi eräs luokkatovereista.
Ikuinen opiskelija musertui täysin. Yhtäkkiä hän ymmärsi, kuinka käsittämättömän määrän aikaa, tahdonvoimaa, ajatusenergiaa, tunne-energiaa ja rahaa hän oli uhrannut vuosikymmenien aikana yrittäessään muovata vartaloaan – ja siis epäonnistunut. Ja vielä väitetään, että aikuinen luovuttaa liian helposti! Bullshit! Lapsi oppii kävelemään hetkessä ja ihan itsekseen verrattuna aikuisen vuosikausia kestävään kropanmuovausprojektiin!
Tuossa hetkessä ikuinen opiskelija luovutti. Hän tilasi Irish coffeen – sitähän ei saa juoda, siinä on kermavaahtoa ja siis liikaa kaloreita – ja suklaajäätelöannoksen. Kun hän lopulta sai itsensä raahattua kotiin noista kamalista itsetunnon romuttajaisluokkajuhlista, hänen nelivuotias lapsensa oli eteisessä vastassa ilahtuneena yllättävän varhaisesta kotiinpaluusta. Ikuinen opiskelija kysyi lapseltaan iltasatua lukiessa, millainen äidin masu on. ”Ihanan pehmeä!” tämä vastasi. Entä millaiset äidin kädet ovat? ”Tosi vahvat, ne jaksavat kantaa minut sänkyyn kohta.”
Ikuinen opiskelija ymmärsi juuri omaavansa unelmansa täyttävän vartalon. Hän alkoi kohdella sitä hyvin eri tavalla kuin ennen. Lempeästi, arvostaen – kuin lastaan. Eihän hän lastaankaan yrittänyt väkisin pakottaa muuttumaan paremmaksi, tietenkään. Ei sättinyt ja mollannut, vaan kehui, helli ja rohkaisi oppimaan.
Tuosta päivästä eteenpäin hän seisoi peilin edessä aluksi mieli tyhjänä, vain katsellen hyväksyen ja arvostelematta itseään, kuin olisi tavannut tuntemattoman kehon joka päivä. Ei hän toki heti kyennyt näkemään itseään kauniina. Mutta eräänä erityisen hyväntuulisena päivänä hän näki yllättäen peilissä saman ihanan pehmeän masun ja vahvat kädet kuin hänen lapsensa oli taannoin nähnyt.
Kohti kesää elettäessä ihanan pehmeä masu pieneni. Keho ei tarvinnut enää suurta rumpua kaikupohjakseen huutaessaan arvostuksen ja lempeän kohtelun perään, jollaista ei vielä koskaan ollut saanut kokea. Ja ikuisen opiskelijan ryhti parani silmissä, sillä ei enää hävennyt kehoaan, vaan sai kokea olevansa rakastettu päivittäin oman itsensä taholta.
Kun ikuisen opiskelijan vartalo tunsi olonsa turvalliseksi ja ihanteelliseksi juuri sellaisena kuin oli, sen ei tarvinnut enää lohduttautua rasvalla ja sokerilla jatkuvasti. Housut puristivat hiukan vähemmän. Ei hänen peräänsä sentään vislattaisi Kaliforniassa, mutta so what, eipä hän sinne ollut menossakaan, ei ainakaan bikineissä rullaluistelemaan.
Itsensä ja erityisesti kehonsa rakastaminen – lempeä ja hyväksyvä, rakentava suhtautuminen – on valtava voimavara, joka vapauttaa myös turhasta janosta saada ihailua muilta. Se on useimmille hyvin vaikeaa, mutta – ja siksikin – siitä on hyvä tehdä yksi elämän prioriteeteista. Itsekurin teho on aivan naurettavan pieni verrattuna itsensä rakastamisen voimaan! Mieli ja keho ottavat ilomielin vastaan lisää ystävällistä ja hyvää kohtelua, mutta sen puuttuessa eivät onnistu pysyttelemään erossa herkuista, ainoista saatavista lohdukkeista.
Miten sinä kohtelet kehoasi? Miten puhut sille? Välinpitämättömästi, ankarasti tai arvostellen kohdeltu lapsi ei kukoista elämäniloisena onnistujana. Sinun kehosi vastaa kuin lapsi siihen, miten kohtelet sitä. Anna sille roppakaupalla juuri sitä parasta, mitä se kaipaa: rakkauden lisäksi reilusti happea ja paljon hyvää, elinvoimaavaa ravintoa. Hellitty vatsa täynnä vihanneksia voi rauhallisin mielin istahtaa herkkupöydän ääreen, eikä tilanne riistäydy käsistä.
Entä menestyminen? Mitä arvelette, että ikuiselle opiskelijalle tapahtui sen jälkeen, kun hän alkoi käyttää päivittäin sammiollisen ajatusenergiaa aivan eri tavalla? Kaksikymmentä vuotta hän oli ajatellut useita kertoja päivässä omaa napaansa – lannistaen. Hän oli muistuttanut itselleen olevansa ruma, väärän muotoinen, epäkelpo ottamaan vastaan elämältä kaikkea sitä hyvää, jota sillä olisi tarjottavana.
Näiden rapauttavien ajatusten tilalle tuli rakkautta, arvostusta, lempeyttä ja leikkisyyttä paitsi häntä itseään, mutta myös elämää ja muita ihmisiä kohtaan. Se johti hienoon loikkaan eteenpäin myös työelämässä.
Palataksemme takaisin otsikon kysymykseen, miltä tuntuu olla hyväkroppainen ja menestyvä? Ehdottomasti kokeilemisen arvoiselta! Mene vaikka heti peilin ääreen ja riisu paitasi. Silitä lempeästi kehoasi ja kerro sille, kuinka paljon arvostat ja rakastat sitä. Kuuntele ja kohtele sitä kuin pientä lasta. Tee tämä rauhassa päivittäin ja katso, mitä tapahtuu. Tulet yllättymään siitä, miten kehosi vastaa tähän uudenlaiseen kohteluun, jonka se todella ansaitsee.
P.S. Vielä hyväkroppaisuutta ja menestymistäkin paremmalta tuntuu olla rakastettu ja arvostettu, T. Keho, mieli & sielu ; )
Ihana kirjoitus 🙂
Musiikkia korvilleni!
Loistava.
Osu ja uppos. Antoi todella ajattelemisen aihetta eli eikun kokeilemaan!
Osu ja uppos. Antoi todella ajattelemisen aihetta eli eikun kokeilemaan!
Kiitos, ystävät! Olen enemmän kuin onnellinen, jos tämän kirjoituksen ajatus auttaa jotakuta muutakin kuin itseäni aikanaan. Jäätelöä söin litran päivässä (ihan oikea bulimia siis) ja tähän on kiteytetty se oivallus, joka pitkien terapioiden jälkeen kirkastui ratkaisevaksi, parantavaksi. Rakkaudentäyteistä vuotta 2013!
Kiitos tästä <3
Olen saanut parin päivän sisällä melko monta henk.koht. viestiä ihmisiltä, jotka ovat yksinkertaisesti kokeilleet antaa itselleen rakkautta ja hyväksyntää, tarkalleen ottaen vielä keskivartalolleen. Se – ekakerta 😉 – on herättänyt yllättävän voimakkaita tunteita hämmennyksestä, pelosta, syyllisyydestä ja surusta kehittyen sympatiaan, lämpöön, ”varovaiseen iloon” ja vapautumisen tunteeseen. Kiitos, jos joku haluaa jakaa vielä oman kokemuksensa täälläkin!
Vau! Upea juttu.
Kiitos Isa tästä. Muuan viisas henkilö kirjoitti:
’Sano ruumiillesi: ”Mieluummin pidän itselläni orjaa kuin olen orjasi.”’
Eikös tämä mene täysin artikkelin perusviestiä vastaan? Tarkoitan sitä, että ruumista pitäisi kohdella lempeästi kuin lasta, eikä ankarasti kuin orjaa. Vai ymmärränkö ”viisaan henkilön” pointin väärin?
Ehkä ko. henkilö tarkoittaa ”ruumiilla” mielitekoja ja viettejä? Sitä, että ne eivät hallitsisi meitä, vaan me heitä.
Eräs toinen viisas henkilö tarkoittaa ”ruumiilla” _meitä itseämme_. Meillä ei ole kehoa, vaan keho on jollakin salatulla tavalla osa meitä.
Ehkä tämän Viisaan kannattaa lukea ja kokeilla tosiaan vielä uudelleen. Keho, ”ruumis” on ystävämme. Sen vietitja mieliteot myös, niillä se puhuu meille. Kun maltamme kuunnella sitä empaattisesti ja kärsivällisesti ja riittävän usein, sen ei tarvitse huutaa
”Kehon” ja ”sielun” suhde on aika kompleksinen. Ruumis välillä muistuttaa sielua siitä, mikä on järkevää. Otetaan esimerkiksi krapula. Sehän on ruumiin viesti sielulle: ”Teit tyhmästi. Tuollainen pelleily ei ole meille hyväksi.”
Mutta kaikki kehon vietit ja mieliteot eivät ole ”hyviä”. Ihmisyyttä vaivaa jokin erikoinen sairaus tai vaiva. Se melkein kuuluu luontoomme. Joskus teemme sitä, minkä tiedämme vääräksi, joskus taas emme tee sitä, minkä tiedämme oikeaksi. On vaikea sanoa, tulevatko tällaiset kimmokeet ”kehosta” vaiko ”sielusta”.
”Ihminen on ollut ruumiistaan kolmenlaista mieltä. Askeettiset pakanat nimittivät sitä sielun vankilaksi tai ’haudaksi’, ja Fischerin tapaisille kristityille se oli ’sontasäkki’, matojen ruokaa, saastainen ja häpeällinen, josta lähtee vain viettelyksiä pahoille ja nöyryytystä hyville. Uuspakanoille (he osaavat harvoin kreikkaa), nudisteille ja pimeitä jumalia poteville ruumis on [ainoastaan] jotakin loistokasta ja ihanaa. Kolmantena on kanta, jonka pyhä Franciscus ilmaisi nimittämä ruumistaan ’veli aasiksi’. Näitä kaikkia kolmea voidaan – kenties – puolustaa. [Itse sijoittasin rahani] kuitenkin vain pyhän Franciscuksen näkemykseen.
’Aasi’ osuu hienosti naulan kantaan, aasiahan kukaan täysijärkinen ei voi enempää palvoa kuin vihatakaan. Se on hyödyllinen, roteva, laiska, itsepäinen, kärsivällinen, rakastettava ja raivostuttava eläin, ansaitsee vuorotellen keppiä ja porkkanaa, on sekä liikuttavalla että hassulla tavalla kaunis. Niin on ruumiskin.”
C. S. Lewis, Neljä rakkautta (Kirjapaja, 2012), s. 145-146.
Kiitos tästä kirjoituksesta, heräsinpä taas! Välillä sitä unohtaa kuka oikeasti on ja keskittyy liiaksi maanpäällisen elämän kulkuneuvoon eli omaan kehoon ja sen virheisiin. Tästä päivästä lähtien otan neuvostasi vaarin ja rakastan vatsaani, joka on kaksi ihanaa lasta kantanut. Rakkauden arvoinen.
Kivasti kirjoitettuun juttuun vielä kommentiksi tämä Cameron Russellin TED-puhe siitä, millaista on olla mallin mitat omaava: http://www.ted.com/talks/cameron_russell_looks_aren_t_everything_believe_me_i_m_a_model.html.
Loistava video, kiitos! Suositeltava etenkin kaikille nuorille naisille!
Hihi, hassua törmätä Isaan täällä 🙂 <3
Useampaankin miespuolisen ystävän kommenttiin jatkoa: uskon, että hyvän kehosuhteen salaisuus on tasavertainen, arvostava suhde. Ei niin, että keho on itsen ”alapuolella” mieli yrittää ohjata ja orjuuttaa, eikä niin, että sekä on yläpuolella hyvässä tai pahassa (kehoa palvotaan tai ollaan sen orjia). Ystävyys. Miten kohtelet ystävääsi? Ystävällisesti. Kaikki hänen reaktionsa lähtevät pyrkimyksestä johonkin hyvään, esim. rakkauden ja huomion kaipuusta. Sitä ei valtataistelulla ratkaista, tai ratkaisu on lyhytkestoinen.
Tykkään tästä paljon, varsinkin tuosta ystävyys-ajatuksesta. Keho on ystäväni. Miksi? Koska keho on *minä itse*, ja minun kannattaa olla itselleni ystävällinen (kuten muillekin)!
Kun sanot, että kaikki kehon reaktiot lähtevät ”pyrkimyksestä hyvään”, tarkoitatko että kaikki kehon reaktiot eivät välttämättä ole hyviä, vaikka ne lähtisivätkin pyrkimyksestä hyvään?
Jatkokysymys: Mistä ihminen voi tietää, että (1) kaikki kehon reaktiot ovat hyviä, tai jos ne eivät ole, että (2) ne kaikki kuitenkin lähtevät pyrkimyksestä hyvään?
Minulla ei ole tähän vastausta. Olisin kiinnostunut kuulemaan muiden ajatuksia.
Juuri näin. Esimerkki: et ole huomionut kehon viestiä nälästä ja myöhään iltapäivällä keho himoitsee eteen ilmestyvää jättihampurilaista, ”pakko saada”. Jos olisit kuullut kehon viestejä aiemmin, pienempi ja terveellisempi ruoka-annos olisi ollut sen toive. Mutta lopulta keho pelkää kuolevansa nälkään ja haluaa heti paljon mahdollisimman kaloripitoista syötävää.
Jos olet kehon ystävä, olet kosketuksissa sen kanssa jatkuvasti. Jos ystäväsi lähettäisi sinulle viestejä ja pyyntöjä tavata, etkä reagoisi niihin kuin viikon päästä, hän olisi todennäköisesti hiukan ärtyisä (=kehon ”ei-hyvä” reaktio).
Eli mitä paremmin kuulemme kehon toiveita ja ajoissa, sitä parempia, aidompia ne ovat ja sitä rakentavammin niitä voi tyydyttää. Tai keho haluaisi levätä, mutta rankka exceliin tehty treeniohjelma on kesken, niinpä emme kuuntele kehoa, vaan vedämme itsemme ylikuntoon, jolloin tulee ”yllättävä” iso vamma ja keho saa kaipaamansa levon ja enemmänkin, mutta ei parhaalla mahdollisella tavalla.
Asiaa.
Loistava kirjoitus!! Kiitos tästä!
Isot peukut.Loisto kirjoitus!
Huikean hieno kirjoitus! Soisin tämän lukevan kaikkien niiden, jotka ovat elämässään sen luulon varassa, että ulkonäkö olisi se tärkein juttu. Kiitos Isa!
Huikean hyvä, kiitos!
http://static.ylilauta.org/files/ea/orig/1371218594749582.mp3/denialistinen_l%C3%A4ski.mp3