Hän oli kuin upean pikaveneen kippari, joka ei koskaan kääntynyt katsomaan, oliko matkustajia pudonnut kyydistä vauhdissa. Hän ylpeili sillä, kuinka kovaa hän ajaa. Todellinen kipparintaito olisi edellyttänyt jotain enemmän.
Eräänä torstaiaamuna mailissani oli kutsu: ”Exien kohtaaminen”. Ja toden totta, siellä oli kutsu illanviettoon.
Eihän tätä voisi ohittaa. Vihdoinkin voisi jakaa tuon kokemuksen, että he – minua edeltävät exät – olivat sittenkin oikeassa! Kutsu oli lähtenyt varsin monelle.
Ennen kuin hänestä tuli ex, hän oli aivan suvereenin hurmaava. Se positiivisen energian aura, joka häntä ympäröi, oli ainutlaatuinen. Hänen rohkeutensa, huumorintajunsa ja vaikuttavuutensa. . . huokaus.
Hänen ylevät kumppanikriteerinsä saivat minut ja muut tuntemaan itsensä aivan erityiseen eliittiin kuuluviksi. Hän ei tuhlaa aikaansa keskinkertaisuuksien kanssa. Hän haluaa vain parasta. Ja hän harkitsee juuri minua!
Hänen energiansa pumppasi itsetuntoamme vappupallon lailla, nosti sielumme ylös valoon, leijailemaan arkemme yläpuolelle.
Mutta hän oli joutunut pettymään monesti. Exät eivät olleet täyttäneetkään hänen yleviä kriteerejään.
Kukaan ei voinut olla tuntematta halua täyttää näitä toiveita, halua olla upea ihminen. Kukapa ei haluaisi olla positiivinen ja elämäniloinen, älykäs, avoin, huumorintajuinen, aikaansaava, seikkailunhaluinen ja rehellinen. Hän herätti idealismin, kaipuun saada itsestä paras versio esille.
Kaikki me exät koimme samoin: kun minä onnistun tässä, tunnen itseni ainutlaatuiseksi. Saan häneltä tuota taianomaista kukoistuksen virtaa. Paistattelimme loisteessa – kunnes hänen kiinnostuksensa hiipui ja me romahdimme.
Häneltä oli turha anella sääliä, sen me tiesimme, emmekä sitä tehneet. Hän oli jatkanut etsintäänsä.
Hän oli ollut meille jokaiselle pomo. Kaikille hän nyt ex. Kun hän oli edessämme jalustalla, me ihailimme häntä, koimme intohimoa hänen valloittavuutensa häikäiseminä.
Me emme silloin nähneet hänen selkänsä taakse. Emme halunneet katsoa. Siellä ei ollut halua eikä taitoa pysähtyä kuuntelemaan. Ei kärsivällisyyttä, ei pyyteetöntä läsnäoloa eikä empatiaa.
Siellä ei ollut rakkautta.
Hän oli kuin upean pikaveneen kippari, joka ei koskaan kääntynyt katsomaan, oliko matkustajia pudonnut kyydistä vauhdissa. Hän ylpeili sillä, kuinka kovaa hän ajaa. Todellinen kipparintaito olisi edellyttänyt jotain enemmän.
Sokaistuimme pseudorohkeudesta, intohimosta ylittää itsemme, kukin tavallamme. Me tyyperryimme pettymyksestä ja käperryimme itseemme, sillä mehän olimme epäonnistuneet. Me aloimme epäröidä, väsyä, tuntea surua tai pelkoa, ärtymystä.
Hän ei näitä tunteita halunnut kohdata. Hän mainosti itseään rohkaisijana. Se tarkoitti bensan heittämistä liekkeihin silloin, kun rohkeus jo paloi. Hän oli kannustava ja innostava – hänelle, joka jo oli innokas.
Me exät kohtasimme toisissamme ihmisiä, hyvin erilaisia, aitoja. Tiesimme, että hänen kanssaan emme olleet viettäneet aikaamme ihmisen seurassa.
Hän oli länsimaisen maailman harhaisen suvereniteetin kuvajainen.
Ja meitä kaikkia yhdisti kokemus: elämä alkoi juuri silloin, kun sen koki päättyneen. Kasvun siemenet alkoivat itää vasta, kun hänestä tuli ex. Pelkkä auringon polte oli vaarassa tappaa ne – vasta putoaminen maahan, kosteaan ja mustaan multaan, pelasti elämän.
totta..
Luettuani Isa tekstisi, mieleeni nousi muutamia kriittisiä näkökulmia.
Ihastua ihminen voi milloin tahansa ja missä vain. Se ei vaadi mitään ponnisteluja, kuten tahtoon perustuva rakkaus. ”Tahdotko rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä” on hyvin merkittävä kysymys.
Aviotuminen, samon kuin avioero ei koskaan ole vain kahden ihmisen välinen asia, tahtoivat asianomaiset sitä tei eivät, sillä nämä asiat koskettavat aina monia muitakin ihmisiä. Ajatellenpa asiaa esimerkksi lapsen näkökulmasta.
Ero ei poista vastuullista vanhemmuutta, jossa kyse on muustakin kuin lapsen ja vanhemman Linnanmäkikokemuksista. Kyse on vanhemmuudesta lapsen arjessa: neuvolakäyntejä, osallistumista lapsen päiväkoti-ja koulunkäyniin jne.
Voi olla, että exien tapaamisessa on paljon totta siinä mitä kirjoitat, mutta kysyn, miten tämä ”julkilausuma” auttaa ”hurmaavaa kipparia” kasvamaan vastuulliseen vanhemmuuteen? Lapsi, joka tapauksessa tarvitsee sitä. Vauhdikastakin kipparia elämä voi opettaa, jos ei aina hyvällä, mutta kuitenkin.
Mielestäni exien tapaamisessa tarvitaan itsesuojelua palvelevien defenssien sijaan aimo annos sydämen sivistystä (hyveitä), jotta eron kokeneesta kipparistakin voisi kasvaa vastuullinen vahempi lapselle.
Tässä yltiöindividuaalissa kulttuurissa tarvitaan kipeästi yhteisöllisyyttä, jossa lapsen etu menee exien edun edelle.
Kiitos, Teuvo. Kirjoitin työntekijöistä, joiden pomona on ollut narsisti. Tämä tosin selviää hyvin hienovaraisesti tekstistä – tai siis ei selviä, huomaan! Mutta sama koskee pomoa. Toivon, että jos kippari tuntee piston sydämessä, hän ehkä heräisi hiukan pohtimaan toimintaansa. Ja toisaalta, jos matkustajat saavat tuntea, että he eivät olleet ”väärässä” tai ”heikkoja”, se tekee hyvää.
Minusta tekstisi on selviä että käsitelet narsismia. Tillanne on sama kun narsisti on ollut puolisona.
Narsismi on kasvava ilmiö nykypäivänä. Valitettavasti on niin, etteivät narsistit itse lainkaan huomaa mitään vikaa itsessään tai omissa toimissaan. Jälki kuitenkin on todella tuhoisaa, mielestäni jos omassa lähipiirissä on narsisti, ainoa keino on hakeutua pois hänen vaikutuspiiristään.