Kathryn Bigelow teki elokuvan, joka on lähes täydellinen – ja joka onnistui suututtamaan kaikki. Kiusallisia kysymyksiä kidutuksen etiikasta esittävä Zero Dark Thirty (2012) on monitasoinen katsaus länsimaisen ihmisen sieluun.
”Zero Dark Thirty” on sotilasslangia ja tarkoittaa määrittelemätöntä ajankohtaa keskiyön ja aamunkoiton välissä. Toisen tulkintatradition mukaan se merkitsee puoli yhtä yöllä, ajankohtaa, jolloin SEAL-yksikkö tunkeutui Osama Bin Ladenin linnakkeeseen Pakistanin Abbottabadissa. Pimeään aikaan sijoittuvasta kertomuksesta on siis kyse.
Hurt Lockerin jälkeen Kathryn Bigelow’n osakkeet olivat kovassa kurssissa. Mitä hyvä ohjaaja nyt siis tekee voitettuaan pari Oscaria? Tekee vieläkin paremman elokuvan. Bigelow on todella hyvä. Siis todella hyvä.
Sekä Hurt Lockerin että Zeron keskiössä on taistelija, jolle sodasta tulee pakkomielle. Zeron sankari on ulospäin hentoinen, mutta sisältä luja CIA-agentti Maya (Jessica Chastain). Elokuva seuraa häntä kymmenen vuoden ajan syyskuun 11. terrori-iskuista Bin Ladenin surmaamista seuranneeseen aamuun.
Jos William James (Jeremy Renner) on jännitysaddikti, jonka on pakko purkaa pommeja, koska mikään muu ei tunnu enää miltään, Maya metsästää vihjeitä, kuulustelee ja kiduttaa vankeja, koska hänelle ei ole olemassa mitään Bin Ladenin ulkopuolella. Hän on olemassa vain tätä yhtä tarkoitusta varten. Mutta hän ei nauti siitä mitä hän tekee.
Mayan taustaan vihjataan hieman epämääräisesti. Hänet on värvätty CIA:han jo lukiosta, koska hänellä on jokin kyky. Ilmeisesti kyky on samalla sairaus, kuten Aspergerin syndrooma tai lievä autismi.
Elokuva sai USA:ssa aikaan poikkeuksellisen kiinnostavan poliittisten sheissehalvausten sarjan. Ensin republikaanit älähtivät, että nyt tehdään elokuvaa jossa Obamasta leivotaan sankaria. Sitten vasemmisto hermostui, kun elokuvassa näytettiinkin kidutusta, joka näytti tuottavan tuloksia. Viimeksi keskustelu onkin pyörinyt kysymyksen ympärillä, suosittaako elokuva kiduttamista vai ei?
Kysymys on itse asiassa aika hoopo. Zero Dark Thirty on mustetahratesti.
Toisaalta kidutuskohtaukset ovat hyvin vastenmielisiä ja niitä ei katso mielellään. Toisaalta kidutuksen avulla saadut tiedonpalaset ovat osa palapeliä, jota agentit kokoavat. Kukaan päähahmoista ei tuomitse kidutusta. Silti kiduttajista kylminkin vaihtaa työnsä tavanomaiseen paperinpyörittelyyn, koska haluaa tehdä jotain ”normaalia”.
Olisi katsojan aliarviointia vaatia, että sankarin tulee jossain vaiheessa pitää puhe, jossa väännetään rautalangasta kuinka kidutus on paha asia. Ihan vain siksi, että hän voi mennä rauhassa nukkumaan uskotellen itselleen, että maailmassa tapahtuu vain kivoja juttuja.
Että Abu Ghraib ja Guantanamo olivatkin vain pahaa unta.
BBC:n haastattelussa Bigelow totesi, että olisi historian valkopesua jättää tämä lähihistoriamme vaihe huomiotta. Vankeja kidutettiin. Ehkä vankeja kidutetaan edelleen. Kuka tietää? Yö kätkee sisäänsä salaisuuksia. Salaisuuksia, joilla säästetään ihmishenkiä. Tai sitten ei.
Elokuvan yhdessä iskevimmistä kohtauksista agentti istuvat tv:n ääressä, jossa Obama julistaa: ”Amerikka ei kiduta.” Agentit reagoivat Obaman vakuutteluun vain olemalla hiljaa.
Hallitsijat valehtelevat alamaisilleen. Totuus on rahvaalle liian raskas kantaa. Siksi sen saavat kantaa yksittäiset syntipukeiksi puetut keskitason virkamiehet ja mielenterveytensä rajamailla hortoilevat agentit. Mayan esimies varoittaa tätä, ettei hän jää viimeisenä kiinni koirantalutushihna kädessään siinä vaiheessa, kun tutkinta alkaa.
Elokuvan teknisiä ansioita voisi ylistää pitkällisesti. Kaksi ja puoli tuntia menee hujauksessa penkistä tiukasta kiinni pitäen. Ero Hollywoodin tusinatoimintaan on huikea.
Roolitukset ovat pääasiallisesti erittäin onnistuneita yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. SEAL-ryhmän johtajaa esittää Chris Pratt, joka tunnetaan lähinnä (Suomessa tuntemattoman) Parks and Rec –sarjan höpsönä kengänkiillottajana. Vähän sama kuin jos Jope Ruonansuu esittäisi superagenttia. Erikoinen valinta.
Mutta tähän moitteet jäävätkin. Zero Dark Thirty on harvinaisen virheetön elokuva, joka kertoo pimeästä, virheitä täynnä olevasta maailmasta. Jossa aamunnousunkin jälkeen koittaa uusi yö uusine painajaisineen.
Utilitaristiselle pragmaatikolle tämä kidutusväittely on aika turhauttavaa. Kategorisesti ajateltuna se on väärin, mutta jos sen avulla on kyetty estämään iskuja jotka veisivät satoja tai tuhansia ihmishenkiä, on sen käyttämättä jättäminen väärin. Haluaisinko itse joutua kidutuksen kohteeksi? En. Odottaisinko joutuvani kidutuksen kohteeksi? Kyllä.
Kysymyksen keskiössä on pikemminkin, onko se tehokasta, eli kyetäänkö kiduttamalla oikeasti hankkimaan luotettavaa tietoa. Jos se ei ole tehokasta, on se myös tarpeetonta.
Leffa oli jokatapuksessa erinomainen tarina 11 vuotta kestäneestä neulan heinäsuovasta etsimisestä.
Itse mietin leffaa katsoessa, miksi ne USA:n ryhmät jotka suhtautuvat kriittisimmin kidutukseen, ja ovat näin ollen deontologisteja, ovat monissa muissa keskeisissä kysymyksissä kuitenkin utilitaristeja. Toisin sanoen: minun on vaikea ymmärtää demokraattien logiikkaa. Missaankohan tässä jotain?
Kävin katsomassa tämän eilen. Todella tyylikäs elokuva. Vaikka tiesi, miten kaikki ”päättyy”, intensiivinen jännitys ja mielenkiintoi pysyi yllä alusta loppuun. Elokuvateatterin äänentoisto ei ollut paras mahdollinen, eikä ollut tekstitystä, joten jotkin dialogit menivät minulta ohi. En esimerkiksi tiedä, mistä sait vihiä CIA-agetti Mayan sairaudesta? Paljastiko Tony Siricon ja Mayan kafeteriakeskustelu sen?
Kyseessä oli vain arvaus. JG kysyy mitä muuta Maya on tehnyt, ja vastaus on ”ei mitään”. Sillä ei ole ihmissuhteita, ja jos on, ne on osa ”tehtävää”. On huippulahjakas. Piirtelee pomonsa ikkunaan pakonomaisesti numeroita jne jne.. Eli jotain evidenssiä toki on…
Jos olet oikeassa, olet kyllä hyvä arvaamaan. Olin lukenut arviosi ennen kuin katsoin elokuvan, joten yritin etsiä sitä evidenssiä. Vaaditaan tietynlainen persoonallisuus, että obsessiivisesti jaksaa jahdata jotakin tyyppiä kymmenen vuotta. Kun kaikki on ohi, elämän tyhjyys paljastuu. ”Where do you want to go?” kysyi lentokapteeni, eikä Maya osannut vastata.
Maya on ”fanaattisuudessaan” tavallaan Bin Ladenin amerikkalainen vastine. Hän elää vain tehtävälleen. Tämä menee liiankin spekulatiiviseksi, mutta voisi ajatella, että kyseessä on yksi tapa dekonstruoida post 9/11 amerikkalaista fiksaatiota juuri Bin Ladeniin. Ikään kuin: mitä sitten (so what) jos me saadaan se heppu kiinni.
Did the moviemakers actually SAY she had Aspergers Syndrome? my take is that she’s so good at what she does, it consumes her entire life, that she doesn’t have friends, doesn’t have a life outside of the work, etc. As @[665658150:2048:Olli-Pekka Vainio] said, her fanaticism mirrors that of her Al-Qaeda counterparts.
As far as I know, they haven’t suggested anything like that. But I really haven’t investigated this. I think the best reason to believe something along these lines is Maya’s reluctance to reveal to the Boss why she was hired in the first place. There’s some secrecy.
Hieno arvostelu loistavasta elokuvasta. Tuo puhejuttu oli mainio: ”Olisi katsojan aliarviointia vaatia, että sankarin tulee jossain vaiheessa pitää puhe, jossa väännetään rautalangasta kuinka kidutus on paha asia. Ihan vain siksi, että hän voi mennä rauhassa nukkumaan uskotellen itselleen, että maailmassa tapahtuu vain kivoja juttuja.”
Aivan toisenlaista elokuva-arvostelun koulukuntaa, vasemmistolaista dogmatismia – joka tuntuu olevan ainoa mitä vasemmisto tarjoaa tänä päivänä – edustaa Harri Römpötin juttu Christopher Nolanin Batmaneistä Hesarissa 8.2.2013. Otsikko ”Yön ritarit puhuvat politiikkaa” on virheellinen. Sen pitäisi kuulua ”Römpötti puhuu politiikkaa eikä muuhun pysty”. En olisi uskonut, että moista paskaa joutuu lukemaan vielä tänä päivänä.
Erinomaisesti funtsittu arvio. Kiitos siitä. Elokuva oli minustakin loistava ja kylmäpäinen. Siksi eri tahojen politikoinninhalu ihmetyttää, taas kerran.
On pakko lainata tähän pätkä Römpöttiä, jota Topin koti-ikävä saa armoniskun: ”Myös Nolanin kolmas Batman, Yön ritarin paluu (2012), otti aineksia politiikasta. Jos Yön ritari arvosteli kitkerästi USA:n terrorisminvasta sotaa [niinkö teki], Yön ritarin paluu käsittelee sisäpolitiikkaa.”
Kappale vaihtuu, ja Römpötti tyhjentää molemmat piiput. ”Mutta yllättävää on, että Yön ritarin paluussa Nolan onkin patavanhoillinen. Poliittinen asenne on kääntynyt aivan päinvastaiseksi.”
Meikäläinen aivan mykistyy. Näin kirkasta ajattelua on saatu kuulla viimeksi 40 vuotta sitten. Sitä ideoiden… puhtautta (muuta sanaa ei voi tässä käyttää), jonka perään olen huhuillut koko pienen ikäni. Ja nyt se on taas täällä. Malttakaa hetki. Hillitkää halunne. Kuunnelkaa loppua:
”Vastakkainasettelu rikkaiden ja köyhien sekä republikaanien ja demokraattien [retorinen tehokeino: Römpötti vaihtoi luokkien paikkoja kesken lauseen, yllätti meidät: ole tarkkana] välillä näyttää vain syventyvän. Ehkä tämän ajan elokuvantekijäksi [Christopher-parka, nyt tulee paha] sopii Nolan, joka huutaa vastakkaisista suunnista puhaltaviin tuuliin.”
Ja vihdoin, coupe de grace: ”Siihen näyttäisi viittaavan mittareista lahjomattomin – raha. Keskenään ristiriitaiset [luokkasota, ÄLÄ unohda] Batmanit ovat lippuluukuilla keränneet likipitäen samanlaiset jättipotit.”
Ja se, kuten me marxismi-lenismin käpykaartilaiset hyvin tiedämme, on suurin synti jonka kuvitella saattaa.