Koululaisten käyttäytymisen rajat ovat olleet julkisen keskustelun kuuma aihe. Mutta miten koulussa käyttäydytään verrattuna työelämään ja aikuisiin? Mitä tapahtuu luokkahuoneen vaihduttua neuvotteluhuoneisiin?
Koulutodistuksessa arvioidaan käytös, siitä saa jopa numeron. Erikoispalkintona kouluissa jaetaan lisäksi vieläkin hymypoika- ja hymytyttöpatsaita Hyvän Toveruuden kunnianosoituksena. Kiitettävään käytökseen kuuluu mm. seuraavantyyppisiä kriteereitä:
- Tervehtii ystävällisesti, käyttäytyy moitteettomasti ja kohteliaasti
- Tulee hyvin toimeen muiden kanssa
- Auttaa apua tarvitsevia ilman hyödyntavoittelua
- Arvostaa oppimisympäristöä ja huolehtii siitä
- On oma-aloitteinen työskentelyssään
- Kuuntelee ja osallistuu aktiivisesti opetukseen tunneilla. (Ei häiritse opetusta puhumalla kavereille kesken opetuksen tai näpyttele kännykkää)
- On rehellinen
- Käyttäytyy kohteliaasti ja reilusti koulutovereita sekä opettajia kohtaan
- Saapuu ajoissa paikalle – ja huomioitavaa, kello soi minuutilleen tasan
- On valmistautunut päivään asianmukaisin koulutarvikkein läksyt tehtynä
Aika paljon vaadittu, eikö?
Työelämässä käytöstä tai huolellisuutta ei arvioida kehityskeskusteluissa eikä työtodistuksessa. Se on suuren suuri puute!
Käytöstaito romahtaa, kun siihen ei kiinnitetä huomiota. Ihmiset keskittyvät kehittämään asioita, joita mitataan.
Työtodistuksessa käytös jätetään arvioimatta etenkin silloin, jos se on ollut huonoa. Näin varmistetaan, että huonosti käyttäytyvä saa paikan jostain muualta ja hänestä päästään eroon.
Työelämässä keskitytään aivan muiden taitojen petraamiseen kuin käyttäytymiseen. Melko usein johtajien kesken kuulee aprikoitavan, pitäisikö olla tylympi, jotta saisi enemmän tulosta aikaan.
No pitäisikö?
Kuvitellaanpa, että työssäkäyvät täysi-ikäiset saisivat käytösnumeron vuosittain. Käytösnumero näkyisi myös työtodistuksessa. Miten työelämän meno eroaisi nykyisestä?
Palaverit alkaisivat minuutilleen, kun kello soi. Osallistujat tulisivat paikalle asiamukaisesti valmistautuneina palaverin teemaan. Ei luvattomia poissaoloja.
Kukaan ei räpläisi kännyköitään ja läppäreitään kesken palaverin.
Kun joku esittää asiaa, muut kuuntelisivat. Jos joku on eri mieltä, hän ei keskeyttäisi toisen puhetta, vaan pyytäisi puheenvuoroa ja esittäisi näkemyksensä kohteliaasti ja perustellen.
Ja tiedoksi sinulle, joka et ole päässyt osallistumaan yritysmaailman neuvotteluhuoneisiin: näin ei suinkaan toimita.
Mitä suurempi yhtiö, sen leväperäisempää toimintaa ja huonompaa käytöstä. Porukka lipuu paikalle milloin kukakin, osa jättää tulematta ilmoittamatta, joku lähtee kesken.
Ystävällinen tervehtiminen ei ole itsestäänselvyys.
Ani harva on valmistautunut mitenkään, suurin osa tekee kokouksen aikana jotain muuta.
Kuuntelun taito on unohtunut, samoin kohteliaisuus näkemysten esittämisessä: lauseita keskeytetään, mielipiteitä ei perustella. Puhutaan välistä mitä sylki suuhun tuo, eli asiaan kuulumattomia teemoja.
Kotitehtävät ovat useimmiten tekemättä.
”Tulee hyvin toimeen kaikkien kanssa” olisi ehkä vaikein kriteeri, kuka saisi kiitettävän?
Entä miten kohtelemme työtovereitamme ja johtajia – opettajiamme?
Reilusti, oikeudenmukaisesti? Otammeko työtoverit mukaan ”leikkeihin”?
Noin joka kuudes aikuisista on tutkimusten mukaan kokenut työpaikkakiusaamista, yleensä kollegojen taholta.
Ja mitä olemmekaan jokapäiväisissä kokouksissa tekemässä?
Oppimassa.
Kehittymässä paremmiksi työssämme, yhdessä kollegojen kanssa. Jakamassa tietoa, löytämässä uusia näkökulmia, tekemään parempia päätöksiä. Antamassa esimerkkiä nuorille työelämään juuri astuneille.
Saisiko olla kevään kunniaksi hymymies- ja hymynainen-kilpailu myös työyhteisöihin?
Esimerkki käytöksen arviointikriteereistä täällä.
Siinäpä hyvä näkökulma näin alkavaan työviikkoon…
kahden hengen firmassa tää toimii aika hyvin, varsinkin kun pomo on vaimo…
Ajattelemisen aihetta.
Koulun säännöt ovat mielestäni hieman idyllisiä, liian kaukana todellisesta arjesta. Koulussa tulee käyttäytyä ’sairaan’ mallikkaasti, tavalla, joka käytännössä rajoittuu kouluympäristöön. Kuka lapsi jonottaa ruokaansa kotona? Kuka viittaa saadakseen puheenvuoroa kaveriporukassa? Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Koulun sääntöjä (myös käyttäytymistä koskevia sääntöjä) tulisi päivittää kohtaamaan nykymaailmaa. Silloin lasten ja nuorten olisi helpompaa omaksua niitä ja toteuttaa myös koulurakennuksen ulkopuolella.
Hyvä huomio, Javier! Kontrasti korostuu, kun molemmat maailmat ovat ääripäitä. Aikuisten maailma voisi ottaa hiukan oppia koulukäyttäytymisestä ja koulu ehkä joustaa hiukan – tosin muutaman sadan oppilaan syöttäminen tehokkaasti puolessa tunnissa edellyttänee melko tarkkoja sääntöjä ; )
Olen monta kertaa syyllistynyt itsekin syyllistämään ihmisiä siitä, ettei palavereihin tulla innointoa pursuen minuutilleen hehkumaan… Ja sitten sitä että kaikkeen halutaan ohjeita. – Olen ollut koko kevään mukana kehittämässä kohtaamistaiteen metodilla mulle entuudestaan täysin vieraassa kontekstissa ja lyhyesti: jokainen palaveri / työpaja on sisältänyt ohjatun virittäytymisen, ohjatun taidetyöskentelyn ja ohjatun arvostamisen. On päästy pitemmälle konkreettisessa ideoinnissa kuin missään, missä olen aiemmin ollut mukana. Ainoa ehdoton ohje alussa oli: tulkaa minuutilleen ajoissa. Hämmentävää. Rohkaisevaa. Kerron lisää, kun saadaan prosessiia pitemmälle.
Vau, Irmeli! Tästä haluamme kuulla lisää!
Isa ymmärrän ajatuksesi. Oppilaiden syöttäminen sujuisi mielestäni paremmin, jos koulussa tähdättäisiin enemmän vapauden ja vastuuntunnon korostamiseen. Annettaisiin enemmän tilaa toimia (ja myös tehdä virheitä). Muuten kasvatetaan sarjatuotannossa, ja lopputulos on se, että kontrollin ja tiukkojen sääntöjen hävitessä (=yläasteella), elämä karkaa käsistä.
Olipa hyvä artikkeli!
Lämmin kiitos Isa artikelistasi.
Monet kuluttaja-asiakasselvitykset osoittavat, että ystävällisyys on ylivoimainen hyvän asiakaspalvelun kriteeri. jopa paljon merkittävämpää asiakasjatkuvuuden kannalta kuin ammattitaito tai palvelun nopeus.