Miellytysvelvollisuus

Sosiaaliseen kanssakäymiseen sisältyy aina kysymys siitä, kuinka paljon toisten miellyttämiseksi pitää tehdä.

Toista lähtökohtaa voidaan pitää passiivisena, toista aktiivisena. Toinen perustuu toisten sietämiseen, toinen toisten miellyttämiseen. Erityisesti parisuhteissa on tärkeä huolehtia siitä, että näkemykset kumppanin kanssa ovat yhtenevät.

Passiivinen lähestymistapa korostaa toisten sietämistä. ”Aina ei jaksa panostaa käytökseen, pukeutumiseen tai ulkonäköön. Koska minä hyväksyn sellaisen muilta, myös muiden pitää hyväksyä minut tällaisena. Minulla ei ole velvollisuutta olla muille mieliksi.”

Aktiivinen lähestymistapa taas korostaa toisten miellyttämistä. ”Näyttäydyn vain parhaimmillani. Tukka on aina laitettuna, vaatteet mätsäävät täysin ja otan muut huomioon parhaani mukaan, vaikka se vaatisikin minulta enemmän aikaa ja panostusta. Koska minä teen niin, voin vaatia sitä myös muilta.”

Lähes kaikki ihmiset sijoittuvat näiden ääripäiden väliin, mutta melkein poikkeuksetta ihmiset myös ovat vahvasti jompaan kumpaan suuntaan kallellaan. Vastakkaisten näkemysten kohdatessa keskustelut voivat helposti kuumentua, sillä tämä sinällään arkinen asia herättää ihmisissä paljon intohimoja.

Lisäksi kumpikaan kanta ei ole sinällään väärä, saati sitten huonosti perusteltu. Kummassakaan ei vaadita muilta mitään, mihin ei olisi itse valmis. Lisäksi molemmat t oteuttavat kultaisen säännön henkeä, koska molemmat pohjaavat ajatukseen ”kohtelen muita kuin haluaisin itseäni kohdeltavan”. Näkemykset ovat vain peruuttamattomassa ristiriidassa keskenään.

Ihmiset eivät useinkaan ota ”miellytysvelvollisuutta” ja siihen suhtautumista puheeksi, vaikka sillä on hyvinkin konkreettisia vaikutuksia siihen, miten ihmisiin suhtautuu.

Väitän, että miellytysvelvollisuuteen suhtautuminen on ratkaissut maailmanhistoriassa ainakin muutaman rekrytointipäätöksen. Jos asiakaspalveluhommiin hakeva nuori nainen saapuu työhaastatteluun meikkaamattomana, tarkoittaako tämä sitä, että tämä on laiska eikä tajua, että asiakaspalvelussa pitää olla asiakkaalle mieliksi? Vai tarkoittaako se, että hän on asiallinen ja tehokas, eikä kuluta aikaansa työn kannalta toissijaisiin humputuksiin?

Mitä enemmän ihmisten elämät kietoutuvat toisiinsa, sitä enemmän miellytysvelvollisuuteen suhtautuminen korostuu. Jos aktiivista kantaa suosiva kohtaa bussissa passiivista kantaa suosivan ihmisen, ei tilanteesta luultavasti seuraa yhtä nenän nyrpistystä enempää. Mutta kun kyse on seurustelukumppanista, voi kyseessä olla se asia, johon suhde kaatuu.

Onhan hyvin ikävää viettää suurin osa ajastaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka käsitys siitä, miten toisten kanssa ollaan, on täysin erilainen kuin itsellään.

Parisuhde on erikoinen sekoitus aktiivista ja passiivista miellytysvelvollisuutta. On tietysti turha kuvitella, että parisuhteen arki olisi samanlaista kuin aktiiviselle miellytysvelvollisuudelle perustuvat ensitreffit. Viimeistään muutaman yhteisen yön jälkeen huomaa, millaisen ”hirviön” vierestä herää ja jossain vaiheessa ylitetään se kriittinen kynnys, että uskaltaa piereskellä toisen läsnäollessa. Parempaa passiivisen miellytysvelvollisuuden ilmausta on vaikea hakea.

Parisuhde perustuukin pitkälti passiiviselle miellytysvelvollisuudelle. Jos toisen ”perusluonnetta” ei ole valmis sietämään, ei suhde todennäköisesti tule kestämään kovin kauaa.

Mutta myöskään pelkälle passiivisuudelle perustuva suhde ei todennäköisesti toimi. Jos meininki on se, että koskaan ei ole valmis sovittamaan menoja yhteen (eihän toiseltakaan voi sitä vaatia, kun itse tykkää suhmuroida kaupungilla yömyöhään) tai ei koskaan huomioi toisen haluja esimerkiksi ruoanlaitossa, on ainakin minusta ihan perusteltua kysyä, miksi sitten on yhdessä ylipäätään, jos ei koskaan huomioi toista?

Vaikka ei olekaan realistista ajatella, että molemmat panostaisivat itseensä aina 110% toista varten, on nähdäkseni jossain ongelma, jos koskaan ei ole valmis panostamaan toiseen kunnolla.

Tässä on kuitenkin tärkeää huomata, ettei toista voi vaatia panostamaan 110-prosenttisesti johonkin tiettyyn asiaan. Parisuhde ei ole nikkarointipaja, jossa tyttö- tai poikaystäväaihiosta nikkaroidaan unelmien nainen tai mies ”korjaamalla” tämän ”vikoja”.  Toisen muuttamiselle perustuva parisuhde ei nimittäin toimi.

Mutta jos toista oikeasti pitää itselleen tärkeimpänä ihmisenä, kai joskus voisi näyttää teoillaankin, että on valmis panostamaan tähän aikaa ja vaivaa? En ole kuullut kovin monesta ihmisestä, joka olisi ahdistunut siitä, että parisuhdekumppani järjesti juuri sellaisen yllätyksen, jota oli aina toivonut.

Kuva Warzauwynn@Flickr. CC BY-NC 2.0.