Oli tuikitavallinen päivä ja leikin tapani mukaan lasteni kanssa. Eli lapset leikkivät omiaan ja minä katsoin sivusta puolella silmällä räpeltäen samalla puhelintani.
Mielestäni siinä ei ollut mitään kummaa, sillä vapaa leikki on tärkeää, itsenäisyyden kehittyminen kriittistä ja lopulta maailmassa vain on pärjättävä omillaan, eikö? Lisäksi isi tarvitsi vähän omaa aikaa, jos vaikka virtuaalista.
Mieleeni kuitenkin pullahti digipaasto, josta olin kuullut joitakin päiviä aiemmin. Digitaalisten vempainten hetkellinen unohtaminen oli kuulemma parantanut huimasti perheen sisäisiä suhteita.
Mä kaipaan mun vaimooni puhelintani!
Päätin kieltää itseltäni netin ja digiviihteen päiväksi, kerran viikossa, parin kuukauden ajaksi.
Ihmisen itsensä ja hänen kohtalonsa on aina oltava valokeilassa kaikissa teknisissä pyrkimyksissä.
— Albert Einstein
Ihmetellessäni nuorison kännykkäsymbioosia taputin itseäni selkään: ”minä käytän vain vähän ja aina tarpeeseen”. Olenhan aikuinen, varsin viisas ja hyvin harkitseva sellainen! Kuinka väärässä sitä voikaan olla, aikuinen eli ei.
Parin viikon jälkeen huomasin, kuinka digitaaliset tapani olivat jyräämässä elämästäni latteaa, lyhytjänteistä ja itsekeskeistä mössöä. Digipaastopäivinä oli lukemattomia hetkiä, jolloin kännykkä ilmaantui käteeni kuin tyhjästä. Alkoi tuntua siltä, että puhelin ohjaa kättäni, eikä toisinpäin.
Digiaddiktin profiili
Millaisina hetkinä sujahdin digitaaliseen maailmaan?
- Tahdoin olla hyvä isä, mutta kun leikki kävi tylsäksi, yleensä minuutissa, pakenin Facebookiin. Jos taas halusin huijata kaikkia – itseäni mukaanlukien – luulemaan, että olen läsnä, piilouduin puhelimen taakse ottamaan kuvia lasten puuhista. (Lapseni jäivät ilman isää.)
- Tahdoin kasvaa, mutta kun muistelin töppäyksiäni, jotka osoittivat luonteeni — esimerkiksi itsehillinnän — puutteita, tunsin oloni häpeälliseksi ja pakenin vaistomaisesti vaikeaa tunnetta ja sen viestä netin uutispalveluihin. (En oppinut toimivia käyttäytymismalleja. Pienenin.)
- Tahdoin olla vastuuntuntoinen taloudenhoitaja, mutta lyhyet joutohetket, jolloin olisin voinut suunnitella tulevaa, kolmen alle kouluikäisen päivää tai ihan vain siivota, käytin sähköpostia selatessa. (Vaimoni sai lisää kotitöitä.)
- Tahdoin luoda ihmissuhteita, mutta pakenin pelottavia sosiaalisia tilanteita kuulokkeiden taakse, äänikirjojen pariin. Tahdoin ylläpitää suhteitani, mutta joutohetken, jolloin olisin voinut uhrata ajatuksen vaikkapa syöpähoidossa olevalle ystävälleni, vietin mieluummin pelatessa. (Muut ihmiset jäivät vaille häikäisevää persoonaani ja ykköstason vitsejäni.)
Olin muodostanut tavan, joka esti minua olemasta läsnä, esti tarkkailemasta ympäröivää maailmaa ja vei tilan vapaalta pohdinnalta. Tyhjä tai vaikea olo täyttyi välittömästi digitaalisella hötöllä, mutta höttö ei kanna eikä kasvata.
Paini tai pakene
Eipä tuo mikään hieno tapa ollut, mutta ymmärsin hyvin, miten olin ajautunut siihen. Sekä tylsyyden että ahdistuksen iskiessä vaihtoehtoinani olivat
- taistella tai
- pötkiä pakoon.
Toisin sanoen, vaihtoehdot olivat
- hyväksyä tunne, selvittää mikä täyttymätön tarve synnytti sen, pohtia pitääkö tuo tarve huomioida, keksiä jokin keino täyttää tarve siinä laajuudessa kuin on soveliasta, huomioiden muidenkin tarpeet ja erityisesti sen, että lopputuloksen on tarjottava minulle sama palkinto kuin alla (jotta tavan pysyvä muutos olisi mahdollinen) ja lopulta toteuttaa tuo keino, tai
- kännykkä esiin.
Englanniksi tämä on ”no-brainer” eli valituksi tuli automaattisesti se vaihtoehto, jossa ei tarvita aivoja. Digipaasto kuitenkin poisti vaihtoehdon viikon yhdeltä päivältä, jolloin automatiikka meni rikki muiltakin päiviltä.
Parin kuukauden aikana löysin itselleni sopivat rajat digipaastolle. Kiellettyjen hedelmien listalla olivat sosiaalinen media (Facebook, Instagram jne), sähköposti, valokuvaus, musiikki, äänikirjat, internetin yleinen käyttö ja digipelit. Vastasin toki edelleen puheluihin ja tekstiviesteihin, joten puhelin kulki taskussa, mikä lisäsi paaston haastetta alkuvaiheessa.
Yksi paastopäivä viikossa riitti kuitenkin palauttamaan digivälineet takaisin palvelijan asemaan.
”Kun kohtaat ihmisen, älä räplää kännykkää”
Vartioin mustasukkaisesti aikaani ja harva asia painaa kiukkunystyrääni kuten ajan tuhlaus, mutta opin, etteivät nopeus ja tehokkuus ole avainsanoja ihmissuhteissa tai henkilökohtaisessa kasvussa. Päinvastoin.
Mitä hyötyä meillä on teknisen kehityksen mukanaan tuomasta hepotuksesta arkirutiineihin, jos emme suuntaa henkistä kapasiteettiamme uusiin löytöihin […] ihmisten välisen vuorovaikutuksen alueilla?
— Kaija Maria ja Lari Junkkari (Läsnä ja lähellä)
Ihmissuhteisiin kannattaa jopa tuhlata aikaa. Henkilökohtainen kasvu nyt vain on hidasta. Näitä tosiasioita ei mikään kännykkätemppu muuta.
Joissain päiväkodeissa on huomattu tarpeelliseksi lisätä viikkokirjeeseen virke: ”kun noudat lastasi, älä räplää kännykkää”. Oiva neuvo, jonka laajennan koskemaan muitakin. Kokemuksen katuvalla rintaäänellä huomaan, että jatkuva kännykän räpläys estää ylipäänsä ihmisen aidon kohtaamisen. Se estää itseni kohtaamisen. Se estää muiden kohtaamisen.
Viimeistään silloin, kun lapsillemme aikanaan hankitaan älypuhelimet, taloomme astuu samalla perheen laajuinen digipaastopäivä. Tahdon, että lapseni kohtaavat itsensä, toisensa ja vanhempansa. Huonoihin digitaalisiin tapoihin on helppo sortua huomaamattomasti, joten niiden estäminen vaatii aktiivista otetta.
Parin kuukauden kokeilusta tuli pysyvä tapa.
Kahta en vaihda: kännykkää, mutta en myöskään siitä paastoamista. Vain tasapainoinen elämä voi olla täysipainoista ja digipaasto on hyvä tapa, jolla minä tasapainotan omaani.
Kiitos,Kiitos,Kiitos Jussi Ruokomäki arvokkaasta kolumnistasi.
NIIN SE ON! Tarvitsemme mitä suuremmassa määrin läsnäoloa, joskus on tekniikallekin käyttöä KYLLÄ ;
Tämä pitää ottaa uuden vuoden lupausten listalle…päivä viikossa, ei paha, ehkä…
Arkh… Osui (syvälle….) ja upposi….. Näinhän sitä itse kukin helposti toimii ton luurinsa kanssa……
Tekisi hyvää myös itselle, päivä viikossa 🙂