Mitä saadaan, kun yhdistetään Terence Malickin estetiikka, eteerinen postrock ja Die Hard?
Jokainen toiminta-elokuvien ystävä tietää, että Die Hardin kohtaus, jossa Bruce Willis könyää paljasjaloin lasinsirpaleilla edustaa oman genrensä keskeistä kulminaatiopistettä. Kiinnostava sankari on haavoittuva. Kiinnostava sankari on lihaa ja vertaa, vertavuotavaa lihaa. Siksi John McClane on toimintasankarien aatelia.
Lone Survivor sisältää puolitoistatuntia kestävän lasillakävelykohtauksen. Aikaisemmin aikamoista kuraa tuottanut Peter Berg (Hancock, Battleship) kertoo yllättävän nasakasti kersantti Marcus Luttrellin kirjaan perustuvan tositarinan Afganistanin perämetsiin sijoittuneesta tehtävästä, joka menee päin seiniä jo alkumetreillä. Neljän sotilaan iskuryhmä joutuu väijyessään talibanijohtajaa vuohipaimenten yllättämäksi. Seuraa eettinen keskustelu, jossa mietitään, teloitetaanko paimenet ja jatketaan tehtävää, vai päästetäänkö heidät menemään ja perutaan koko keikka. Paimenet päätetään säästää, jonka seurauksena heidät kintereillään on saman tien komppaniallinen talibaneja. Kun toiminta lähtee liikkeelle, sotilaisiin alkaa heti sattua – ja kovaa. Alle viidessä minuutissa jokainen heistä on saanut enemmän kuin hittiä kuin Gerard Butler koko Olympos has fallenin aikana.
Kauhea kauneus
Lone Survivor on kaunis. Afganistanin vuoret ja valo luovat lähes malickmaisen tunnelman. Musiikiksi on valittu Sigur Ros –tyyppinen postrock, jonka avulla meikäläisen saa katsomaan tuntikausia vaikka maalin kuivumista. Nyt tuloksena on häpeämättömän sentimentaalinen ja iholle tuleva efekti.
Berg hyödyntää upeasti erilaisia tilantuntuja. Toisaalta vuorilla kaikki on avointa ja taivas niin lähellä, että sitä voi koskettaa. Toimintakohtauksissa taas ollaan hyvin lähellä Die Hardin suljetun tilan klaustrofobista toimintaa. Samanlainen dualismi syntyy audiovisuaalisesta kauneudesta ja sodan rujoudesta, jota ei säästellä vähäänkään. Tuloksena on mannermaisen filosofian kieltä lainatakseni ”kyllästetty ilmiö”, joka saa aikaan läkähtyneisyyden tunteen. Koettua ei voi selittää tai purkaa sanoiksi. Se on yhtä aikaa kaunis ja kauhistuttava.
Kathryn Bigelowin (Hurt Locker, Zero Dark Thirty) nostettua riman korkealle omilla sota-elokuvillaan kyseinen genre on vaikeutunut. Bigelowin intensiivisen käsittelyn jälkeen mikään ei oikein tunnu miltään. Tämä vaivaa esimerkiksi Stallonen Expendables-sarjaa, joka yrittää pitää hassuttelutoimintaleffagenreä hengissä, hiukan huonolla menestyksellä. Kasarireseptillä tehty toiminta kun ei enää ole oikeasti jännää. Se voi olla huvittavaa, muttei jännää. Toisin kuin lasillakävely.
Lone Survivor lähtee liikkeelle treenileffana. Treenileffojen (kuten Rocky, Karate Kid) ideana on kertoa kasvutarina kuinka rimppakintusta tulee mahtava soturi. Asiaan kuuluu yleensä ns. treenimontaasi, jossa leikataan lumessajuoksu- ja puntinnostelukohtauksia henkeä nostattavan musiikin tahtiin. Lone Survivorissa tämä on sijoitettu heti alkuun, jossa käydään läpi ankaran SEAL-koulutuksen vaiheita.
Erityiskorostuksena on toistuvat kuvaukset luovuttamisesta, joka ilmaistaan soittamalla kelloa ja laskemalla kypärä maahan. Näin sotilaille tarjotaan mahdollisuus irrottautua liian vaativaksi osoittautuneesta koulutusohjelmasta. Tätä kautta meille kerrotaan, että tämän leffan hahmot eivät ole rimppakinttuja, vaan rockyja, vandammeja ja chucknorriksia. He ovat niitä, jotka selviytyivät siitä, josta vain murto-osa kovista kovimmistakin selviytyy. Niitä, jotka kuolivat itselleen. Sitten alkaakin lasilla kävely, jossa ei anneta periksi. Leffan nimen pohjalta voikin sitten päätellä, mitä moisesta asenteesta seuraa.
Kant käy sotaan
Vaikka elokuvassa taiteillaan satunnaisesti patrioottisen hehkutuksen ja modernille sota-elokuvalle tyypillisen dekonstruktionistisen ja etäännyttävän otteen välillä, silti katsojalle ei ole epäselvää, ketkä tarinassa ovat hyviä ja ketkä pahoja. Päätulokulma tarinaan on melko deskriptiivinen, vaikka välillä onkin vaikea uskoa sotilaiden todella sutkautelleen tositilanteessa kaikkea sitä, mitä meille näytetään.
Itse asiassa joitakin rankkoja kohtia jätettiin pois, kaiketi siitä syystä, että ne olisivat näyttäneet liian epäuskottavilta. Kuten käynnissä olevista sodista kertovat elokuvat yleensä, tämäkin on herättänyt USA:ssa keskustelua siitä, mikä on tämän elokuvan sanoma. Oliko tämä sota nyt oikeutettu vai ei, kuinka moraalista on erikoisjoukkojen toiminta, ja kuinka monta orpoa enemmän tämänkin jotoksen jäljiltä Afganistanissa on? Sinänsä aiheellisia kysymyksiä, jotka kaikki voidaan esittää erillään kyseisestä elokuvasta. Kuitenkin näin kaukaa katsottuna on silmiinpistävää, että riippumatta siitä kuinka elokuva tehdään, se saa aina jonkun hermostumaan. Näin kävi Zero Dark Thirtylle, jossa kuvataan sitä kuinka jenkit toimivat väärin. Nyt kyseessä on elokuva, jossa jenkit toimivat oikein – ja reaktio on aivan sama.
Tätä rainaa kuitenkin kannattaa katsoa ensisijaisesti treenileffana ja ottaa siitä niiltä osin opikseen kuin vain mahdollista. Sodankäynnin etiikan kannalta Lone Survivor kuvaa selvästi valintojen kompleksisuuden ja tämä on syytä nostaa sen keskeiseksi ideologiseksi ansioksi. Päätös säästää tehtävän tielle sattuneet sivulliset on eettisesti oikea, mutta siitä maksettava hinta on kova. Seurauksena on paljon kuolleita amerikkalaissotilaita ja vielä enemmän kuolleita afgaaneja. Tiukan kantilainen deontologinen etiikka johtaa melkoiseen liemeen. Tarinaa seuraavaa utilitaristia yritetään hivenen vakuuttaa, että kaiken kaikkiaan juuri näin pitikin toimia. Utilitaristi kuitenkaan tuskin vakuuttuu. Tai ehkä vakuuttuukin.
Viimeinen kankaalla näkyvä kuva esittää henkiinjäänyttä sotilasta halaamassa afgaanipelastajaansa. Juuri tällaisen maailman me kaikki varmaan haluamme. Mutta tie sinne ei ole selvästi viitoitettu. Ja se voi viedä läpi pimeän laakson, jossa vihertävien niittyjen sijasta kasvaa lasinsirpaleita.