Kiusaajan ääni on sanaton

Tyttäreni laulelee television lastenohjelman mukana: ”oi jospa olisin orava, niin purisin sitä poikaa, joka minua kiusaa.”

Minä puolestani lähetän myötätuntoni mielessäni laulun kiusaajapojalle. Tunnen myös empatiaa ystäväni vaimoa kohtaan, joka kiusaa miestään: piikittelee, nälvii, on sarkastinen. Ja työpaikkakiusaajaa kohtaan, joka harjoittaa manipulointia henkisen väkivallan keinoin. Samoin kyynistä toimittajaa kohtaan, joka esittää terävää kritiikkiä. Ja vieläpä henkirikoksen tekijääkin kohtaan.

Tiedän nimittäin, millaista on olla kiusaaja. Kiusasin muita lapsia pienenä ja vielä enemmän isompana, vaikken yhtä näkyvästi. Olin taitava vähättelemään, nolaamaan, nauramaan selän takana toisen heikkoudelle ja virheille.

Kaksi julkkista ovat taannoin kertoneet olleensa koulukiusaajia: Arman Alizad kertoi menneensä mukaan kiusaajien joukkoon. Minä en vain mennyt mukaan, olin aloitteentekijä. Katri Manninen puolestaan kertoi tulleensa itse kiusatuksi ja kosti kiusaamalla. Minä vältin senkin, en saanut ansioni mukaan ja tullut itse kiusatuksi. Ei mitään selityksiä siis. Vain syy. Ja syyhän ei ole pätevä selitys mihinkään toimintaan.

Kerron kuitenkin syyn, sillä kiusaamisessa, kuten useissa muissakin ongelmissa, me keskitymme hoitamaan oireita, emmekä syitä, joista oireet kumpuavat.

Kiusaajalla on paha olla. Ehkä niin paha olo niin pitkään, että hän ei pysty pitämään pahaa oloa sisällään, ehkä ei enää tunnista surua. Kiusaaja ei enää osaa etsiä lohdutusta, turvaa, läheisyyttä. Hän ei luota niiden löytymiseen. Niinpä hän kääntyy toiseen suuntaan, niin kauas pois, ettei tunne enää rakkautta, puuttuvaa sellaista. Hän etääntyy, viilenee ja löytää näin kovan, karkean voiman ja hallinnan tunteen.

Ihminen, jota rakastetaan riittävästi, löytää voiman tunteen rakkaudesta. Ehdoton rakkaus kannattelee. Se, joka ei saa rakkautta, saattaa puolestaan löytää voiman pysyä sosiaalisesti hengissä cooliudesta, tunteettomuudesta, jonka alla kytee vihaa. Viha eri muodoissaan on kuin asfalttia: harmaata ja kovaa, se kantaa vauhdikasta ja äänekästä menoa, mutta satuttaa, kun siihen kolauttaa itsensä. Kiusaajan ääni on kova, mutta hänen sisimpänsä ääni on sanaton.

Asfaltin alle näkymättömiin on jäänyt pehmeää multaa. Se on mustaa surua ja pelkoa, kannattelevaa ja ravitsevaa rakkautta vaille jääneen lapsen jyrättyjä tunteita.

Sanoin tyttärelleni, että oravalaulun sanoja ei kannata opetella, kostolla ei nimittäin pitkälle pötki, vihalla vihaan vastaaminen lietsoo lisää vihaa. Sen sijaan myötätunto ja viha eivät mahdu ihmiseen yhtä aikaa. Jos pystyt herättämään kiusaajassa myötätunnon tunteen, molemmat osapuolet voittavat. Tähän perustuvat monet tehokkaat kamppailu- ja itsepuolustuslajitkin: otetaan vastaan ja suunnataan toisen hyökkäysenergia ohi sen sijaan, että lyötäisiin suoraan takaisin, jolloin molemmat vahingoittuvat taistelussa ja toiselle jää vielä tappio hampaankoloon kytemään.

Komentamisen ja mollaamisen, ”kovien otteiden” ohella suosittelen kokeilemaan myös vaihtoehtoista strategiaa kiusaajaan: kun näet tai koet kiusaamista, kannattaa ensin kokeilla pysähtyä, katsoa kiusaajaa ehkä surullisesti silmiin ja olla hiljaa, näyttää ilmeellään, miltä kiusaajan sanat ja teot tuntuvat. Vasta myöhemmin on otollisempi keskustelun aika siitä, millainen käyttäytyminen on hyväksyttävää ja tuottaa niin tekijälleen kuin kohteelleenkin hyvää – sitä, mitä kaikki pohjimmiltaan etsivät: rakkautta, arvostusta.

Kun ekaluokkalaista tytärtäni harmittaa ja hän yrittää purkaa hetkellistä pahaa oloaan minuun – kiusata minua – otan hänet syliin. Kiukku sulaa pian äidin syliin. Jos taas huudan hänelle tiukasti ”lopeta!”, hän suuttuu enemmän. Sylissäolohetken jälkeen on otollista jutella siitä, miten harmitusta voi parhaiten käsitellä ihan itsekseenkin niin, ettei se leviä ja kasva entisestään.

On tietenkin liikaa vaadittu kiusatulta, että hän tarjoaisi sylinomaista kohtelua kiusaajalleen, eikä se edes onnistu. Mutta kykenisitkö henkisen sylin tarjoamaan sinä, joka et ole uhri? Myötätunto luovallakin tavalla, vaikkapa herätettynä jotakin aivan muuta asiaa kohtaan, kuten ”katso kuinka suloinen koira tuolla” sulattaa jääpuikkoa paremmin kuin kylmät, tuomitsevat sanat ja eleet.

Kiusaamiseen työyhteisöissä, parisuhteissa ja sukulaisten kesken pätevät samanlaiset eväät kuin lasten ja nuorten parissa. Aikuisten kiusaamisen juuret ovat samassa mullassa, sen ilmenemismuoto on vain luonteeltaan henkisempää.

Lopuksi voin todeta pyrkiväni hyvittämään nuoruuden tekojani loppuikäni. Minulla ei ollut lapsena ja nuorena sellaista aikuista lähipiirissä, jolta olisin voinut saada tarvitsemaani myötätuntoa. Niinpä häälahjaksi toivoimme äskettäin mieheni kanssa lahjoituksia Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelimelle. Toivon erityisesti kiusaajien soittavan sinne.