Harvemmin tulee ajatelleeksi, että ystävyys on hyve. Hyveen olemukseen kuuluu se, että siinä voi kasvaa. Mutta ystävyydellä on myös riskinsä.
Tuttavani aloitti hiljattain koulunopettajana. Eräänä päivänä hänen kollegansa opasti häntä: opettaja ei saa olla oppilaiden ystävä. Tuttavani joutui hämilleen: hänhän halusi nimenomaan olla lasten ystävä – aikuinen ja auktoriteetti tietenkin, mutta myös ystävä.
Tapaus ei liene ainutlaatuinen. Myös aikuisten maailmasta löytyy vastaavaa. Kuinka moni voi sanoa olevansa esimiehensä taikka alaistensa ystävä? Toisaalta ystävyys on niin luonnollinen asia, että varsin moni jäykkä ja pinnallinen tuttavuus voisi syventyä ystävyydeksi, jos osapuolet niin haluaisivat.
”Ilman ystäviä ei kukaan tahtoisi elää”
Kaikki tarvitsevat ystäviä. Aristoteles aloittaa ystävyyttä käsittelevän kommentaarinsa toteamalla, että ystävyys on ”mitä välttämättömintä elämiselle, sillä ilman ystäviä ei kukaan tahtoisi elää, vaikka hänelle olisi kaikki muu hyvä” (Nikomakhoksen etiikka, kirja VIII, luku 1).
Täällä Suomessa ongelma on ehkä siinä, että usein suhtaudumme ystävyyteen varsin passiivisesti. Oletamme, että ystävyys on asia, joka vain ”tulee vastaan” — siis jos on tullakseen. Ajattelemme, että ystävyys riippuu ennen kaikkea toisesta henkilöstä, hänen luonteestaan ja asenteestaan minuun.
Riippuuko ystävyys ennen kaikkea toisesta? Kyllä ja ei.
Aristoteles toteaa, että ystävyys on eräänlaista molemminpuolista hyvää tahtoa (eunoia). Ystävyyden perusta on se, että tahtoo toiselle hyvää. Yksipuolinen hyvä tahto ei kuitenkaan ole vielä ystävyyttä, koska ystävyys edellyttää vastarakkautta. Toisaalta samoin kuin rakkauden osoitus on toiselle kutsu, niin yksipuolinen hyvä tahto on kutsu ystävyyteen.
Hyvä tahto vs. hyötyajattelu
Mitä hyvä tahto sitten on? Jokuhan voisi väittää, että hän tekee toiselle hyvää saadakseen vastapalveluksia. Mutta pelkkä palvelusten tekeminen ei tunnu riittävän aitoon ystävyyteen; muutoinhan kauppiaskin olisi jokaikisen asiakkaansa ystävä.
Aristoteles on samaa mieltä. Hän tosin toteaa ensin, että ystävyys voi perustua kolmeen asiaan: hyvyyteen, hyötyyn ja nautintoon. Mutta hän päätyy siihen, että hyötyyn ja nautintoon perustuvat suhteet eivät ole aitoa ystävyyttä; vain ensimmäinen vaihtoehto on ystävyyttä sanan syvässä merkityksessä: vain siinä henkilö tahtoo toiselle hyvää hänen itsensä takia.
Hyvän tahtominen ei voi olla vain taktikointia. Kyse on sisäisestä asenteesta, tahdon suuntautumisesta kohti toisen henkilön hyvää hänen itsensä vuoksi. Mikä sitten on toisen hyvä? Ennen kaikkea onnellisuus, täyttymys ihmisenä.
Ystävä on puoli sielua
Augustinus kirjoittaa: ”Oikein sanoi ystävä toiselle: sinä olet puoli sieluani” (Tunnustukset, IV, 6). Ystävyys onkin eräänlaista rakkautta, koska siinä toteutuu sielujen ykseys. Tuomas Akvinolainen lisää Aristotelesta seuraten, että ystävä tahtoo toiselle hyvää, koska ystävä on aina ”toinen minä” (Summa Theologiae, I-II, q. 28, a. 1).
Sen sijaan se, joka haluaa toisesta vain hyötyä, ei oikeastaan ole lainkaan toisen ihmisen ystävä, vaan hyödyn ystävä. Aristoteles näyttääkin kutsuvan hyötyyn ja nautintoon perustuvia suhteita ystävyydeksi vain yleisen kielenkäytön takia (antiikin kreikassa sana ystävyys, philia, ymmärrettiin varsin laajasti).
Toisaalta hän toteaa, että hyvyyteen perustuva ystävyys tuo mukanaan kaikista eniten molemminpuolista hyötyä ja nautintoa. Nekin siis kuuluvat ystävyyteen, mutta yksinään ne eivät voi sitä perustaa.
Ystävyys on hyve
Ensikuulemalta voi tuntua yllättävältä Aristoteleen väite, että ystävyys on eräänlainen hyve. Hyvehän on jokin ihmisessä itsessään oleva hyvä taipumus, kun taas ystävyys on ihmisten välinen asia. Mutta tarkemmin ajatellen on selvää, että ystävyyttä ei voi erottaa hyveestä ja hyveellisyydestä.
Suuri kreikkalainen filosofimme onkin sitä mieltä, että ystävyys on parasta hyvien – eli hyveellisten – ihmisten kesken. Tämä pitää paikkansa molempiin suuntiin. Toisaalta hyvästä ihmisestä on helpompi pitää kuin pahasta. Toisaalta hyve auttaa ihmistä itseään avautumaan kohti toisen hyvää, ja ilman tällaista avautumista toisen tarpeille ja onnellisuudelle ei ystävyyttä synny.
Pahalla – hyveettömällä – ihmisellä on todennäköisestä muita vähemmän ystäviä, ainakaan todellisia ystäviä. Paradoksaalista tässä on se, että sellainen ihminen syyttää helpommin muita omasta yksinäisyydestään. Nöyryys – hyveiden kasvualusta – on välttämätöntä, jotta huomaisimme ja tunnustaisimme heikkoutemme ja tahtoisimme tehdä niille jotain.
Ystävyyttä voi oppia ja kasvattaa
Mainitsin alussa ystäväni, joka toimii aineopettajana. Hänellä oli erään oppilaan kanssa vaikeuksia, joiden syitä en tässä yhteydessä halua ruotia. Hänen reaktionsa oppilaan huonoon käytökseen oli yksinkertainen: minun täytyy tulla hänen ystäväkseen.
Mutta miten tullaan toisen ihmisen ystäväksi? Onko se ylipäänsä mahdollista, jos toinen ei ilmaise halua olla ystävä?
Ystävyys on eräänlainen taito – hyvä taito, siis hyve. Sitä voi oppia, ja vastaavasti ystävyyden siteitä voi tietoisesti kasvattaa. Jotkut ovat siinä parempia kuin toiset. Eivät synnynnäisistä syistä, vaan koska he ovat oppineet ystävyyttä ”elämän koulussa”.
Idea on helppo: ystävyys lähtee siitä, että tahtoo toiselle hyvää. Mutta kyse ei ole vain sisäisestä tahtomisesta. Tuomas Akvinolainen toteaakin, että ystävyys on eräänlaista kommunikaatiota. Hyvän tahdon pitää välittyä konkreettisissa asioissa: yhdessä olemisessa, ilojen ja huolien jakamisessa, kiinnostumisessa toisen asioista, mielipiteistä, harrastuksista, perheestä, työstä, elämästä…
Rakkauden riski
Sanotaan, että ystävyys ei kasva eniten silloin, kun henkilöt katsovat toisiaan kasvoihin, vaan silloin, kun he katsovat samaan suuntaan. Tämän on kokenut eräretkeilijä: ystävyys syvenee yhteisten koitosten keskellä.
Toisaalta on tarpeellista avata sydäntä. Usein ystävyyden suurin este on se, että emme osaa avata sydäntämme vilpittömästä toiselle ihmiselle – tai toinen osapuoli ei sitä osaa tehdä, emmekä itse osaa auttaa.
Tavallaan se on luonnollista: kun avaamme sydämemme, teemme itsestämme haavottuvia, asetamme itsemme alttiiksi iskuille. Mutta ilman sitä riskiä ei ystävyys ole mahdollista. Sitä paitsi onneksi lähes aina ihmiset reagoivat positiivisesti, vastavuoroisesti.
Kaikkia ihmisiä ei ole yhtä helppo rakastaa. Mutta vaikeidenkin tapausten kanssa voidaan muistaa pyhän Ristin Johanneksen viisaita sanoja: ”Pane rakkautta sinne, missä ei ole rakkautta, niin saat sieltä rakkautta.”
Luettavaa
Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, kirjat VIII ja IX. (englanniksi)
Aristotle’s Ethics: Friendship (Stanford Encyclopedia of Philosophy)
Tuomas Akvinolainen, Summa Theologiae, I-II, q. 28 (englanniksi) (latinaksi)
Ei voi muuta kuin ihailla sun tapaa kirjoittaa. Muotoilet asiat niin yksinkertaisen kauniisti, että ne menee suoraan perille tekemättä väkivaltaa. Tämä koskee siis kaikkia kirjoituksiasi: ilosta, rakkaudesta ja – nyt – ystävyydestä. (Sainpa muuten viestiä eräältä suomalais-amerikkalaiselta koulukaveriltani, joka luki tämän viimeisen artikkelin Irakissa ja sanoi sen pätevän myös armeijassa.)
Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa tarinalle opettajasta ja oppilaasta.
Oma näkemykseni kallistuu kokemuksen perusteella samalle kannalle vanhemman pedagogin kanssa. Kuten kirjoituksessasikin todetaan, ystävyyden syvin olemus täyttyy vain kun se perustuu vain molempien osapuolten toisiaan kohtaan osoittamalle hyväntahdolle ja tästä johtuvalle kiintymykselle. Tämä premissi ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä toteudu auktoriteetti-alainen/oppilas asetelmassa sillä yhtälöön liittyy aina hyöty.
Mikäli auktoriteetti antautuu tunnetasolla ystävyyssuhteeseen alaisen/oppilaan kanssa, luovuttaa hän tälle avaimet itsensä manipuloimiseen alaisen hyödyksi. Sitouduttuaan ystävyyssuhteeseen, auktoriteetin on huomattavasti vaikeampaa tehdä alaista koskevia negatiivisia päätöksiä, vaikka nämä tosiasiassa olisivat alaisenkin näkökulmasta rakentavia. -Erityisesti jos alainen manipuloi auktoriteettiä tunteidenilmauksin tarkoituksella tai tahtomattaan.
Johtavaan tai auktoriteettiasemaan pyrkivän on syytä heittää mielestään haihattelu jossa alainen ja esimies voivat olla todellisia ystäviä mikäli esimies aikoo säilyttää kykynsä tehdä tasapuolisia, oikeudenmukaisia päätöksiä alaistensa suhteen.
I got to use English – my Finnish grammar skills have atrophied in the past 10 years!
In his book ”Leijona ja Kyyhky” Gustav Häglund commented that he had learned the hard way that one cannot be friends with his subordinates. In my opinion, this depends on what we want though and what kind of subordinates we are working with. When pure authority is used and military muscle is flexed, the subordinates will be kept in line and they will execute their assigned tasks (most of the time!). but that is it. Often they will not execute MORE than their assigned tasks, even if it would benefit the mission.
For instance, I was a medical laboratory tech and a medic in Baghdad throughout fall 2006 – summer 2007. Much of our efforts was ”winning over the hearts and minds” of the local Iraqi civilians via medical services. The problem was though that all the Iraqi medications that we had were an unorganized mess in a few metal containers. My supervisor had shown me that he had treated me more than a subordinate by doing more than his assigned tasks to help me in regards to one situation. I still saluted him and called him ”sir” of course, but we had an unspoken friendship shown by mutual respect and acts of service. I had some computer skills and ended up programming a small program that maintained an interactive inventory of the medications… this ended up being so effective that someone higher up came and copied the program so it could be used battalion wide. I do not know if I would have done that extra work (on top of 12-14 hour days) if it wasn’t for that humble friendship that made me care enough to do more than I was asked for.. If I was under a typical leader, I would have done what I was expected, but when he was also a ”friend”, I was able to give MORE than was expected or assigned.
However, if you have immature and selfish subordinates who are slackers.. then you must straighten them out. But, even while doing that, it is possible to be a friend. One can distribute punishment with an energy of ego or caring. Some like to yell and scream, but my experience is that it will only yield subordinates who will do the bare minimum. They will not go the extra mile… I also believe that even the most rebellious of soldiers will eventually perform beyond the minimum requirements IF they find meaning and have a sense of personal responsibility in their work… which a leader can give to them a bit by bit. In addition, many soldiers will not flinch when cheating a supervisor, but they will more often think twice before cheating a supervisor who is also a friend.
One is not confuse the friendship between a subordinate and a supervisor as being the same as the friendships they have amongst equals. That is not usually possible, but a leader can be a friend in different way, while still maintaining control and the mission’s priorities. Getting ”too friendly” can interfere with discipline, but it is a skill of leadership to know how ”close” a friendship with a subordinate is to grow… For optimal results, no formula can be used and only your leadership experience and intuition will be able to accomplish this.
Matti – stay safe over there in mountain country 🙂
Hi Olli!
I read about your tour in the Hesari about a year back. good to hear that you’re back from the sandbox in one piece.
I fully agree with you about the fact that in general, a personal, somewhat a humanistic approach to leadership accompanied with professionality can produce the best results with subordinates.
I’ve always treated my conscripts and trainees with respect and a degree of comradeship and they have shown excellent results in training and feedback. Friendship is something else though.
My description for ”friendship” includes an empathic engagement to the friend. In other words, being emotionally attached to the friend in the degree that his/her fate or sentiments become a serious concern for you aswell.
This causes a problem for the superior who wields executive power. The superior must make difficult decisions about his subordinates such as questions regarding crappy tasks, salary, promotions or as in the military, fatal missions. If a superior is a friend with some of his subs, he will inevitably face a dilemma of being partial or making a decision unfavorable to his friend. Whatever his choice, it will be questioned by other subordinates who know of the friendship. Questions like: Was he promoted because he’s chums with the boss? Did the boss give this crappy job for him to underline his impartiality?
Thus, friendship with a subordinate or pupil undermines or voids other virtues of leadership: sense of justice and impartiality. Not necessarily because of there lack of, but because of the perception of the other subordinates.
Also, attachment to ones subordinates is a potent reason for pathological depression, alcoholism and common suicides among combat officers who have had to make decisions that have led men to their graves. The guilt must be an enormous burden and probably not the least of the reasons why it is preferred to lead fighting men from the front.
Irak ja Afganistan? Äärettömän kiinnostavaa. Tosi mielenkiintoista lukea teidän kokemuksista, Matti ja Olli! Mäkin luin sen HS-artikkelin.
”Mikäli auktoriteetti antautuu tunnetasolla ystävyyssuhteeseen alaisen/oppilaan kanssa, luovuttaa hän tälle avaimet itsensä manipuloimiseen alaisen hyödyksi.”
Mutta eikö tämä ole jokaiseen ystävyyssuhteeseen kuuluva ”riski”?
”Sitouduttuaan ystävyyssuhteeseen, auktoriteetin on huomattavasti vaikeampaa tehdä alaista koskevia negatiivisia päätöksiä, vaikka nämä tosiasiassa olisivat alaisenkin näkökulmasta rakentavia.”
Tämä on varmasti totta. Mutta jälleen, eikö jokaisessa ystävyyssuhteessa toisen ”korjaaminen” ole taitolaji? Niin että ystävyys, joka perustuu vain toisten päätösten ylistämiseen ja kaiken tosiasioiden kieltämiseen, ei varmaan ole todellista ystävyyttä?
Josef Pieper kirjoittaa (Havard lainaa häntä s. 167): ”Viisaalla rakastavalla ystävyydellä, joka on aidon hengellisen ohjauksen sine qua non, ei ole mitään tekemistä sentimentaalisen intimiteetin kanssa, joka itse asiassa voi jopa vaarantaa sen.”
Ystävyys on haasteellista. Ja varmasti jossakin Irakissa tai Afganistanissa esimies-alainen -suhteessa joutuu pohtimaan hiukan syvällisemmin ja haittoja! Mutta myös sen hyötyjä. Voidaanko kuvitella, että loppupeleissä hyödyt saattaa ylittää haitat?
Jälleen Pieper (quoted in Havard s.65): ”Ystävä, viisas ystävä, voi auttaa ystäväänsä päätöksen muodostamisessa. Tämä tapahtuu sen rakkauden perusteella, joka tekee ystävänsä ongelmat omakseen ja astuu ystävänsä minuuteen (näin se ei olekaan täysin ’ulkopuolista’). Nimittäin sen ykseyden perusteella, jonka rakkaus voi muodostaa, hän kykenee visualisoimaan konkreettisen tilanteen, visualisoimaan sen vastuun sydämestä, niin sanoaksemme.”
Havard ainakin uskoo, että johtajien tulisi panostaa ystävyyteen — ja on muuten yllättävää, että lainaukset on ”Oikeudenmukaisuus” -kappaleesta:
”Johtajat ovat iloisia ja panostavat ystävyyteen. Vaikka he eivät olekaan immuuneja elämän haasteille, johtajat ovat aina iloisia. Siitä kuuluu kiitos heidän vankkumattomalle palveluhalulleen. Varmin tie alas pohjamutiin on elää oman egonsa painossa. Varmin tie iloisuuteen on unohtaa itsensä – toisin sanoen palvella muita.” (s.104)
”Ystävyys on nykyään kriisissä. Monet pelkäävät ystävyyttä, koska he pelkäävät sen tuomia velvollisuuksia. Siksi he pitävät etäisyyttä ja välttävät sitoutumista. He luovat suhteita ystävyyksien sijaan. Hymyillään ja vitsaillaan, mutta ei olla oikeasti ihmisistä kiinnostuneita. Johtajat puolestaan ystävystyvät helposti, sillä heitä ajaa halu palvella.” (s.105)
Tosin ystävyyteen kuuluu vaikeiden päätöksien tekeminen:
”Armollisuus ei tarkoita sellaisen käytöksen suvaitsemista, joka vahingoittaa ihmistä joko yksilötasolla tai kollektiivisesti. Johtajat esimerkiksi voivat joutua irtisanomaan työntekijöitä, joiden toilailut ja aktiviteetit vahingoittavat organisaatiota ja jotka eivät suostu parantamaan tapojaan. Johtaja, joka armoon vedoten ei poista vääriä ihmisiä vastuuasemista, ei osoita armoa niille, jotka tulevat kärsimään näistä päätöksistä. Hänen korkein velvollisuutensa on huolehtia organisaation ja siellä työskentelevien ihmisten yleisestä hyvinvoinnista.” (s.105)
Kiitos mielenkiintoisista keskusteluista. Opin niistä paljon. Tässä vain muutamia lisähuomioita:
1. Matti, epäilevä arviosi ystävyydestä auktoriteettisuhteessa taikka lapsen ja aikuisen on sikäli samoilla linjoilla Aristoteleen kanssa, että hänen mukaansa syvin ystävyys on mahdollista vain, kun osapuolet ovat keskenään samalla tasolla – ja kun molemmat ovat hyveellisiä. Hän taitaakin todeta, että koska lapsilla ei vielä ole kovin vakaita taipumuksia (joista hyvät ovat hyveitä), he eivät ole siinä mielessä kykeneviä syvään ystävyyteen.
Tämä on sopusoinnussa sen yleisen ilmiön kanssa, että lasten väliset ystävyydet ovat usein varsin pinnallisia ”kaveruuksia”, jotka kuolevat yhtä nopeasti kuin syntyivätkin. En tarkoita, että pitäisin niitä siksi merkityksettöminä. Toisaalta vilpittömät ystävyyssuhteet aikuisten kanssa voivat ehkä juuri siksi auttaa lapsia oppimaan aitoa ystävyyttä. Aikuinen ystävä (isä, äiti, setä, täti, mummu, vaari, opettaja) on yleensä lasta vakaampi ja kypsempi.
Siitä tulee mieleen mainitsemani opettajan toisenlainen kokemus: eräät pikkutytöt alkoivat aina hänen tuntinsa alkaessa käyttäytyä varsin riehakkaasti – iloisesti ja hyväntahtoisesti, mutta tavalla, joka esti aloittamasta oppituntia. Tulkintani olisi seuraava: kyseiset tytöt eivät olleet (kotona tai koulussa) tottuneet aikuisiin, joka suhtautui heihin ystävinään, joten heiltä puuttui malli siitä, miten sellaisen aikuisen kanssa käyttäydytään. Niinpä he alkoivat käyttäytyä samoin kuin vertaisryhmänsä kanssa, mikä ei ollutkaan opettajan mieleen.
Arvelen, että varsin monilla lapsilla on samanlainen ongelma, koska heidän vanhempansa ovat koko ajan töissä taikka väsyneitä, ja isovanhemmat asuvat jossain kaukana. Monilta lapsilta puuttuu kokemusta ystävyydestä aikuisten kanssa. Sillä tulee olemaan traagisia seurauksia heidän persoonallisuutensa kehitykseen.
2. Manipulatiivisuus on tietenkin toinen asia. Sehän on jo määritelmällisesti ristiriidassa ystävyyden kanssa. Mutta sikäli olet, Matti, epäilemättä oikeassa, että ystävyys saattaa rikkoontua ulkoisen hyödyntavoittelun takia.
3. Oma kokemukseni ystävyydestä auktoriteettisuhteessa on hyvin positiivinen. Jokin aika sitten työskentelin satunnaisesti erittäin hyvän ystäväni kanssa, joka on yrityksen toimitusjohtaja. Syvän ystävyytemme takia se on ollut elämäni miellyttävimpiä työsuhteita, vaikka työn sisältö ei ollutkaan erityisen mielenkiintoinen. Oli todella mukava työskennellä yhdessä, koska luotimme toisiimme täydellisesti ja työn takia saatoimme viettää enemmän aikaa yhdessä.
Hei
ystävyyden ja institutionaalisen suhteen rinnastaminen on kiinnostava kysymys – tässä oma kirjoitukseni aiheesta jossa pohdin ystävyyden ja työnohjaussuhteen rinnastamisesta aukeavia näkymiä
http://tyonohjaaja.blogspot.com/search/label/yst%C3%A4vyys
mua haukutaan huoraks sen takia että seurustele yhden ihanan pojan kanssa, joka oli ennen yhden kamalan tytön kanssa. Tää poika jätti sen tytön sen takia, koska ei jaksanut kuunnella sen haukkuja ja nyt se tyttö tekee helvettiä mun elämästä ! 🙁 se tyttö on silpunnut mun kotitehtäviä (en kyllä ole nähnyt), ruokalassa meinasin törmätä siihen , kun se yht äkkiä otti mun maitolasin ja kaatoi sen tahallaan lattialle ! Opettaja ei nähnyt, eikä kukaan puolustanut mua, joten jouduin siivoomaan.
Stiina,
Muiden ihmisten puheet ja tavat toimia kertovat heistä, ei puheen tai toiminnan kohteesta. Se, miten itse reagoin loukkaukseen, kertookin minusta ja regoidessani oikein kasvan ihmisenä. Tämä reagointi ja tuloksena syntynyt sisäinen kasvu on todiste loukkaajiani vastaan.
Mutta vaikeat paikat ovat aina vaikeita, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Epäoikeudenmukainen kohtelu on yleensä mahdollista viedä jonkun oikeuselimen ratkaistavaksi. Kouluissa tämä oikeudenmukaisuuden toteutumisesta vastaava instanssi on opettaja. (Tietyt asiat. erityisesti henkilökohtaisuuksiin menevät, on mahdotonta selvittää ilman kolmatta, riippumatonta osapuolta.)
Asiallista luettavaa..
Hienosti ajateltu.
Viisasta tekstiä
Oivallisia ajatuksia ystävyydestä ja hyvästä tahdosta.
Tavattoman viisasta, filosofista ja hyvin punittua puhetta tärkeästä asiasta.