Paluu hyvepolitiikkaan, osa 3: Utopistinen ajatus

Miten olla idealisti olematta naiivi? Entä miten olla realisti olematta kyynikko? Se onnistuu ymmärtämällä, että utopia sekä on että ei ole saavutettavissa.

Hyvepolitiikan peruspilarit lepäävät kahden metaperiaatteen varassa. Yhdessä ne muodostavat hyvepolitiikan kivijalan.

1. Hyvä poliitikko on ihminen, joka omistaa politiikalle keskeiset hyveet ja osaa soveltaa niitä oman elinympäristönsä ja vastuualueensa kontekstissa.

2. Hyvä politiikka on politiikka, joka luo kansalaisille suotuisat olosuhteet hyveissä kasvamiselle ja samalla vastustaa paheiden juurtumista.

Mitä on utopia?

Vuonna 1516 Thomas More kirjoitti kuuluisimman teoksensa: Utopia. Siinä matkamies Raphael Hythlodaeus kertoo käyneensä Utopia-saarella, jossa vallitsi täydellinen yhteiskuntajärjestelmä. Sana utopia onkin Morelta peräisin.

Utopia-sana on löytänyt tiensä lähes kaikkiin kieliin. Se tarkoittaa täydellistä yhteiskuntajärjestelmää. Arkikielessä siihen liittyy olennaisesti uskomus, ettei utopiaa ole olemassa eikä sitä voi olla olemassa. Jos joku uskaltaa väittää, että se on mahdollinen, realistit leimaavat hänet naiiviksi idealistiksi: ”Utopistinen ajatus!” Idealisti vastaa syytteeseen sanomalla, että kyynisyys on itsensä toteuttavaa profetiaa.

Jokainen poliitikko, mahdollisesti jokainen ihminen, on pohtinut näitä kysymyksiä: Miten olla idealisti olematta naiivi? Entä miten olla realisti olematta kyynikko?

Utopia on illuusio

Kumpi on oikeassa: idealisti, joka uskoo täydelliseen yhteiskuntaan tai realisti, joka ei?

Molemmat ovat oikeassa. Selitän miksi.

Näyttää nimittäin siltä, että on olemassa kaksi tapaa ymmärtää ”täydellinen yhteiskunta”. Ensimmäinen näistä on absoluuttisesti täydellinen yhteiskunta. Eli ei rikollisuutta, ei sairauksia, ei riistoa, täydellinen tasa-arvo ja niin edelleen. Uskonnollisin termein määriteltynä, tällaisessa yhteiskunnassa ei olisi synnin todellisuutta ja sen seurauksia.

Realisti on oikeassa.

Tällaista ”täydellistä yhteiskuntaa” ei ole eikä voikaan olla. Mitkään yhteiskuntajärjestelyt eivät voi koskaan hävittää kaikkia yhteiskunnallisia epäkohtia. Mikäli poliitikko uskoo, että yhteiskunnallisella sääntelyllä kaikki asiat ratkeavat, että ongelmat ovat perimmältään teknisiä eivätkä moraalisia, realistin syytös: ”Utopistinen ajatus!” on oikeutettu.

Utopia ei ole illuusio

Mutta ajatus ”täydellisestä yhteiskunnasta” voidaan ymmärtää myös toisin. On totta, että kaikki rakennelmat tuntuvat sortuvan enemmin tai myöhemmin. Rakennustyylejä on monia, mutta rakennusmateriaali on aina sama: ihminen. Turha syyttää seinää, jos kaikissa tiilissä oli särö.

Samalla on kuitenkin totta, että toisissa yhteiskunnissa on helpompi ”olla hyvä” kuin toisissa (tai vaihtoehtoisesti vaikeampi ”olla paha”). Tietyt rakennelmat tukevat hyveissä kasvamista paremmin kuin toiset. Tietyt seinät pysyvät pystyssä pidempään kuin toiset – ja näyttävät sitä paitsi tyylikkäämmiltä. Säröjen seurauksia voi siis tietyssä määrin minimoida.

Siksi meillä on olemassa poliisivoimat, koulutussysteemit, oikeusistuimet ja niin edelleen. Näiden konkreettisten laitosten lisäksi yhteiskunnassa toimii myös liikkeitä ja voimia, jotka kannustavat positiiviseen toimintaan ja näin tukevat suorasti tai epäsuorasti hyveiden vahvistumista. Jotkut yhteiskunnat toimivat paremmin kuin toiset. Yksi yhteiskuntamalli toimii hyvin tietyssä historiallisessa kontekstissa, mutta olosuhteiden muuttuessa huonommin.

Toinen tapa määritellä ”täydellinen yhteiskunta” onkin: täydellinen yhteiskunta olosuhteet huomioiden. Emme voi saavuttaa absoluuttisen täydellistä yhteiskuntaa, mutta tietty taso tästä täydellisyydestä on saavutettavissa: paras mahdollinen taso.

Idealisti on oikeassa.

Tällainen yhteiskunta on mahdollinen, sillä puhumme määritelmällisesti parhaasta mahdollisesta yhteiskunnasta. Tasosta, joka ottaa rajallisuutemme huomioon. Se hyväksyy sekä yksilöiden rajallisuuden että yhteiskuntajärjestelmien rajallisuuden (ks. hyvepolitiikan kaksi metaperiaatetta yllä).

Ironista on se, että tämä ideaali ei ole utopiaa, vaan realismia.

Tavoite kirkkaana mielessä

Olemme todistaneet, että täydellinen yhteiskunta on loogisesti mahdollista. Se ei välttämättä vielä paljon lämmitä. Teoria on yksi asia, käytäntö toinen.

Looginen johtopäätös päämäärästä – joka sinänsä on totta – ei paljasta meille tietä sinne. Siitä ei voi päätellä niitä konkreettisia keinoja, jotka toimivat parhaiten omassa yhteiskunnassamme. Tämän tekee vain viisauden hyve (prudentia) yhdessä muiden poliitikoille tärkeiden hyveiden kanssa.

Sen ymmärtäminen, että ”täydellinen yhteiskunta” (jälkimmäisessä muodossa) on tosiasiassa mahdollinen yhteiskunta, voi kuitenkin suuresti rohkaista ja motivoida politiikkoja ylipäätään etsimään sitä tietä.

Sama pätee henkilökohtaisella tasolla: absoluuttisen täydellistä poliitikkoa, jolla ei ole vikoja tai heikkouksia, ei ole olemassa eikä voikaan olla olemassa. Mutta poliitikosta, joka ottaa oman ja järjestelmien rajallisuuden todesta, mutta säilyttää korkeat tavoitteensa, voi tulla täydellisin mahdollinen poliitikko.

”Kypsät ihmiset tietävät, ettei inhimillistä potentiaalia tavoiteta kerralla, vaan askel kerrallaan ihmisluontoon kuuluvan rajallisuuden puitteissa”, selittää Alexandre Havard (Hyvejohtajuus 2009, s. 132). Idealismi ja realismi kuuluvat yhteen: ”Realismi on kyky säilyttää sielun jaloimmat kaipaukset sen huokauksista huolimatta” (s. 133).

Se, miten tämä täydellinen ihminen tai täydellinen yhteiskunta saavutetaan, on sitten jo toinen kysymys. Mutta vastausta etsiessämme tietoisuus sen saavutettavuudesta on kannustavaa.

Paluu hyvepolitiikkaan -sarjan seuraavassa, neljännessä osassa puhutaan poliitikon yleisimmästä kuolinsyystä. Kyse on sisäisestä salamurhaajasta: vääränlaisesta suhteesta valtaan, maineeseen, rahaan ja seksiin, jotka itsessään ovat hyviä asioita.