Oikeus onneen kuulostaa universaalilta totuudelta, mutta on vaarallinen valhe, joka tuhoaa lupaamansa. Arvokkain oikeutemme, se todellinen, on toisaalla.
Suomalaisella on oikeus elämään ja henkilökohtaiseen vapauteen. Suomen laissa ei kuitenkaan puhuta onnesta — tai edes sen tavoittelusta, kuten eräänkin maan itsenäisyysjulistuksessa.
Ja ehkä lakiin ei pitäisikään kiinnittää niin kovasti huomiota, sillä siihenhän vedotaan lähinnä moraalitonta toimintaa puolustellessa: ”siinä ei ollut mitään laitonta!”
Ajatus oikeudesta onneen ei tule ulkopuolelta, vaan kumpuaa sisältämme. Oikeus onneen vaikuttaa olevan sieluumme kirjoitettu moraalilaki, ajasta ja paikasta riippumaton inhimillinen oikeus – jopa velvollisuus.
Mutta onko tämä sielumme kirjoitus varmasti luettu ja ymmärretty oikein?
Oikeus onneen on käsite, jota viljellään erityisesti parisuhteissa. ”Jätä se jo! Sinulla on oikeus onneen!”
Onnesta puhuttaessa ”oikeus” on kuitenkin ongelmallinen.
”Vain ne ovat onnellisia, joiden mieli on kiintynyt muuhun kuin omaan onneen.”
— John Stuart Mill
Minulla on oikeus vapauteen ja Suomen valtiolla on velvollisuus turvata se. Minulla on oikeus rahaan, jonka lainasin sinulle, ja sinulla on velvollisuus maksaa se.
Mutta oikeus onneen?
Kuinka onnellinen minun tulisi olla? Onko minulla oikeus jatkuvaan onneen? Tai edes oikeus olla onnellinen puolet vuorokaudesta?
Ja ennen kaikkea, ketkä ovat velvollisia tekemään juuri minut onnelliseksi?
Puolisoni, lapseni ja ystäväni? Työnantajani, poliitikot, poliisi ja palokunta? He kaikki kantavat kyllä kortensa kekoon, mutta ilman velvollisuutta siihen.
Minulla ei ole oikeutta vaatia onnea muilta. Voin toki olettaa, että muut tarjoavat kaiken tarvitsemani pyytämättä, mutta tämän tyyppisille odotuksille on aivan oma määritelmä: ”suunniteltu pettymys”.
Minulla ei ole oikeutta onneen. Se on upeaa, sillä se on vapauttavaa kahdella tavalla.
Ensiksi, olen itse vastuussa omasta onnestani ja voin halutessani tavoitella sitä. Saan pohtia mitä sisimmässäni kaipaan, saan jopa tarvittaessa viestiä siitä muille ja vastaanottaessani saan olla kiitollinen.
Muut osallistuvat minun onneeni, ja tekevät sen vapaaehtoisesti.
”Joka ottaa huomioon vain itsensä ja omat etunsa, ei voi elää onnellisena. Sinun on elettävä muille, jos haluat elää itsellesi.”
— Seneca
Toiseksi, jos muut eivät ole vastuussa minun onnestani, niin en ole itsekään vastuussa muiden onnesta. Ei velvollisuutta, ei väkisin vääntämistä, ei pakkopullaa. Ei kumpaankaan suuntaan.
Ja sitä paremmalta se maistuu. Sillä enhän toivo lapsillenikaan hyvää, koska se on velvollisuuteni.
Jos minulla on jokin oikeus onneen, niin se on oikeus vastaanottaa se huikea hyvänolon aalto, jonka saan vain tehdessäni toisen onnelliseksi.
Meillä ei ole oikeutta onneen. Meillä on oikeus rakastaa. Todellisiin ja arvokkain oikeutemme on oikeus osallistua toisen onneen ja sen tehdessämme vaikutamme myös omaamme.
