Isänpäivänä ihastellaan onnittelukortteja, lounastetaan perheen kesken, kahvitellaan isovanhempien luona, avataan lahjoja. Käydään ehkä viemässä kynttilä edesmenneen isän haudalle.
Isänpäivä on vuosittainen, oikeastaan pakollinen tapa. Voimme toki pitää sen sellaisena, kevyenä. Isänpäivän rituaalien pinnan alla piilee kuitenkin korulauseita suurempia kysymyksiä: Olenko saanut kokea hyvää isyyttä? Miten isyys voi arjessa ja elämässä?
Naiset ovat valloittaneet paljon enemmän miesten maailmaa kuin miehet naisten maailmaa. Vaikka äiti osaa ajaa autolla lapsen harrastuksiin, vaihtaa kattolampun, käydä työssä ja elättää lapsiaan, vanhemmuus kantaa tukevammin lapsia ja vanhempia itseään, kun vanhempia on kaksi.
Vaikka haluamme edistää tasa-arvoa, äiti ei voi olla samalla hyvä äiti ja hyvä isä. Isän pätevyyttä ei ratkaise se, kuinka hän osaa hoitaa kauppa-asioita ja pyykinpesua. Arkirutiinien jako on eri asia kuin lapsen ja vanhemman suhde. Kun lapsi sanoo: ”isä ei rakasta minua”, tai ei tiedä missä – tai peräti kuka – hänen isänsä on, se koskettaa. ”Olet isälle aina tärkeä” on tyhjä lause, jos sitä ei elä todeksi. Läsnäoloa ja rakastamista ei ole lapsen ajattelu tai kuva lompakossa.
Nykyisin isiä eksyy, karkaa ja jopa karkotetaan pois lastensa luota. Avioerojen lisäksi isän läsnäolo saattaa eksyä töihin. Karannut isä saattaa kokea huonoa omatuntoa, eikä siksi pidä yhteyttä lapseensa. Hän keskittyy ”uuteen elämään”, johon kuuluu mahdollisesti uusi perhe. Vanhemmuutta ei kuitenkaan voi aloittaa alusta uudelleen, se on läsnä aina.
Karkotettu isä taas kaipaa lapsiaan, mutta äiti saattaa käyttää lasten yhteydenpidon rajoittamista vallan välineenä. Hän voi arvostella ja mustamaalata isää. Ja vaikka hän olisikin oikeassa, vaikka isä olisi toiminut väärin ja puutteellisesti, isän vähättely ja kritisointi ei palvele ketään, ei edes äitiä. Kiittämällä siitä, mitä tekee hyvin, saa enemmän hyvää kuin arvostelemalla hyvien tekojen vähäisyyttä.
Jokaisella aikuisella on oikeus, ellei peräti velvollisuus vaalia ja tukea hyvää isyyttä.
Isällä on oikeus voida hyvin, tulla kohdelluksi arvostettuna. Isällä on oikeus saada myös tukea isyyteensä. Isää voi kannustaa, isälle voi lempeästi ohjaten ehdottaa jotakin. Jos vaikkapa huomaat, että ystäväsi isyys on hiukan hakusessa, voit kysymyksillä herättää häntä näkemään toimintatapojaan ja uusia malleja elää isyyttään todeksi.
Paikassa, jossa isää ei ole läsnä, voi olla isyyttä: setä, isoisä, naapuri, äidin ystävä, urheiluvalmentaja. Hetki isyyttä voi olla lapselle todella tärkeä asia. Jos omaa isää ei ole arjessa, naapurin setä voi olla lähin ja tärkeä miehen malli. Muutama sana parkkipaikalla kohdatessa riittää luomaan tunteen, että olen jollekulle tärkeä. Lapsen elämässä on tärkeää olla mies, joka huomaa ja arvostaa – ja jota voi arvostaa, ihailla, katsoa luontevasti ylöspäin.
Työnantajakin voi tukea isyyttä tarjoamalla joustavuutta isän aikatauluihin. Isä ei välttämättä tätä kehtaa tai huomaa itse pyytää, mutta lapsen noutaminen ajoissa on tärkeämpää kuin mikään työprojekti.
Isä, joka ei lapsensa kanssa arjessa vietä aikaa, voi isänpäivän merkeissä vaikkapa päättää käydä tämän kanssa kerran luistelemassa tai uimahallissa, katsomassa hänen harrastustaan, soittaa tai lähettää viestin. Se edellyttää rohkeutta, se on vaikeaa, pelottavaa. Tee se silti ja siksi! Jos isä ei osallistu lapsensa elatukseen, hän voi joskus antaa setelin johonkin lapselle tärkeään ja mieluisaan. Rahaa saa vaikka pulloja keräämällä. Ele on tärkein. Se, että välittää, haluaa olla läsnä. Se ei velvoita mihinkään, jokainen yksittäinen teko on murunen hyvää isyyttä.
Ja lopuksi, isälle kuin isälle rohkaisuksi: lapsen mielikuvitus luo hyvän isän varsin vajavaisestakin roolisuorituksesta. Isänpäivän tervehdys tulee sydämestä: sinä olet tärkeä!
Tässä oli paljon hyviä ajatuksia isyydestä ja sitten yksi vähän kyseenalainen: isyys vaatii sitoutumista, ei sitä voida kuitata kenen tahansa tuttavapiiriin kuuluvan miehen satunnaisella läsnäololla. Muutama sana parkkipaikalla voi tuntua hyvältä mutta yhtä vähän siinä on isyyttä kuin on äityittä minun itseni muutamalla sanalla kehuessani ystäväni tytärtä. Isättömänä kasvaneena muistan joskus jopa kokeneeni tällaisten ystävällisten kommenttien pikemminkin korostavan omaa isänikävääni. Sillä ymmärsin toki lapsenakin varsin selvästi, ettei se kiva naapurin setä ollut minun, vaan omien lastensa isä, vaikka välillä elämääni etäisesti kuuluikin. Toivottavasti kukaan yksinäinen vanhempi ei tällaisen varaan jätä oman lapsensa isäntarvetta, vaan etsii todellisia keinoisyyteensä sitoutuvia miehiä taikka miehen lapsensa elämään.