Harri-Pekka Pietikäinen pohtii vieraskynäkirjoituksessaan nuoria paremman huomisen mahdollistajina.
Vaikka moni jäärä muuta väittää, ovat nykynuoret kaikkea muuta kuin laiskoja.
On sukupolvista riippumaton trendi, että aikuiset väheksyvät nuoria ja pitävät heitä laiskoina. Maailma muuttuu, eikä nuorten todellisuus vastaa aikuisten omaa, minkä vuoksi nuorten kokemusmaailma on helppo mieltää aikuisen omaa keveämmäksi. Mitä meillä aikuisilla olisi, ellei meillä ole nuoremman sukupolven kunnioitusta? Kun sen saaminen ei ole itsestäänselvyys (mitä sen ei koskaan pitäisi olla), on helppo sortua vähättelyyn.
”Mitä te nuoret elämästä tiedätte? Ette jaksa nähdä vaivaa minkään eteen tai tehdä töitä saavuttaaksenne sen. Sen sijaan levottomia olette, sekä kärsimättömiä. Toisin oli ennen, silloin oli kaikki paremmin”.
Digitalisoituminen on muuttanut maailmaa viimeisimmän sukupolven myötä valtavasti, eivätkä tehokkaassa johtamisessa päde enää samat lainalaisuudet kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”, jolloin johtaja veti johdettavia perässään valmiiksi laadittujen tavoitteiden ja motivaatiota moukaroivien oppien siivittäminä.
Tarkastellaanpa heti nuoria. He ovat enemmän kiinni tässä ajassa kuin me muut.
Tänä päivänä harva nuori jaksaa enää motivoitua ulkoisten tekijöiden, kuten jonkun toisen visioinnin kautta. Tämän päivän nuori johtaa itse itseään.
Nykynuorilla on kapasiteettia tehdä asioita, joista me aikuiset olemme tähän asti voineet vain unelmoida. Tämän päivän nuori kykenee oppimaan enemmän ja nopeammin kuin yksikään sukupolvi aiemmin. Nuoret eivät pelkää kovaa työtä, ainoastaan pitkästymistä. Kun kasvat maailmassa, jossa uuden oppiminen tapahtuu nopeasti ja tiedon kerääminen on kuin kauhoisi mustikoita syksyisessä metsässä, voi puolikin tuntia tuntua ajallisesti pitkältä. Eikä kyse ole laiskuudesta, vaan uskomattoman nopeasta kyvystä oppia ja soveltaa.
Seuraa hetki sivusta nykynuorten netin käyttöä: he googlettavat tiedon, jonka tarvitsevat, lukevat tekstiä puoli minuuttia, minkä jälkeen klikkaavat tekstin liitteenä olevaa linkkiä mahdolliseen videoklippiin. Hetken videota katsottuaan he palaavat tekstiin, ehkä jakavat sen ystävilleen pyytääkseen mielipidettä. Tiedon saanti on vaivatonta, ilmaista ja nopeaa, ja saadun tiedon peilaaminen yhteisön kanssa tehokasta. Kaikki tieto on saatavilla ja punnittavissa vasta-argumenteilla.
Meille aikuisille tämä on tietysti ikävä asia, sillä iän tuomaa kokemusta on perinteisesti pidetty viisauden lähteenä. Yhteisöissä on totuttu arvostamaan vanhimpia, sillä heillä on hallussaan eletyn elämän mukanaan tuoma viisaus. Tietysti laajamittainen henkilökohtainen kokemuspohja arvokasta onkin. Silti valtaosa maailman käytännön tiedosta on tänä päivänä ilmaista ja helposti saatavilla meille kaikille.
Esimerkiksi perinteinen urheiluvalmennus on perustunut aiemmin pitkälti siihen, että valmentaja kertoo urheilijalle kuinka harjoitella, venytellä, syödä, levätä, jne. Tänä päivänä tuo kaikki tieto löytyy ilmaiseksi muutaman klikkauksen päästä. Ei ole montaa asiaa, joista tämän päivän nuori urheilija ei kykenisi itse löytämään tietoa netistä. Tältä osin valmentajien urheilu-/lajitietämyksen merkitys on muuttunut. Perinteinen malli, jossa valmentaja kertoo, kuinka tehdään, ja urheilija tekee, on vanhentunut. Kiitos jatkuvan informaatio- ja ärsyketulvan, nuoret osaavat kyseenalaistaa paljon enemmän kuin aiemmin. Heitä on entistä vaikeampi viilata linssiin. Meidän aikuisten johtajien ja valmentajien puutteet näkyvät kuin virtahepo puolukkapensaassa.
Tämän päivän nuorelle ei riitä enää yksin se, että hän löytää – hän haluaa myös etsiä itse. Tämän vuoksi niin urheiluvalmennuksen, kuin itse asiassa koko yleisen koulutuspohjan tulisi muuttua yhä selkeämmin siihen suuntaan, että valmentajan/opettajan tulisi luoda urheilijalle/oppilaalle mahdollisuus kehittyä ja kasvaa erilaisten tehtävänratkaisujen ja oppimisprosessien myötä. Harjoittelun ja opiskelun tulee olla stimuloivaa ja niiden tulee kyetä asettamaan haasteita, joiden ratkaisemiseksi nuoren tulee käyttää omaa olemassa olevaa potentiaaliaan mahdollisimman laajasti.
Entä jos esimerkiksi eri urheilulajien lajitaitojen opettaminen ei perustuiskaan valmentajan laatimiin teknisiin vaatimuksiin tai yodamaisiin oppeihin? Jos nuoren pelaajan tulisi itse hankkia tieto taidosta ja sille vertailupohja? Jos siitä kumpuava keskustelu olisi koko valmentaja-urheilijasuhteen tärkein tekijä? Jos urheilijalle annettaisiin työkalut itse itsensä kehittämiseksi, sen sijaan että hänet naulattaisiin kiinni valmentajan edustaman tietyn koulukunnan oppeihin?
Entäpä, jos tänä päivänä nuorta johdetaan enemmän vierellä kulkemalla kuin edestä kiskoen?
Joku saattaa kyseenalaistaa tämän kaltaisen toiminnan vedoten tulostehokkuuteen. Yksisuuntainen viestintä mielletään tehokkaammaksi kuin kaksisuuntainen. Johtajan tehtävä on johtaa.
Tässäkin asiassa olen eri mieltä. Mikäli näytät Maija Mehiläiselle kuinka autoon vaihdetaan talvirenkaat, hän varmasti sen osaa tehdä. Mutta jos pyydätkin Maijaa selvittämään itse, kuinka renkaat vaihdetaan, hän mahdollisesti löytää uusia tapoja tehdä se, ajattelee itse ja soveltaa, jolloin lopputulemana on parhaassa tapauksessa valmiksi opittua mallia tehokkaampi. Kenties jopa alku uudenlaiselle renkaanvaihtobisnekselle, sillä nopean oppimisen ohella nykyajan nuoret tuntuvat olevan myös tavattoman rohkeita.
Joten tärkeintä, mitä meidän setien ja tätien tulee tehdä, on tukea nuorta motivoitumaan. Muistan, kun ollessani nuorena rippikouluisosena Tampereella leirin pastori antoi minulle kiitokseksi hyvin tehdystä työstä Tampereen murteelle käännetyn Katekismuksen. Kirjan etusivulle oli kirjoitettu omistuskirjoitus: ”mikäli nuorella on yksi kiinnostuksen kohde ja yksi perheen ulkopuolinen aikuinen, joka tukee häntä siinä, selviää se nuori mistä vain”. Katekismus jäi lukematta, mutta tuo kirjoitus on säilynyt mielessäni tähän päivään saakka.
Tämän päivän nuoret tulevat mullistamaan maailman. Kysymys on vain siitä, kuinka tukevana tulppana me aikuiset pysymme tuon kehityksen edessä. Yritetäänkö yhdessä, ettemme kyllästytä heitä kuoliaiksi?
