Anna anteeksi ja päästä irti hänestä, joka loukkasi. Päästä myös itsesi irti jatkuvan korjaamisen ja rankaisemisen kierteestä. Ja ala elämään.
Anteeksiannon viimeinen askel on päästää irti hylätyksi ja loukatuksi tulemisen tunteesta. Siitä pimeästä voimasta, joka saa meidät toistuvasti uusissa tilanteissa ja ihmissuhteissa hakemaan paikkausta, korjausta kokemallemme vääryydellä. Se, joka saa meidät toivomaan: ”mutta jos tässä tarinassa on se happy end? Kuin haluaisimme kirjoittaa uusiksi aiemaan tarinamme viimeisen onnettoman luvun. Ja huomaamattamme annamme suuren surun ohjata elämäämme päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen. Voi tuota tiedostamattomuuden ja sinisilmäisyyden voimaa.
Se ohjaa meitä hakemaan hyvitystä: uudesta suhteesta, loputtamasta tavaran, vallan tai kokemusten haalimisesta. Se saa meidät loukkaamaan jotain toista, joka tietämättään kosketti kipeää vanhaa haavaamme. Energiaa kuluu ja teot, jotka saisivat meidät aidoksi eläväksi, jäävät tekemättä.
Riisu uhrin naamio
Jos hyvin käy, satuttaja pyytää sinulta anteeksi. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu. Toinen ei vain pysty, halua tai kykene pyytämään anteeksi. Inhimillistä sekin. Mutta surullista. Vaikka hän pyytäisikin sinulta aidosti anteeksi, se ei riitä. On itse riisuttava uhrin naamio, jonka läpi katsoessa on helppo vaatia muilta tasoitusta keinoilla millä hyvänsä.
Olemme sitten loukattuja tai loukkaajia, on houkuttelevan helppoa pitää kiinni näkemyksistään. Siinä seisoessa maailma jakautuu hyviin ja pahoihin. Ja omat teot ovat täysin oikeutettuja hyvien puolelta katsottuna. Siinä suhteessa olemme kaikki samanlaisia – satuttaja ja satutettu.
Jatketussa uhrin roolissa jämähtäneet kierteeseen: ”anna pahan kiertää”. Sisällämme, ympärillämme. Ja taaksemme jää pitkiä päiviä elämätöntä elämää. On aika riisuutua.
Luo nahkasi ja vaihda fokusta
Miten suunta vaihtuisi siihen, että antaisi hyvän kiertää? Ehkä astumalla katastrofiin, joka puhkaisee kuplan. Se kaikki, mistä haimme hyvitystä, ei parantanutkaan haavaan sisällämme, se ei lakaissutkaan pois kokemaamme vääryyttä.
James Hollis kirjoittaa: mikään ei ohjaa meitä elämässämme enemmän kuin tiedostamattomat osat itsessämme. Katso itseäsi varjoihin. Luo nahkasi uudestaan kysymällä itseltäsi oikeita kysymyksiä: Mistä minun täytyy päästää irti? Miksi jatkan muistoissa rypemistä? Jos kysymykset vievät liian pimeisiin paikkoihin, ota rinnallesi joku, johon luotat. Hän ei niihin vastaa, mutta tarjoaa turvaköyttä, jotta pääset kiipeämään vastausten portaita pimeästä takaisin valoon.
Sitä pitemmät portaat, mitä läheisempi ihminen on kohdellut kaltoin. Surunsipulissa on enemmän kuoria kuorittavaksi. Ja jokaisen kuoren alta valuu kyynel. Ja jokainen kyynel pesee pois sinistä silmistä ja auttaa näkemään paremmin sen, mitä jo näkee.
Ja kun silmäsi taas näkevät, niin sitten se tärkein. Käännä katseesi ja vaihda fokusta. Kysy: annanko hyvien asioiden tulla elämääni? Niiden, joita jo näen ympärilläni? Jatka vastaamista joka päivä. Päästä päivä päivältä useampi avartava asia täyttämään elämääsi. Kunnes ilosi koskettaa myös lähimmäisiäsi. Anna hyvän kiertää.
Mistä tietää, että olen antanut anteeksi?
Mukaillen Claressa Pinkola Estésin sanoja: Tilanne herättää sinussa raivon sijaan surua ja tunnet ihmistä kohtaan pikemminkin sääliä kuin vihaa. Sinusta tuntuu, ettei sinulla ole enää mitään sanottavaa asiasta. Ymmärrät kärsimyksen, joka johti rikkomukseen sinua kohtaan. Olet mieluummin poissa sen läheisyydestä. Et odota mitään. Et halua mitään. Et hae enää korvauksia. Et mistään. Mikään ei enää sido sinua. Olet vapaa lähtemään. Vapaa avartamaan elämääsi. Ehkä loppu ei ole onnellinen, mutta on varmaan, että sinua odottaa uusi “olipa kerran” – alku tästä päivästä eteenpäin.
