Istun yliopiston kahvihuoneessa huojentuneena: väitöskirjan käsikirjoitus on valmis. Ei ole kiire mihinkään.
Paikalle sattuu kollega. Hän paheksuu joutilaisuuttani: ”Sinullahan on toinenkin tutkimusprojekti! Mitä täällä istut, aika kannattaa nyt käyttää siihen!”
Ajan henki on, että kiireettömyys on tehottomuutta. Ihminen, jolla on aikaa, on epäilyttävä. ”Kiirettä pitää”, on kunniallinen vastaus, kun kysellään kuulumisia.
Kuluttajatutkija Silvia Bellezzan mukaan kiire on statussymboli.
Samanaikaisesti kirjakauppojen hyllyt pursuavat selfhelp-oppaita kiireen kiroista ja tekniikoista, joilla voi vapautua oravanpyörästä.
Mielestäni paras aihetta ruotiva kirja kirjoitettiin jo 2000 vuotta sitten. Se on nyt saatavilla myös suomeksi.
Filosofi Lucius Annaeus Senecan teos Elämän lyhyydestä arvostelee viiltävästi antiikin roomalaisten ajattelematonta ajankäyttöä.
”Kaikki kiirehtivät elämäänsä, heidän ahdistuksensa tulee siitä, että he kaipaavat kiihkeästi tulevaisuutta ja ovat kyllästyneitä nykyhetkeen”, kirjoittaa Seneca.
Jos tiedossa on illalliskutsut, roomalainen hyppäisi väliin jäävien päivien yli. Kun hän vihdoin saa korkean viran, loma ja eläkepäivät välkkyvät haaveissa.
”He pakenevat nautinnosta toiseen osaamatta pysähtyä yhteenkään.”
Stoalaisten, kuten Senecan ja Rooman keisari Marcus Aureliuksen, mukaan nykyhetki on ainoa ja arvokkain omaisuutemme. Menneisyys on viety ulottuviltamme, eikä kukaan ole luvannut meille tulevaisuutta.
Carpe diem, tartu hetkeen, lausui jo Horatius.
Seneca jakaa ihmiset kiireisiin, occupatus, ja joutilaisiin, otiosus. Kiireisen ajankäyttö on toisten armoilla, joutilas on oman aikansa herra.
Joutilas suuntaa tietoisuutensa nykyhetkeen ja päättää järjellä arvokkaimman omaisuutensa sijoituskohteista. Hän on onnellinen.
Kolmannella vuosituhannella elämäntapa tunnetaan paremmin mindfulnessina.
Nykyajan mindfulness perustuu buddhalaiseen filosofiaan. Kyynikko huomauttaisi, että kaipaamme idän mystiikkaa. Antiikin stoalaisuus kalskahtaa kuivakan oppikirjamaiselta.
Senecan ajatuksissa on myös itsekäs, jopa kapitalistinen vire. Aika on omaisuuttamme, sitä yritetään ryöstää meiltä, sitä pitää vartioida. Sitä ei saa tuhlata, se pitää investoida tuottoisasti.
Humanistifilosofi Erich Fromm nälvii nykymenoa siitä, että kaikki käsitetään henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Tuskin on onnellinen sekään, joka alinomaa vartioi aikaansa ja pelkää sen menettävänsä.
Ehkä ajan pitäisi antaa vain soljua.
Senecan ristiriitainen, satiirinen yhteiskuntakritiikki muistuttaa enemmän kolumnistin irvailua kuin filosofin pohdintoja.
Mutta kuten Ranskan vallankumousta inspiroineen Voltairen esimerkki osoittaa, satiiri on yhtä arvokasta kuin filosofia. Se muuttaa maailmaa.
Kustannusosakeyhtiö Otava ja teologian tohtori Juhana Torkki ovat tehneet kulttuuriteon saattaessaan joukon Senecan avainteoksia suomenkieliselle yleisölle.
Sota-aikojen pääministeri Edwin Linkomies totesi, että ilman ymmärrystä antiikista ei ole ymmärrystä nykyajasta. Antiikin viisaudet ovat vuosisadasta toiseen ajankohtaisia.
Elämän lyhyydestä pakottaa nykylukijan miettimään, onko hänen ajankäytössään järkeä.
Valitettavasti ihmiset tuppaavat heräämään aikansa rajallisuuteen vasta vanhuuden porteilla. ”Olisinpa istunut vähemmän tylsissä kokouksissa”, valittavat työuraansa päättävät kollegani.
Olen onnekas, kun luin Elämän lyhyydestä jo 26-vuotiaana, kauan ennen vanhuuttani.
Tosin eihän minullekaan pitkää ikää ole missään luvattu.
