Humalassa ollessaan ihmisellä on lupa (jopa kehote) käyttäytyä tavalla, jota selvin päin tehtynä pidettäisiin typeryytenä. Hiprakassa hihitellään, läiskitään toverillisesti selkään ja lauletaan. Känniin edetessä hihitys vaihtuu päälle huutamiseksi, läiskiminen nojailuksi ja lauluistakin tulkitaan pelkät vokaalit.
Tästä edetään seuraavaan vaiheeseen ja sarjaan typeryyksiä, jotka missä tahansa muussa yhteydessä olisivat typeryyksiä, mutta alkoholin väärinkäytön myötä ne ovat sankaritekoja. Ja tuota sankarillisuutta muistellaan vielä päivienkin päästä: ”Ai mitä mä tein? Ei vitsi…. miten noloa! En muista mitään.”
Mitä tapahtuisi, jos duunin bileissä tai sählyjengin saunaillassa joku päättäisi olla vesilinjalla, mutta käyttäytyisi silti humalassa olevan tavoin?
Hän kiskoisi kaksin käsin tölkistään ja ilakoisi äänekkäästi muiden mukana, mutta paljastaisi loppuillasta juoneensa vain marjamehua. Mikä mahtaisi olla muiden reaktio moiseen? Kyseessä on kuitenkin heimopetturuus pahimmasta päästä. Todennäköisesti moinen käytös tulkittaisiin ylimielisyydeksi.
Useimmilla meistä 0,5%:n promillemäärä alkoholia veressä nostaa dopamiinitasoja. Samoin tekee myös jonkun uuden asian opettelu. Perinteinen ”nakit silmille” –konsepti onkin korvattu useissa firmoissa virkistyspäivillä suosituissa Escape Roomeissa tai kiipeilypuistoissa.
Toki nämäkin kokemukset huuhdellaan usein kosteilla illallisilla (perinne velvoittaa), mutta tällöin yhteys muihin työkavereihin kumpuaa enemmänkin uusien taitojen yhdessä opettelusta kuin kosteasta lupauksesta, että kohta saan sössöttää kaverin korvaan ja haukkua pomoa. Aikuisten ihmisten keskuudessa on yhä tarve aiheuttaa aika ajoin kollektiivinen myrkytystila, jonka myötä meillä on lupa elää todeksi sitä osaa sisimmästämme, jonka päivittäin peitämme palavereissa pätemisen ja työyhteisössä soutamisen alle.
Olemme onnistuneet luomaan ympärillemme uskottavan tarinan, johon olemme yhdessä sitoutuneet. Kutsumme tuota tarinaa yhteiskunnaksi ja omaksi arjeksemme. Tarinassa meille on luotu tietyt käyttäytymissäännöt, jossa tunteet yritetään pakottaa järjen logiikkaan. Humaltuessa nuo säännöt eivät päde, eikä järki pelaa. Tällöin voimme ottaa taukoa tarinasta ja tuntea tunteiden fyysiset ulottuvuudet. Sen seurauksena sählyjengin saunaillassa kaksi ärrimurria voi kohdata toinen toisensa ja sanoa ääneen sen, minkä tuntevat myös vaihtopenkillä hiljaa istuessaan: kuule, mä rakastan sua!
