Maailman vaikein, mutta väkevin taito

Tiedätkö sen tunteen, kun joku esiintyy edessäsi hurmaavasti? Hän puhuu taitavasti ja juuri sinulle tärkeistä aiheista. Mutta esityksen vaihtuessa keskusteluun, hänen kasvojensa hymy alkaa hyytyä. Hän ehkä vilkuilee kännykkäänsä tai miettii millä tavoin seuraavaksi sinut vakuuttaisi. Esiintyjä on kiinni omassa esityksessään, eikä ole aidosti läsnä.

Tiedätkö sen tunteen, kun työpaikan ruokalassa käydään läpi viikonlopun kuulumiset? ”Mitä sulle kuuluu”, on yksi eniten esitetyistä kysymyksistä, mutta valitettavan usein se on vain kysyjän keino päästä kertomaan itse omia sankaritarinoitaan. Aitoa kiinnostusta osoittavien jatkokysymysten sijaan me syyhyämme päästä kertomaan omia tarinoitamme. Haluamme tulla itse kuulluiksi.

Tiedätkö sen tunteen, kun olette ajautuneet, rakkaan ihmisen kanssa, keskinäiseen kinaan? Toisella on tarve tulla kuulluksi kokemuksensa kautta, joka on hyvin erilainen kuin omasi. Sen sijaan, että kuuntelisit ja antaisit hänelle mahdollisuuden, prosessoit hänen puheenvuoronsa aikana vain sitä, mitä voisit sanoa takaisin vastineeksi. Todennäköisesti et jaksa odottaa, vaan huudat päälle. Kinastelussa ei edes pyritä ratkaisuun, vaan selvittämään voittaja. Harvemmin sellaista on löytynyt.

Muistatko sen hetken, kun huomasit läheisesi ahdingon ja totesit ”sano ihmeessä, jos voin jotenkin auttaa.”? Jäitkö todella hänen vierelleen ja mahdollistit läsnäolollasi todellisen avun, vai jatkoitko omia touhujasi, ehkä salaa toivoen, ettei sinun tarvitsisi laittaa tikkuakaan ristiin asian puolesta?

Minä muistan, ainakin omalla kohdallani.

Läsnäolo on yksi vaativimmista taidoista oppia. Samalla se on parhain keino vakuuttaa kanssaihmiset. Tämä johtuu siitä, että läsnäoloa ei voi feikata. Me ihmiset luemme tarkasti toistemme kasvojen eleitä ja ruumiinkieltä. Olemme herkkiä katsomaan rivien väleihin. Aistimme välittömästi, jos toinen ei ole läsnä ja aidosti kiinnostunut siitä, mitä hänelle haluamme kertoa.

Julkisissa puheenvuoroissa paistaa läpi, mikäli ne ovat ainoastaan puhujan omia pyrkimyksiä saavuttaa omaan kehoonsa adrenaliini- ja dopamiiniryöppy. On etuoikeus päästä puhumaan julkisesti ihmisille (joskin on monia heitä, keille tuollainen tilaisuus olisi pahin painajainen), mutta puhujalla on aina vastuu. Omimalla mikrofonin omii samalla myös paikalla olevien aikaa. Ja he toivovat, että annat vastineeksi heidän elämäänsä arvoa.

Meillä kaikilla on loppupeleissä samankaltainen tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen vuoksi meidän ei tule varmistua, kerta toisensa jälkeen, vain siitä, että omat tarpeemme tulevat täytetyksi. Sitäkin enemmän, meidän tehtävämme on mahdollistaa, että myös muut voivat kokea sen tarpeen täyttymyksen. Tarpeen, jonka täyttyminen vaatii aitoa nähdyksi ja kuulluksi tulemista kanssaihmisten keskuudessa.

Yksi suurin oivallukseni (?) omassa elämässäni on ollut se, ettei minun tunteillani tai tarinoillani ole suurta merkitystä. Ainakaan siten, että niiden jatkuva esiin tuominen rajoittaisi omaa läsnäoloani muiden ihmisten tunteiden ja tarinoiden kohtaamisessa. Sen sijaan, että taistelisin tarinani kuulluksi, voin antaa tilaa muille ja sille mitä heidän sisältään kumpuaa. Tällöin opin myös itse ja saan olla läsnä hetkessä.

Olla läsnä. Piru vie, kuinka vaikeaa. Onneksi se ei ole päämäärä, vaan jatkuva prosessi.

Muita juttuja